Apinaparkin Joulukalenteri :: 16

Joulun tullen lienee järkevää tehdä kaappeihin uutta tilaa ja käydä läpi jo olemassa olevia tavaroita. Itse haalin aikoinaan lähes kaikki Lizzie McGuire -kirjat ja DVD:t, ja näin vuosien jälkeen kaapit läpi käytyäni päätin vihdoin antaa hyvän kiertää. Miltä tuntuikaan nostaa reilusti yli puolimetrinen pino saman sarjan kirjoja hyllyltä ja siirtää se kirpparikasaan!

Joulukalenterin luukku numero 16 aloittaa kaksiosaisen joulujakson muutaman vuoden takaisesta ehdottomasta lempiohjelmastani. :) Ihanaa katsella pitkästä aikaa!

Apinaparkin Joulukalenteri :: 15

Apinaparkin seinät kaikuvat näinä joulukuun parhalle puoellle ehtineiden päivien aikana melkoisen tiheään tahtiin Jouluyö, juhlayötä suomeksi, englanniksi, saksaksi ja unkariksi aattoa varten harjoitellessa. Ihan vain mielenkiinnosta surffaillessa löytyi netin uumenista vielä kieliä, joita allekirjoittaneen täytyisi ehdottomasti lisätä treenilistalle. Kenties aattona Kissapotissa aattoillan viettävät saavat kuulla tämänkin version? Tai ehkei kuitenkaan. Aika somaa silti. :)

Apinaparkin Joulukalenteri :: 14

Herranen aika - ihan kirjaimellisesti! On joulukalenterin päivittely ollut vähän huonossa hapessa, kun ei "herrasen ajan" takia tullut viikonloppuna juuri koneella käytyä... Väliin jääneet luukut tulevat kyllä pikku hiljaa, vaan tässäpä 14. luukku a la no one else but me. Tänään jäljellä -päiviä aattoa kohti mentäessä kun laskeskelin, sattui mieleeni muistumaan myös joulun odotetuin ja ainoa MUST SEE televisio-ohjelma tällaiselle ei-television-katsojalle. Niille, jotka nyt sitten eivät osaa parilla kourallisella laskea, kerrottakoon, että tänään jäljellä on enää kymmenen päivää!

Kyllä sitä nyt kelpaa laskupäällä retostella, kun ei matikan koe mennytkään hyllyksi... :)

Apinaparkin Joulukalenteri :: 9

Yhdeksännen päivän kunniaksi voin heittää viimeisimmänkin kulissin harteiltani. On tullut aika avata kalenteriluukku, josta paljastuu tämän päivän ehdoton my-head-is-a-jukebox -biisi. Kertakuuntelu riittää, ja voit olla varma, ettei rakas ystävämme Fred (Ai että kuka Fred? C'mon who are you?) saa viestiään perille. That would be creepy. What is more, I really really love this! Nauttikaa, ken siihen kykenee. :) Itselläni lähtee jo ainakin neljäs kierros putkeen...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 8

Terveisiä vaan täältä Apinaparkista. Ikkunasta kun vilkaisee ulos, ei heti uskoisi, että ollaan keskellä kaupunkia. Lunta on tullut viime päivien aikana lähes puoli metriä, ja "parvekkeen katosta" roikkuu rykelmä suunnilleen saman mittaisia jääpuikkoja muodostelmassaan. It's a winter wonderland indeed. Siinäkin mielessä, että liikenteen suhteen on aika hiljaista. Suurin osa Munkkiniemen autoista lepää hautautuneena paksuun lumipeitteeseen niin, että vain muodosta voi päätellä, mikä kinoksen alla lymyilee, ja nekin harvat, jotka ovat jaksaneet nelipyöräisensä kaivaa takaisin päivänvaloon, sutivat tyhjää poikittain tiellä - vain metrin päässä lähtöpisteestä. Ei tarvinnut omaa katua pidemmäs mennä, että löysi samasta risteyksestä neljä kukin eri suunnasta tullutta autoa jumissa. Vaan missä viipyy se kuuluisa Hondamies?

Blogin sivupalkistakin löytyvä "to do" -lista saa kerrankin virnistelemään voitonriemusta, kun ei vielä ole autokoulun oven väliin tullut käpäläänsä sörkättyä. Sillä välin, kun muut (mm. oma rakas iskäni) kiroavat lapioinnin määrää ja siitä johtuvia lihassärkyjä, mä istun lämpimässä olohuoneessani ja koitan keksiä parasta paikkaa joulukuuselle. Sääli, että olen sen jo ehtinyt koristella, sillä 8. päivän kalenteriluukusta löytyvillä unkarilaisilla karva-apureilla näyttää olevan homma aika hyvin hanskassa, enkä itse kovin kummoista kuusenkoristelu -silmää omaa. Voisihan sitä tietysti kysyä, onnistuisiko kynttilöiden viritys yhtä leikiten...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 7

Linnan Juhlien jälkimainingeissa ajattelin piristää itse kutakin tällä niinkin ratkiriemukkaalla videolla, että taiteilijoilla itsellääkin on Lady Gaga -naamoissa pitelemistä... Ärsyttävä vai mahtava veto? Mä en oikein osaa päättää. Poikkeaapahan tuo nyt ainakin perus "kulkuset kulkuset rekehen rekehen" -lurituksesta, mikä taas jouluostoksia tehdessä alkaa tulla jo torvista ja korvista...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 6

Kello käy, kello käy... Aattoa kohti mennään, vaikka suuri osa suomalaisista keskittyykin varmasti tämän iltaisiin Linnan Juhliin. Mua ei moiset prameudet hirveästi hetkauta, joten asetun niiden joulun pyhiä kiikaroivien pikkukakaroiden puolelle. Tosin pienenä juhlat oli kyllä ihan pakko nähdä, mutta vain, että sai kukkua pystyssä yömyöhään... You know me. :) Tässäpä teille kalenteriluukkua! Enkä siis soita videolla itse, vaan laiskuuttani pongasin luutuupista.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 5

Terppa. Aattelin vaan mainita, notta muistaasitte käyrä joulupuun hankkimassa ennen kuin nuo mettät on kaikki kaarettu. Eihän joulutunnelmahan iliman kuusta pääse. Kuusen hankkimisehen on monen-
monta erilaasta tapaa, yhtä monta kuin on meitä polkujen tallaajootakin, ja tässä olis ny sitte yks esi-
merkki. Kannattaa toki muistaa, nottei noita joulupuita saa ihan mistä tahansa käyrä poikkasemassa, vaan tarttis olla maanomistajan lupa, jollei raaski kylältä ostaa. Kun se oikia puu on sitte löyretty, niin tarttee muistaa hoitaa se poikkaaseminenki sillai turvallisesti, nottei vaan kukaan jää alle.

Onneksi on meitä onnekkahia, joilla joulupuu on ihan tuiki turvallisesta muovista. Säilyy sitte vuoresta toisehen, eikä tartte sahan kanssa heilua. Notta olokaahan varovaasia siellä kuusimettässä sitte, niin vältytähän suuremmilta vahingoolta.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 3 ja 4

Joulukuun 3. ja 4. päivä on tullut vietettyä Loviisan ja Porvoon idyllisessä joulutunnelmassa pikkuruisia putiikkeja kierrellen ja joululahjoja hankkien. Vaikka Apinaparkin ympäristö, Munkkiniemi, on mahtavine harrastusmahdollisuuksineen (lue: nelosratikka !!) oiva esimerkki kotoisasta pikkuvilinästä, ei edellä mainittujen kaupunkien atmosfääriä kyllä voita mikään. Tiedän kuulostavani muutaman ikävuosi-
kymmenen yli hypänneeltä kiikkustuolin jalkojen kuluttajalta, mutta etenkin näin joulun alla oikein sielu lepää tällaisissa pikkukaupungeissa. Ja niin on ihmiset olleet kiltistikin täällä suunnalla, kuten Pukki alla väittää... ;) Liekö lahjoja odotettavissa Kissapottiin? Ainakin Beeea-tontun hankkimilla paketeilla täyttyy jo isommankin kuusen alus...

Asiaan!! Saanko esitellä - Apinaparkin joulukalenterin luukut 3 ja 4 !

Apinaparkin Joulukalenteri :: 2

Luukku auki! Arvaattekos, mikä päivä tänään on? Jos päässä pyörii huutomerkkien sijasta vain kysymystä ilmaisemaan kehitettyjä koukeroita, kehottaisin katsastamaan päivän nimipäiväosastoa. Anelma. Unelma. Ai ei vieläkään leikkaa? Mikäli rakkaat almanakkanne ihan tosissaan nykyajan globaalissa maailmassa eivät suostu näyttämään kuin suomenkielisiä nimiä, olette pahasti maailman-

menosta jäljessä. Täytyyhän jokaisen tietää, että tänä päivänä nimipäiväänsä viettävät myös mm. Vivien, Aranka, Elisa, Elsa, Lucius, Blanka, Aurelija, Balbiny, Pamela ja Meta. Ai että mitä sitten? No eipä mitään. Mulla ei siis tosiaan ole nimipäivää, mutta välttääkseni identiteettikriisin olen muokkaillut naapurimaan nimipäiväkalenteria, katkonut Beatasta ja Beatricestä turhat loput pois ja ominut näin yhden päivän vuodesta nimelleni, joka on lyhyempi kuin Erkin laskuvarjohyppy.

Moni on kysynyt tässä vuosien varrella mun nimeni alkuperää. "Mikä sun oikee nimi on?" Ihan oikeesti Bea. "Ai." Joo. Nämä ihmettelyt on saaneet mut seikkailemaan netin ihmeellisessä maailmassa, ja esimerkiksi Wikipediassa Bea ei olekaan nimi, vaan kuollut kieli, jota on puhuttu Intian Andamaaneilla. Se siis selittää tämän päättömän kieli-innostukseni, jonka johdosta mottoni on oppia niin monta kieltä kuin vain saan mahdollisuuden opiskella. Miten muuten sitten vanhempieni mulle valitsema nimi selittää persoonallisuuttani? Totuushan on se, että Bea on lyhenne latinalaisesta nimestä, Beatrixistä, tai sen muista variaatioista. Beatrix puolestaan tarkoittaa matkaajaa tai matkustajaa, minkä perusteella ei ole ollenkaan ihme, että tunnen olevani kotona missä vain ja että 27h automatka ei tunnu mielessä eikä persuksissa. :D Ei nimi miestä pahenna! Mutta voiko se vaikuttaa itse kunkin persoonallisuuteen?

No, tämän merkinnän ideana oli vaan sanoa, että oman nimen alkuperän ja tarkoituksen selvittely voi olla hyvinkin mielenkiintoista hommaa. Haastankin mahdollisimman monen joulukuun 2. päivän kalenteriluukun avaajan tekemään saman, ja vaikka lisäämään jännimpiä löydöksiä tuonne kommentti-
lootaan. Nyt tämä tyttö lähtee korkkaamaan nimpparikakkua ja odottelemaan tammikuun 2. päivää, jolloin mulla taas on nimpparit Saksan kalenterin mukaan. On tällä olemattoman nimen omistamisella siis puolensa... Riippuu vaan miltä kantilta asiaa tarkastelee. Jotkut sanovat, että mulla ei ole nimi-
päivää - mä sanon, että niitä on monta! Ja vieläpä oikein kansainvälisellä tasolla... Siihen niitä kieliä sitten tarvitaankin! ;)

Entä mitä kalenterista tänään löytyykään? -Itseään identiteettikriisin keskellä etsivä kaimani - esimerkki siitä, miten mullekin olisi takuulla käynyt, jos en olisi päättänyt pakkovääntää itselleni nimipäivää. The question is - where is Bea? No need to answer to that. Jätskikakkua tuhoamassa, tekaistun nimipäivän kunniaksi.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 1

Morjesta pöytään. Olet juuri avannut Apinaparkin joulukalenterin ensimmäisen luukun, vaan sorry no bonus - suklaatia täältä ei löydy. Siispä suuntaapa keskustaan, missä Markku-setä hoitaa uuden kotikaupunkini jouluesittelyn puolestani. Don't you forget to drop into the Referee Church! :D

Päätön kana kaulapannassa.

Munkkiniemessä raikuu. Hirmuinen antarktisilta alueilta kotoisin oleva eskimokoira vaanii joka nurkassa ja haukkuu taatusti jokaisen elollisen pystyyn lopuksi varmistaen vielä, että elotonkin ympäristö pani merkille hänen korkeutensa saapumisen näille huudeille. Käytiin aamupäivällä mummon kanssa riehumassa puistossa, enkä voi lakata yllättymästä kerta toisen jälkeen, miten vuodenpäivät soffan pohjalla hornaava karvakasa voi muuttua hetkessä ikivetreäksi koikkaloikka-kenguruksi. Ei tarvita kuin ripaus lunta ja pikkupakkanen, niin hihnan toisessa päivässä nykii ja
tempoo edestakaisin sinkoileva ja liukasteleva päätön kana.


Koeviikon suhteen aletaan olla voiton puolella - enää kielten kokeet jäljellä. Kummatkin reaalikokeet, historia ja mantsa, menivät oikein nappiin esseeaiheiden sattuessa juuri oikeiksi. Oikein nautin riipustelusta, kun sai selittää sen, mitä parhaiten osasi! Matikka puolestaan meni...no sanotaanko
odotetunlaisesti. ;) Sain vain puolet tehtävistä tehtyä loppuun asti siinä missä loppujen kanssa sain itseni niin solmuun, ettei sellaisia umppareita ihan helpolla avatakaan. (Ei edes, vaikka mun toive-
ammattini skidinä oli umpisolmujenaukaisija! :D) Pitäähän sitä nyt antaa opelle vähän virkistävää vaihtelua kokeiden tarkistukseen...

Historian suhteen mulla on tapahtunut lukiossa jokin ihmeellinen ahaa-elämys. Ensin inhokki-
aineestani alkoi pikku hiljaa löytyä mielenkiintoisia juttuja, sitten se jo nosti itsensä suosikkieni kokoelmaan, ja eilen löysin itseni ympyröimästä kurssitarjottimelta alustavasti pari ei-pakollista, mutta sikamielenkiintoiselta vaikuttavaa kurssia! Mmmmmitää. Hävettää oikein myöntää, että odotan noita kursseja ihan intopinkeenä. :D Ihmeiden aika ei ole ohi.


Vielä viimeinen juttu, mikä mun täytyy tänne rustata itselleni muistiin, on oma innovaationi eilispäivältä: hunajatonnikala! Jos vaan ei vierasta mitä sekopäisempiä makuyhdistelmiä (kuten halloweenina tutuksi tullut lakristilastike-, nuudeli- ja soijarouhemössöyhdistelmä), suosittelen ehdottomasti kokeilemaan! Ensin vaan pannulle vähän sellainen sopivan kokoinen nokare voita kuumenemaan ja sitten siihen purkki tonnikalaa paistumaan. Lopuksi vielä pari-kolme ruokalusikallista hunajaa ja wir sind fertig! Ehdottoman uusi lisäys lempparimakujeni joukkoon. Mitähän sitä tänään syötäisiin?

Koronkasvu vihdoin laskusuuntaan

Se on oikeesti kumma juttu, että mitä kauemmin edellisestä postauksesta on, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys kirjoittaa. Johtunee sepitettävän asian määrän kasvusta. Blogimerkinnät ikään kuin kasvaa korkoa! Aikas huisi ajatus - ja näin talousjuttujen vihaajana äärimmäisen epämiellyttävä sellainen.

En halua ottaa valehtelun riskiä, joten en väitä Rillan voivan hyvin, kun en tiedä koirani voinnista tuon taivaallista. Kettu on ollut vaihtarina Loviisassa kaksi viikkoa mun koeviikkojen takia, ja itse olen viettänyt aikaani eilen kahdeksan vuotta ikämittariinsa pasauttaneen Sara-mummon kanssa täällä Apina-
parkissa. Se, mitä olen itse Rillaa seuraillut ja millaista viestiä olen kotirintamalta saanut, saa mut kovasti ahdistuneeksi. Vaikkei koira edelleenkään elehdi selkeästi kipua näyttäen (esim. kilju tai aristele), se hinkkaa selkäänsä sohvapöytään ja ruokapöydän tuoleihin päivittäin niin, että ne pomppivat ja hyppivät miten sattuu, ja lisäksi sen käytös vaihtelee päivittäin uneliaasta hissukasta täysenergiseen duracell -pupuun. Mä en vaan tiedä, kumpi noista on se kivuton, terveempi tila - jos kumpikaan. Vai ovatko ne molemmat ihan normaalia koiran elämää? Mielessä on alkanut pyöriä myös kysymys: jos koiraa ei voida parantaa, vaan ainoa suunta, johon tilanne saattaa muuttua on huonompi, ja jos on pienikin mahdollisuus, että koiraan sattuu aina tietyissä tilanteissa tai koko ajan ja sen riekkumista tulee rajoittaa...olenko vaan ilkeä antaakseni sille mahdollisesti 5-6 lisäelinvuotta syödä lääkkeitä?

Tapaus Rillaa lukuunottamatta kaikki muu luistaa paremmin kuin koskaan. Apinaparkki näyttää tätä nykyä todella kotoisalta, kun teimme iskän kanssa viime viikolla koko illan shoppailureissun Ikean ja Bauhausin kautta ja sain pienen soman koulupöydän ja lisää säilytystilaa, sekä paljon tunnelmaa tuovia sisustusjuttuja. Niitä kanssani tuli koko viikonlopuksi jakamaan eräs tärkeä henkilö, jonka kanssa nautittiin unohtumattomasta, tunnelmallisten talvipäivien hiljaisuudesta ja herkullisesta omatekoisesta ruuasta. :)) Kun vielä koeviikon avauskin sujui täydellisesti historian kokeen onnistumisella, voin vilpittömästi sanoa eläväni elämäni parasta aikaa sen käännekohdassa.

Joulunpyhiä lähestyessä motivaatio koulutyöhön luonnollisesti laskee hieman, ja sen sijaan odottelenkin nyt jouluvalmisteluja ja useita ihania ihmisiä vierailemaan täällä Apinaparkissa. Vaikka ulkona pakkanen kiristyy ja sängystä aamuisin ylös pääseminen muuttuu päivä päivältä rankemmaksi operaatioksi, on hereilläolon ihanuus kuitenkin sen verran arvokasta, ettei sitä sovi tuhlata. Sanoo siis hän, joka tänäänkin nukkui 1,5 tunnin sikeät päiväunet...

Rakas, anna autan sua.

Apinaparkissa on ollut viime päivien ajan aika hiljaista. Rilla oli koko viikon hoitotätinsä hoivissa Kotkassa, ja tämä vei sen keskiviikkona muiden koirien mukana selkäkuvauksiin. Selkähän likalla oli jo vuosi sitten tutkittu terveeksi, joten sikäli tartuimme mahdollisuuteen vain "varmuuden vuoksi". Rillan takaselkä nyt on aina välillä mennyt jumiin ja kävely vetänyt vähän vinottaiseksi, joten siksi ei uusintakuvauksesta voinut olla haittaakaan.


Järkytys olikin melkoinen, kun äiti tuli kyynelet silmissä kertomaan mulle uutiset: Rillasta ei tullutkaan harrastuskoira, eikä edes tavallinen kotikoira. Siltä on löytynyt paha ahtauma takaselän nikamista ja lääkitys alkaa välittömästi, samoin kuin säännölliset hieronnat. Ensireaktioni oli puhdas pakokauhu - olenko mä tehnyt jotain väärin Rillan ollessa kasvuiässä, olenko mä saanut koirani selkärangan vakavasti epämuodostuneeksi? Kuuleman mukaan vika on kuitenkin ehdottomasti synnynnäinen, ja muita lyhyemmän selkänikaman sekä puristuksissa olevan hermon olisi pitänyt näkyä jo vuosi sitten tehdyissä tutkimuksissa. 'Mitä saa ja mitä ei saa tehdä'-listan jatkuessa kymmeniä minuutteja alkoivat silmät sumeta ja todellisuudentaju häipyä. Yhtäkkiä kaksi vuotta kanssani elänyt terve koira muuttui parantumattomasti sairaaksi kotikoiraksi, jonka elämän kivuttomuudessa ja pituudessa mä tulen olemaan suuressa roolissa.

Lienee sanomattakin selvää, että kaveriviikonlopun sijasta lähdin viikonlopuksi Loviisaan. Tänään aamulla, kun haimme Rillaa Kotkasta, sain tuntea ensimmäisen askelen kohti suurta vastuuta opetellessani painamaan lääkeneulan rakkaan koirani niskanahan läpi. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun neula lävisti Rillan ihon. Eläimen hauraus ja toisesta huolehtiminen ei ole koskaan ollut niin konkreettista. Hetken kuluttua hyppäsimme autoon mukanamme pussillinen lääkkeitä, neuloja ja ruiskuja - ja Rilla boksissaan takakontissa ja minä takapenkillä koko ajan toivoen, että olisin itsekin mahtunut kevythäkkiin koirani kanssa.


Rilla oli ja on tietysti oma höveli itsensä innoissaan kiljuen ja loikkien ja ympäriinsä hyörien ja pyörien. Sama koirahan se on, eihän muutos kuvauksissa tapahtunut. Kuitenkin on työn ja tuskan takana nähdä koira samana. Etenkin iltapäivällä, kipulääkkeen alettua vaikuttaa, nähtävissä ollut ero oli huikea. Nieleskellen oli pakko todeta karvas totuus siitä, että koira näytti ensimmäistä kertaa koskaan liikkuvan niin vapaasti ja rennosti. Aivan kuin rautakangen sijasta koiran selkä olisikin muuttunut joustavammaksi ja vapauttanut koko eläimestä esiin täysin uuden puolen. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kahden vuoden aikana mulle "normaali" Rillan kävelytyyli sai hetkessä uuden merkityksen osoittaen, että koira ei ollutkaan tönkkö vain koska "ainahan se on sellainen ollut". Niin ikään iltapäivällä Rii antoi ensimmäistä kertaa nyplätä takaselkäänsä hännäntyvestä ilman niin kutsuttuja riemupomppuja ja -kiemurteluja. Nyttemmin viisaampana tiedän niiden olleenkin siis koko ajan kipu-sellaisia... Jälkikäteen, kun alkoi esimerkiksi Rillan näyttelyarvosteluja silmäillä, huomasi heti jokaisen tuomarinkin huomanneen koiran ei-niin-normaalit liikkeet - vaan kun ei auta jälkiviisaus... Miten silti voikin tuntea itsensä niin typeräksi ja sokeaksi?


Joka tapauksessa uutinen muutti kaiken aivan ylösalaisin. Harrastusten loppuminen ei äkkiä paljon harmitakaan, kun on koiran elämä kyseessä, ja entistä tiiviimpi huolenpito on jo tämän päivän aikana syventänyt mun ja Rillan suhdetta aimoharppauksella. Jossain vaiheessa päivää huomasin liikuttuvani aina Rillan nähdessäni, etenkin sen katsoessa mua silmiin ja puskiessa tuoksuvan otsansa mua vasten. Lisäksi koiran kutsumanimikin näyttää kovaa vauhtia vaihtuvan Rillasta "Rakkaaksi".

Edessä olevat ajat tulevat olemaan vaikeita, pitää opetella aivan uudenlaista koiranomistajan arkea. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että opin näkemään kun koiraan sattuu ja etenkin kun koiraan sattuu liian paljon. Silti suurin työmaa mulla on omien ajatusteni järjestelemisessä siihen malliin, että tajuan koiran olevan yhä se sama koira ja että elämä jatkuu - joskin vähän erilaisena.

Nudististeja ja nuudeleita

Morjensta pöytään taas. Vähänkö oli huba viikonloppu! :D Tuli pervoiltua ja sekoiltua oikein huolella. Noh, pannaan halloweenin piikkiin... Lauantai-iltana jouduin pieneen pulaan, kun suihkuun aikoessani seuraani liittyi muuan herrashenkilö. Meillä oli vieraita kylässä, ja heidän pieni poikansa piti itsensä kiireisenä ihmetellen pesukoneen ja kuivausrummun nappuloita ja selittäen mulle, kuinka molemmat koneet oli saatava päälle juuri nyt! Koska mä en ole kovinkaan luonnollinen lasten kanssa (siis sama kuin näkisit kissan nuolemassa peppunsa lisäksi pari hiirtäkin puhtaaksi), yritin huutaa äitiä apuun ajatuksen voimalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Tomera pikkumies väänteli ja paineli nappuloita, ja mä kääntelin kaikki takaisin pois päältä perässä. Saman teki herra ja sitten taas minä, ja pian koneet vilkuttelivatkin riemukkaina erroria... :D

Kun ajatustenvälitystoimisto lopetti lakkoilunsa, äiti vastaanotti avunhuutoni ja tuli vihdoin pelastamaan mut, ja pääsin suihkuun. Sain juuri kasteltua hiukset, kun kuulin kodinhoitohuoneen oven aukenevan ja jähmetyin kauhuissani paikoilleni. Pikkumies asteli muina miehinä pesuhuoneeseen jatkamaan keskenjääneitä monologejaan mun kanssa. Sillä hetkellä toivoin enemmän kuin ikinä, että a) olisin jollain ilveellä voinut nähdä oman ilmeeni ja b) että kylppärinovessamme olisi ollut lukko. Lapsiparka, joutua nyt heti elämänsä alkutaipaleella pervoilun uhriksi. Olen niiiiin pahoillani! ...ja niiiiiiiiin häpeissäni.


Nudistiepisodin jälkeen vietettiin Neten kanssa halloweenia varsin taiteellisten päivällisluomustemme kera ja röhönaurettiin sängyllä loikoillen. Oli muuten kuulkaa ensimmäinen halloween, kun kykenin oikeasti syömään ruokani ilman oksentamista. :D Lakristikastike yhdessä intialaisen tikka masalan kanssa ei ole yhtään hullumpi makuelämys - suosittelen!

Myöskin kuntoiluprojektini edistyy toistaiseksi loistavasti (185 880. kerta toden sanoo?!). Vain kolmessa päivässä olen juossut jo reilut 12 kilometriä, mikä on sentään viidesosa koko kuukausitavoitteestani. Lisäksi 100 vatsaa-100 punnerrusta on toteutunut joka päivä lukuunottamatta sunnuntaita, joka oli varattu ainoastaan palauttavalle kävelylenkille ja agilitytreeneille. Niistä puheenollen: Allekirjoittanut saa taas katua tekosiaan, nimittäin koirallensa "kiroilun" opettaminen ei välttämättä olekaan maailman viisain ajatus. Finasta on kuoritutunut varsinainen agilitymonsteri! Se kirkuu ja karjuu koko radan ajan kuin mikäkin isompikin agilitystara vimmassaan. Eipä sillä, kyllä neiti aika stara onkin - voisi vihdoin alkaa suunnitella takaisin kisakentille paluuta. Etenkin, kun saimme vielä talvitreenipaikankin (Fina & Rilla vuorottelevat)! Mä vielä näytän, että on elämässä muutakin kuin koulu, vaikka sitä on kieltämättä viime aikoina joutunut todistelemaan ihan itselleenkin... Dejó, magyar nyelv kutsuu taas Kaisaniemen-
kadulle. Viszlát mindenkinek!

Operaatio liikaenergia

Voihan jippiaijjee. Tiedättekö, millaista on olla kipeänä ja omata samaan aikaan varmaan viiden ydinvoimalan tuottaman määrän energiaa? Liikuskellaan aika lähellä sekoamista. Mulla ei ole aavistustakaan, mistä olen moisen määrän yhtäkkistä virtaa saanut, mutta sen olen huomannut, että olen sen kanssa todellisissa vaikeuksissa.

Jo parin päivän ajan oon selaillut netistä erilaisten urheiluseurojen ja liikuntakurssien aktiviteetti-
tarjontaa, mutta tietystikin tässä vaiheessa vuotta syyslukukausi alkaa jo lähestyä loppuaan. Kevääseen asti ainakin on pärjättävä omillaan, siis tottahan toki mun on hyödynnettävä äkkinäistä energisyyttäni. Saattaa kuulostaa sairaalta, no ja sitä mä parhaillaan ikävä kyllä olenkin, mutta eilen vielä juostuani 6km lenkin Rillan kanssa ja tehtyäni läksyt, ruokaa, 40 punnerrusta ja 100 vatsalihasta olin yhä vähällä alkaa kiipeillä seinillä. Kuin rangaistukseksi sainkin sitten täksi päiväksi lepopäivän jonkinlaisen lentsun kourissa, ja sitä energiaa kun piisaisi... Muiden elämien tuijottelu ikkunasta ei oikein ole mun heiniä, vaikka aika passiivinen oonkin. Siis saisinko omani takaisin, kun kerrankin saattaisin jopa saada jotain aikaiseksi?

Johtuen siitä, että Apinaparkissa ei ole toiminnassa olevaa televisiota, enkä täten pysty kanavasurffailua harjoittamaan, käytän sen sijaan parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi energiani kanavointia. Siispä kun ei fyysinen aktiviteetti ole tällä hetkellä kovinkaan hyvä ajatus, aloitin jo kokeisiin lukemisen (koe-
viikkoon lienee vielä kuukausi). Satunnaisten päiväunien välissä sain vihdoin väsättyä myös Rillalle oman sivun tänne Apinaparkin virtuaaliversioon. Jeijee. Kaikista kettumaisinta tässä venyvässä päivässä on se, että iskäkin tulee työmatkaltaan vasta iltamyöhään, eli olemme kotona Loviisassa vasta yöllä. Takana ja vielä saman verran edessä on koko päivä parkissa pelkästään nenäliinojen ja koulu-
kirjojen kanssa. Ai että on mukavaa.

Huomenna, sentään, mulla on kivakiva päivä tiedossa, mikäli Herra Lentsu sen mulle viitsii sallia. Aamun unkarin kurssin jälkeen tarkoitus olisi nimittäin lähteä Kotkaan shoppailemaan ja ottaa myöhemmin illalla vastaan hyvää seuraa halloweenia juhlistamaan. Sitä ennen mun on keksittävä, miten saan aikani kulumaan. No, alkutöikseni otin vastaan muutaman toivottavasti edes vähän helpottavan haasteen, nimittäin kunhan tästä paranen, aion...

• juosta yhteensä 50km kuukaudessa
• tehdä 100 vatsalihasta päivässä
• tehdä 100 punnerrusta päivässä
• venytellä niin, että vielä ennen kuolemaani ehdin koskettaa varpaitani

Nyt on pakko lopettaa tähän - en meinaan ole Apinaparkin ainoa, jolla olisi energiaa, mutta ei tekemistä. Täytynee suoda hörökorvalle pari lohduttavaa rapsutusta. Samassa veneessä ollaan, E-kerholaisia. Halutan virraton tammikuu! Tai jos nyt edes flunssaton...

185 880. kerta toden sanoo?

Historiankirjojen päivitys jatkuu Munkkiniemen Apinaparkissa. Kello on puoli yhdeksän maanantai-iltana, ja mä olen ehtinyt käydä koiran kanssa lenkillä, istua puoltoistatuntia unkarin kurssilla ja sen myötä harrastaa vähäsen nelosratikkaa, tehdä läksyt ja istua koneella oikein kyllästymiseen asti. Taitaakin olla ensimmäinen kerta, että tähän aikaan päivästä saa katsella kelloa täysin toimettomana. Mutta onpahan aina vain parempi syy tehdä poikkeuksesta sääntö, sikälimikäli kuin sellainen on ylipäätään mahdollista.

Ei vaan ihan oikeasti. Ajattelin aloittaa uuden elämän 185 879. kerran elämässäni. Tulis vieläpä tasaluku, jos tällä kertaa lykästäisi. Ho-hoo! Mun on pakko onnistua. Loppujen lopuksi tavoite ei ole edes kovinkaan haastava: läksyt ajoissa tehtyä, pari iltaa viikossa koululukemiselle (toinen hissalle ja toinen mantsalle), pari iltaa juoksulenkille ja jokailtainen kidutus - ei sänkyyn ennen kuin naurulihaksia on treenattu 100 toistoa. Harmi, ettei täällä ole moottoroitua sänkyä, sellaisella kun nuo sit-up:it tuntuvat jotenkin paljon rentouttavammilta... ;) Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, yritän pitää lääväni siinä kunnossa, että kun kutsun koiraani sen lempinimellä Sika, tiedän, etten puhu itselleni. En ole mikään siisteysintoilija, kuten lukijakuntaan kuuluva rakas äitini varsin hyvin tietää, mutta vastaan-
otettuani ensimmäiset oikeat vieraani huomasin nauttivani tunnelmallisesta, siististä, asunnosta jouluvaloineen ja sinne tänne ripoteltuine pehmolel...krhm, siis koriste-esineineen! :D


Mulla oli tuossa aika mielenkiintoinen tilanne päällä sellaiset parikymmentä minuuttia sitten. Ei pelkästään opiskelijabudjetin takia, vaan johtuen rakkaudestani jo pikkulapsena nautittuun aamu- ja iltapuuroon rupesin väsäämään itselleni iltapalaksi ruispuuroa, muttei senkään annettu olla liian helppo rasti. Paketin mukainen 2-3 minuutin mikrossakeittoaika venyi ainakin 12 minuuttiin ennen kuin maitohiutale -sekoitus alkoi edes vähän muistuttaa mitään puuron tapaista, vaikka mikro oli täydellä teholla. Viimeisellä minuutilla puuropahanen päätti vielä kiehauttaa itsensä ja hypätä lautaselta mikron lattialle, vaikka se, jolla alkoi siinä vaiheessa oikeasti keittää, nökötti kyllä siinä mikron ulkopuolella valmiina reklamoimaan vellifirmalle vääristä kypsennysohjeista. Taitaisivat kuitenkin lähettää vain korkeintaan pari ekstrapakkausta samaisia kiusanhenki-hiutaleita vapaailtojeni ratoksi kanssani tappelemaan. Siis ehkä unohdamme reklamaation. Ei ole kasvisravinto helppo tie, ei.


Osaako kukaan arvata, mistä on kyse, jos kuvailen vieressäni nököttävän sairastuneen palohälyttimen ja viimeisiään vetelevän herätyskellon sekoituksen? Sille, joka koskaan haluaa jakaa asuntonsa kämppiksen kanssa, suosittelen lämpimästi kämppäkaverikandidaatin karvaisuuden tarkistamista ennen sitovimpien sopimusten kirjoittamista. Kun asuntosi kanssasi jakavan olion pystyt korvat kääntyvät vihjaileviksi nuoliksi osoittamaan kohti ruokasäkkiä, voit olla varma, että sopimusta kirjoittaessasi olet joko erehtynyt tai sitten erehtynyt pahasti. Ei vaiskaan, olen tosi ylpeä hurttasestani, joka on vihdoinkin oppinut tavoille, mitä hihnassa kävelemiseen tulee. En mä Apinaparkissa haluaisi ilman Riimua asua, en ikinä. ♥ Siis ehkä koirapoloinen on ruokansa ansainnut...tänäkin iltana.

Paluu päivänvaloon

Long time no see! Eräs nimeltämainitsematon Apinaparkkiin itsensä pysäköinyt on vastikään alkanut opetella elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä, ja tästä syystä blogin paluu päivänvaloon tapahtuu ilman sen suurempia takaumia huolimatta siitä, että raportti uupuu pari viimeisintä viikkoa. Syysloma kului kuitenkin rattoisasti, puoliksi Ruåtsissa ja puoliksi koto-Suomessa, jossa vanha kouluni veti mua jälleen puoleensa kera ihanien kamujeni ja tuttujen rakkaiden opettajien. Sattuipa niinkin, että kaikki tätä nykyä Helsingissä opiskelevat entiset loviisalaiset lomailivat kaikki yhtä aikaa ja hyökkäsivät sattumalta samana päivänä Loviisan lukioon siellä vielä raatavia härnäämään. Siellä me sitten istuttiin koko porukka oppituntien aikana tyhjillä käytävillä, ketkä maailmaa parantaen ja ketkä osoittaen typeryytensä yrittäen epätoivoisesti keksiä vastauksia erilaisiin arvoituksiin ja kompakysymyksiin... Ympäri mennään, yhteen tullaan vai mitähäh? Ei sitä Loviisa-identiteettiä kuulkaa niin vain pois pyyhitäkään! ;)

Toinen jakso on alkanut ja mä oon enemmän kuin tyytyväinen lukujärjestykseeni, joka näyttää -kuten kaikissa kakkosvuoden muissakin jaksoissa- vain viittä kurssia ja ihanasti vapaata. Rennoiksi en kyllä tälläkään kokoonpanolla voi arkipäiviäni haukkua, kun silmissä vilisee hurttaa ja staroja, migreeniä ja siivousta, läksyjä ja lukemista. Niin ja projekteja kanssa! Vapaat illat ovat harvinaista herkkua, joskin jotakin sellaista, mistä parasta aikaa nautin. Ei juurikaan läksyä, vaan Rillan kanssa täällä Donitsien Niemimaalla tutkimusmatkailua ja villasukissa vajaan 50 neliön parkkipaikkani ympäriämpäri töppöstelyä. Siinä missä pirttini muuten oli melkoinen sairaalamaisuuden esikuva tänne muuttaessani, on joka sunnuntai-iltainen uusi muuttokuormani alkanut saada valkoisesta luolasta kodintuntuisem-

man. Sen sijaan Loviisan päässä rakkaampaakin rakkaampi hieno huoneeni huutelee ruumiinosiensa perään - kaljuuntuminen ei liene kenestäkään järin kivaa, talvea kohti nakuuntumisesta puhumattakaan.

Tänään, hyvät ystävät ja vähemmän sellaiset, minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa historiallisen hetken siunaantuneen tänne Apinaparkkiin. Päivä on paistanut ehkä risukasaan, muttei suinkaan kotini sisätiloihin ennen tätä päivää. Uusi, suuren luokan muutos on seurausta niin ikään historiallisesta hetkestä, kun isä ja tytär pesivät pari ikkunaruutua vapaailtansa iloksi parin pizzalaatikon äärellä. Mihin moinen, kirjaimellinen valaistuminen johtaa, on vielä epäselvää, mutta useimpien arvioiden mukaan tästä lähtien Apinaparkin ikkunasta saattaa nähdä jonkun möllöttävän ulos kadulle ihmetellen edessään avautuvaa ennennäkemätöntä maisemaa. Villeimpien veikkauksien mukaan tämä tytär-osapuoli saattaa jopa vastedes kyetä avaamaan verhot!

Hai hai. Oli kuvassa, tekstin alussa, päivänvaloon liukuen kuten nyt bloginikin. Hai hai on myös tässä, tekstin lopussa, verhojen ollessa yhä kiinni ikkunaan tuijottaessani. Voinette päätellä kontekstista, mitä hai hai haluaa sanoa, vaikkette vilkuttavaa kättäni suljettujen verhojen vuoksi näekään.

Enkä mä muuten edes vilkuttanut.

Viikko 5

Viikonloppu: Loviisan seudun koirien agimestaruuden voitto Finan (

LSK:n agilitykoira 2010)

kanssa.

Maanantai: Unkarin kurssi.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Saksan aine ja kuuntelu.

Torstai: Ensimmäinen koeviikko alkaa. Ruotsin koe.

Perjantai: Psykologian koe, jonka jälkeen Pasilan rautatieasemalle. Lappeenrantaan kummitädin luo.

Viikonloppuna osallistuimme Loviisassa seuramme agilitymestaruuskilpailuun, sekä Loviisa-Porvoo -ystävyysotteluun. Koska edellisestä treenikerrasta oli yli kuukausi aikaa, ei rima ollut symbolisellakaan tasolla kovin korkealla, vaan kuinkas kävi. Loviisa voitti naapurikaupunkinsa (ei tosin meidän tulosten ansiosta :D) ja mestaruuskisoissa nopean nollaradan tehnyt Fina voitti kaikkien kokoluokkien parhaana ja tuli Loviisan seudun koirien vuoden agilitykoiraksi 2010! Rillan kanssa meillä kyllä riittää vielä tekemistä, napero nimittäin oli ihan villikko. "Jeejee mamma täälläkin on este, oho, näitkö mamma täällä oli tämmöinen tuomarikin, et kyllä näytä tommoista käsimerkkiä meille, ai mitä nytkö sinne, enkä tule siltä puolelta, näin päin on kivampi hypätä"... :) Treenipaikatta on niin kovin vaikeaa tuota agilityä treenailla.

Maanantaina sattui eräs hullunkurinen juttu, kun istuin kaverini kanssa ruokalassa. Olimme juuri puhuneet ruokalasta, sen hyvästä ruuasta, mutta äkäisestä henkilökunnasta, kun joku heitti mua jollakin. Käännyin katsomaan lattialle, jossa näin kovan leivänkannikan, mutta heiton tulosuunnassa ei näkynyt mitään erityistä. Hetken ihmeteltyäni hoksasin, että ohitseni oli juuri pyyhältänyt yksi keittäjistä suuren leipälaatikon kanssa, josta sieltä sitten yksi päätyi syliini. Johan irtosi naurut, kun saatiin ihan konkreettisiakin todisteita henkilökunnan mielipiteestä mun ruokailuuni. Mutta ei kai sitä nyt ihan ruualla tarvitse alkaa heitellä?! :D

Koeviikon alettua alkoi olla viimeiset mahdollisuudet tehdä muutoksia kurssivalintoihin, joten tiistaina varasin taas ajan opolle. Kerroin hänelle päätökseni neljän vuoden opintosuunnitelmasta pitävän, ja niinpä aloimme karsia kursseja tämän vuoden osalta ja jakaa niitä tasaisemmin. Samalla teimme myös alustavan kirjoitussuunnitelman, mikä miellyttää mua kovasti. Ensimmäisiin kirjoituksiin on vielä 1,5 vuotta aikaa, viimeisiin 2,5. Huh, mikä helpotus. Nyt saan myös mahdollisuuden valita kieli-
ohjelmaani ranskan ja venäjänkin (toivottavasti), jolloin kielivalikoimani nousisi jo kahdeksaan kieleen. Mottoni suhteen näyttää erittäin hyvältä (siis oppia elämäni aikana niin monta kieltä kuin vain saan tilaisuuden opiskella)! Toistaiseksi koko tämän vuoden lukujärjestykset ovat selvillä, ja kaikissa jaksoissa mulla on vain viisi kurssia. Ah ihanuutta.

Keskiviikkona oli saksan open vuoro pitää oppilailleen kuuntelu- ja ainekirjoitustunti. Omalta osaltani kyseinen tunti meni kyllä melkoiseksi hakuammunnaksi. Ainekirjoituksen maksimisanamäärä oli nimittäin 60 +/- 10%, ja tehtävänannon mukaan aineesta tuli tehdä vaihto-oppilaan haastattelu vaihtarin vastaukset mukaan sisällyttäen. Myöskin kysymysten aiheet oli annettu valmiiksi suomeksi. Mitään varsinaista ongelmaahan tuossa ei vaikeutensa puolesta ollut, päinvastoin, mutta tehtävää hankaloitti runsaasti se, että jo kysymykset täyttivät tuon 60 sanaa ennen yhtäkään vastausta! :D Siispä tökstöks -tekstiä tynkine vastauksineen. Arvatkaa vaan, oliko sellaista ainekirjoitusta sydäntäraastavaa palauttaa...

Sitten se alkoi. Koeviikko. Pitkästä aikaa saan taas kertoa "ensimmäinen kerta täällä" -tyylisesti, nimittäinen elämäni ensimmäisestä neljän tunnin kokeen koeviikosta. Muutos oli melkoinen Loviisan parintuntisten kokeiden jälkeen, mutta onneksi torstainen eka koe oli sentään se kivoin - ruotsin koe. Mä suorastaan nautin kielten kokeista, joskin täällä olosuhteet söivät hieman tuota vapauden ja ilon tunnetta. Suuressa juhlasalissa pidetty koe oli nimittäin vähintäänkin poliisilaitosmeininkiä kaikkine valvojineen ja sääntöineen. Ensimmäisen puolitoistatuntisen aikana en uskaltanut nostaa katsettani koepaperista edes kelloa vilkaistakseni, ettei vaan kukaan olisi epäillyt mun bluffaavan. No, minkäs teet kun synnyt vellihousuksi, mutta se kyllä menee jo naurettavaksi, jos koetilannetta pelkää enemmän kuin itse koetta...

Torstai-ilta ei ollut mikään maailman esimerkillisin kokeisiinlukemisen kannalta. Mä hädin tuskin avasin psykologian kirjaani, vaikka niin kovin olin suunnitellut tekeväni muistiinpanoja ja jopa niitä vihaamiani maindmäppejä. Päätin kuitenkin pitää itseni stressittömänä. Tämä siksi, että mulla oli loppujen lopuksi koko ajan tunne, että osaan kaikesta jotakin, ja että olen oppinut kurssin aikana hirmuisesti. Siispä jos en sitä paperille saisi väännettyä, niin olkoon niin - ei se mun arvosanani opettajaa kiinnosta, enkä mä sitä varten opiskele. Tykkään psykologiasta ja opiskelen sitä itselleni. Vahinko vain, että tämä asenne tapaa unohtua aina kummasti kokeen lähestyessä, ja syvällinen opiskelu muuttuu nopeasti unohtuvaksi pänttäämiseksi... Mutta ei tänä torstaina. Ei tänä torstaina, jolloin aktiiviset mesekeskustelut maapallon toiselle puolelle matkaavan henkilön kanssa voittivat kirjan kiinnostavuudessaan 6 - 0.

Aamuni alkoi kahdelta yöllä, jolloin heräsin pää täynnä psykologisia termejä ja vailla ripettäkään väsymyksestä. Viiden tunnin makoilun jälkeen vääntäydyin perjantaiaamuun ja koeviikon pelätyimpään kokeeseen. Loppujen lopuksi koe ei kuitenkaan ollut kovin vaikea, vaan pikemminkin erikoinen - nimittäin suhteellisen tieteellinen essee tuli pohjata kahteen hieman ironiseen lehtiartikkeliin. Onnekseni tiesin juuri esseen aiheesta eniten koko koealueen mittakaavassa, mutta tuo nimenomainen oheismateriaaliseikka sai esseeni kuulostamaan pikemminkin tarinalta jatkuvine taustamateriaaliin viittauksineen. Arvosanaksi on siis odotettavissa lähes mitä vain. Noh, kaikki olemattomat kymppihaaveet voin kyllä surutta unohtaa. ;)

Kokeesta ulos astellessani raitis ilma tuntui erityisen ihanalta, kaikki aistini olivat jollakin tapaa herkempiä, ja vapauden tunne valtasi koko kroppani. Puoliksi ääneen nauraen ja hihitystä tihkuen kipaisin kämpälle pakkailemaan tavaroitani. Viikonlopun ohjelmaan kuului nimittäin rentoutumisilta kummitädin luona Lappeenrannassa, jonne myös siskoni tuli Loviisasta linja-autolla. Onnekas, allekirjoittanut kun joutui painavien kapsäkkiensä kanssa ravaamaan ratikasta toiseen Mannerheimin-
kadulla ja sitten vielä Pasilan rautatieasemalla odottelemaan herra Pendoliinoa. Vajaan kolmituntisen junamatkan jälkeen jälleennäkemisen riemu oli suunnaton, kun siskoni hyppäsi ulos bussista ja saatoimme jatkaa matkaamme kohti Pikisaarta. Kotoisan leffaillan kruunasi pizzanpyörittäjäiset, joissa jokainen teki itse oman plättynsä ja koristeli sen makunsa mukaisilla täytteillä. Niin hyvää pizzaa en olekaan koskaan ennen syönyt, en edes pizzerioissa - liekö siis ollut pizzaa ollenkaan?

Viikko 4

Viikonloppu: Wanhojentanssipuku suorastaan kävelee vastaan. Rilla muuttaa Munkkiniemeen.

Maanantai: Englannin aineiden palautus. Wanhojentanssi-info juhlasalissa. Unkarin kurssi.

Tiistai: Ruotsin aamutunnit peruttu. Väliaikainen kämppäkaveri saapuu.

Keskiviikko: Saksan aamutunti peruttu.

Torstai: Äidinkielen puhe. Englannin suullinen mainosanalyysi. Kämppis lähtee, mummi saapuu.

Perjantai: Nälkäpäiväkeräykseen osallistuminen. Viikonlopuksi Loviisaan.

No stress, got a dress! Toissaviikonloppuna tosiaan sattui sattumalta pieni sattumus, kun satuin sattumalta sattumaan erääseen satumaisen kauniiseen mekkoon Kotkan Halosella, tarkemmin sanottuna äidin kenkäostoksilla. Piruuttain sovittaminen osoittautuikin pirun pirulliseksi ystävällemme Visalle, joka sai luvan kärsiä ja kitistä mun ensimmäisestä ja viimeisestä mekonsovituksestani. No, ainakaan mun ei tarvitse kärsiä ja kitistä kurttuisten mummelien bailupäivän lähestyessä. :)

Maanantain koulupäivä oli rento. Tunti toisensa perään ja lopuksi tanssiaisinfo, jossa valittiin erilaisille tehtäville vastuuhenkilöt. Ei liene yllätys, että istuin visusti käsieni päällä ja välttelin vastuuta. Tunnetustihan vastuun mukana tulee tehtäviä ja velvollisuuksia ja sama pätee myös toisin päin. Ihminen on kuitenkin aina vain ihminen, ja ihmiset tapaavat tehdä virheitä. Maailma puolestaan on julma paikka, jossa virheistä rangaistaan. Siispä ratkaisu ongelmaan: välttele vastuuta.

Edellisviikolla stressaamani englannin ainekirjoitus pelasti muuten jo koeviikkoja pelokkaana vilkuilevan alkuviikon. Opettaja nimittäin sanoi palautustilanteessa, että aineeni olisi mennyt jo pistemäärältään ja sisällöltään helposti laudaturina ihan oikeissa kirjoituksissakin. Siis että mitä. :) Iiiiihanaa! Ehkä tämä stressitasoja nostatteleva enkku-perfektionismi ei olekaan niin paha juttu. Ainakaan ihan aina.

Maanantai oli myös karvaisen kämppikseni ensimmäinen päivä uudessa kodissaan, jossa hän näyttäisi viihtyvän oikein mainiosti. Mitään vinkumista ei ole koskaan kuulunut ainakaan mun lähtiessä tai tullessani, joten luotan jonkinlaiseen konstanssiin siitä, ettei asiassa tapahdu muutosta siinä välissäkään. Koska maanantai on ilkeä päivä koiralle illan unkarin kurssin takia, korvasin koirapolon yksinolon vielä samana iltana reippaalla juoksulenkillä, jonka aikana tutustuin lähikortteleihin ja kävin pidemmälläkin. Hassua, että vaikka en ole kovinkaan montaa kertaa nokkaani nelosratikkaa pidemmälle ehtinyt työntää, oon jo löytänyt lempipaikkani - korkean kallion meren äärellä, josta ei kukaan kulje ohi ja jossa voi laulaa ääneen maisemaa tuijotellessaan. Shh...se on sitten salaisuus.

Koska tiistaiaamun ruotsin tunnit oli peruttu, sain nukkua kuninkaallisen paljon. Keskimääräisesti 4-5 tunnin yöunilla kuninkaallisen paljon on näin ollen kaikki viiden tunnin ylittävät nukkumistunnit. Eli siis kuninkaallista, kuulitteko?

Iltapäivällä sain sitten seuraa, kun enoni avovaimo tuli muutamaksi koulutuspäiväksi stadiin ja mä sain kunnian hostata häntä sen aikaa. Allekirjoittanut kokki-kolmonen pääsi vauhtiin intialaisten mauste-
mixiensä kanssa ja onnistui siinä sivussa antamaan karvakorvalleen muka-luunkin. Järsk, järsk ja luutöhnää matot koppuralla.

Niin ikään keskiviikkona oli tunteja peruttu, mikä teki päivästä täydellisen on-off -version. Tunnin välein juoksin koulun ja apinaparkin väliä, mikä oli aika huvittavaa - harva sitä kuutta kertaa koulumatkaansa päivän aikana kulkee. Töks. Töks. Siinä se keskiviikko sitten jo menikin.

Kauhutorstai osoitti, että pelot ovat voitettavissa erityisen hyvin, jos ne onnistuu nakittamaan samaan syssyyn. Tässä tapauksessa kyseessä oli kaksi suullista esitystä luokan edessä, siis kaiken kansan nähtävillä, mikä ei tunnetusti ole mun vahvimpia puoliani. Etenkään silloin, jos asetelma on valmiiksi minä ja muut jo pelkän aiheenkin pohjalta - kuka hullu menee luokan eteen heristelemään nyrkkiä kaikille, jotka lataavat musiikkia netistä. Sellainen hullu, joka on itsekin niin tehnyt. Mikä kuitenkin lohdullista, tämän kokemuksen jälkeen englannin mainosanalyysi tuntui helpolta kuin heinänteko. Totta puhuakseni yllätin itseni huomaamasta, että englanniksi kälättäminen oli paljon helpompaa ja rennompaa ja sitä paitsi paremmin kommunikoivaa kuin saman hoitaminen omalla äidinkielelläni. Jo joskus muutama kuukausi takaperin äidinkielen ainetta kirjoittaessani huomasin parin kappaleen jälkeen vaihtaneeni kieltä englantiin unohdettuani suomentaa ajatukseni. Kun verbaalinenkin kommunikointi alkaa kompuroida suomen kielellä, alkaa kyllä hiukan jo arveluttaa...

Koulun jälkeen majoitusvieraani oli jo lähtenyt kotiinsa, mutta uutta pukkasi. Niinpä lähdin kaupunkiin mummia vastaan, mummia, joka palkkasi itse itsensä palkattomaksi siivoojaksi apinaparkkiin. Se tuli todistettua perjantaina, jolloin hyppytuntimenuseen kuului lettuja ja ennen Loviisaan lähtöä oli kämppä puunattu seiniä myöten. Älkää multa kysykö, mutta sen vaan sanon, että ei siinä kiellot auta, kun eläkeläinen haluaa purkaa energiaansa.

On muuten hassua, miten vaikeaa voi olla auttaa. Senkin huomasin perjantaina, oi opettavainen perjantai totta tosiaan, kun säästöpossun ryöstettyäni olisin halunnut lahjoittaa kymmenen euroa nälkäpäiväkeräykseen samaan aikaan, kun itse jätin lounaani syömättä. Kaikki keräyslippaiden kanssa kaupanovilla päivystäjät kuin myös koululla niin kovin mainostetut lippaat itse olivat kaikki "jo ehtineet lähteä", kun minä kymmenen euroni kanssa ravasin pitkin Munkkiniemeä rahoilleni vastaanottajaa etsimässä. Lopulta päädyin kotiin, tietokoneeni ääreen ja keräyksen sivuille puhelinlahjoitukseen. Pääsinpäs eroon kymmenestä eukosta, jotka taskussani kilisivät ja kolisivat malttamattomina eläkeläisretkeä maailman ääriin odotellen. Taas nähtiin, miten teknologia pelasti päivän, maailman ja muutaman ihmisen lahjoittaen yhdelle perheelle kokonaisen kuukauden ruuat. Samalla hinnalla, millä täällä yksi ihminen syö tuskin yhtäkään ateriaa. Nälkäpäiväkeräys on jo ohitse, mutta nälkä ei taatusti. Suosittelen kokeilemaan, toimisiko teknologia muidenkin mattimyöhäisten kanssa. Kai kaikki meistä voi ainakin yhden ateriansa antaa jollekin toiselle?

Viikko 3

Viikonloppu: Loviisassa vanhassa lukiossa leirikoulussa olleita kavereita moikkaamassa.

Maanantai: Unkarin opiskelu alkaa virallisesti Suomi-Unkari Seuran alkeiskurssilla.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Ruotsin referaatin ja äidinkielen mielipidekirjoituksen deadline.

Torstai: Englannin ainekirjoitus. Ilotulituksen SM-kilpailut rannassa.

Perjantai: Ensimmäinen ryhmänohjaajan tunti. Viikonlopuksi Loviisaan.

Loviisassa kavereiden kanssa vanhassa koulussa vietetyn viikonlopun jälkeen mulle iski totaalimasennus. Laiskottelin alkuviikkoon asti, jonka seurauksena sunnuntai-iltana kämpille palattuani tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle minä hetkenä hyvänsä. Hommaa oli enemmän kuin laki sallii, aikaa päinvastaisesti samassa suhteessa, aivan liian vähän. Itkuraivari ei ollut kovin kaukana.

Luojan kiitos maanantai kuitenkin pelasti koko viikon. :) Marisin ja valitin äidinkielen luokassa vieressäni istuvalle tytölle hommien hurjaa määrää ja vapaa-ajan puutetta ottaen huomioon, ettei mulla tässä jaksossa pyöri kuin viittä suhteellisen helppoa ainetta, ja aloimme puhua neljännestä lukiovuodesta. Ajatus moisesta lisäajasta oli ollut mulla jo Loviisassa, mutten ollut ottanut sitä koskaan kovin tosissani - "vain harvathan tuohon ratkaisuun päätyvät". No tietysti, jos oppilaita on ylipäätäänkin vain harva, kuten eräässä pikku lukiossa. :D Silti tänne muutettuani alkoi tuntua, että pidempi ohjelma todellakin saattaisi ratkaista kaikki ongelmani pelosta numeroiden laskemisen ja stressin, sekä vapaa-ajattomuuden osalta, mä kun haluan panostaa kaikkiin aineisiin ja oikeasti oppia. Niinpä päätin mennä heti seuraavana päivänä opon juttusille hakemaan kolmatta näkökulmaa tilanteeseen. Sitä ennen vuorossa oli kuitenkin jotakin, mistä olin unelmoinut kauemmin kuin jaksan muistaa...

...nimittäin unkarin kurssi, vihdoinkin! Lähdin kotoa ajoissa, päräyttäen nelosella Aleksanterinkadulle ja sitten hölmönä kartan kanssa Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskukselle. Vaikka hölmö olenkin, ei karttatyöskentely tuottanut mulle vaikeuksia, onhan sitä tullut partion mukana vaikeammissakin maastoissa möyrittyä... Ovenkahvaan tarttuessani huokaisin vielä syvään ennen kuin astuin sisään. Tätä oli odotettu! Opettajan ja muiden opiskelijoiden saapumista odotellessani mä pääsin pikku taivaaseen, kun kuulin keskuksesta saatavan lainata unkarilaisia kirjoja, lehtiä ja elokuvia. Hymy taisi olla silmissä asti. :)

Ekalla oppitunnilla emme ehtineet aakkosia ja ääntämistä pidemmälle, mitkä nehän monen muun muassa ovat mulle jo aikapäiviä sitten pureskeltua kauraa. Siitä huolimatta päätin pysyä alkeiskurssilla, sillä en halua myöhemmin huomata missanneeni jotakin oleellista - kaikki on plussaa ja kertaus on opintojen anya! Kotiin iltahämärissä hipsiessäni pujahdin myös pariin kauppaan Loviisan kotiin jääneitä vaate- ja meikkivarastoani, sekä kämpillä tyhjyyttään huutavaa jääkaappia täydentämään. Aijai, vinkui Visa.

Tiistaina jatkoin opinto-ohjelmani suunnittelua opon kanssa. Selitin hänelle perusteet neljännen vuoden harkitsemiselle ja kerroin tavoitteeni lukiossa, jonka jälkeen opo oli hyvin vakuuttunut suunnitelmastani. :) Iloinen ja alati hymyilevä "kaikki on mahdollista" -opo on todella saanut mut viihtymään Munkki-

niemessä - kaikki onnistuu, koska vain. On ihanaa, että mulla on syvä motivaatio opiskeluun, on täysin ymmärrettävää, että haluan tehdä valintoja päästäkseni tavoitteeseeni, eikä ole tarkoitus, että kukaan uupuu urakkansa alle, sanoi hän. On ihanaa, että on tuollainen opo, sanon minä.

Kuten edellisen viikon merkinnässäni psykologian tunneista kerroin, teimme keskiviikkonakin käytännön esimerkkejä, kokeita, tunnin aiheeseen liittyen. Tehtävänä oli kirjoittaa omaa nimikirjoitustaan paperille laskien samanaikaisesti jostakin suuresta luvusta aina -3 alaspäin, tarkoituksena osoittaa, miten vaikeaa onkaan suorittaa useita tehtäviä samanaikaisesti tarkkaavaisuuttaan jakaen. Kun tämä vielä onnistui (oman nimikirjoituksen kirjoittaminen jokseenkin automatisoitunut), oli Michael Jacksonin nimen kirjoittaminen samalla tekniikalla ja vielä opettajan tekemillä nimenhuutoärsykkeillä aivan mahdotonta. Toista tehdessä toinen tehtävä yksinkertaisesti katkesi tyystin!

Illalla iskä parkkeerasi hänkin apina-asuntooni, ja kävimme oikein kunnolla ruokakaupassa Sellossa. Saimmekin hyvän läjän muonaa kantimiksemme. Itse asiassa oli jopa ihan hölmön tuntuista latoa jääkaappiin tavaraa, tähän asti kun siellä on ollut vain neliskanttinen olio nimeltä Valo, eikä hänellä ole juuri kavereita ollut. :(

Yksi huono juttu tässä itsenäistymisessä on, nimittäin itsekuri. Tai oikeammin sen puuttuminen, ainakin nukkumaanmenojen suhteen. :D Torstaina meinasin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todellakin nukahtaa tunnille. Onneksi istun äidinkielen luokassa aivan perällä, joten kukaan muu ei huomannut, vaikka hengitykseni alkoi muuttua syväksi ja rauhalliseksi, silmät alkoivat lupata, kroppa veltostua...

Ei hätää äiti, en nukahtanut! ;) Onnistuin jopa noiden tuntien jälkeen kääntämään etukäteen stressaamani englannin ainekirjoituksen puolelleni, kun sain juuri oman näköiseni kirjoitelman valmiiksi, ja poistuin luokasta hymyssä suin. Ketään tuskin yllättää, jos paljastan, että kolmen tunnin vapaa keskellä koulupäivää kului syviin päiväuniin... Ruotsin tunnille takaisin pakottauduttuani huomasin nukkuvani vielä. Ruumis toi minut kouluun, mutta kaikki sisälläni oli umpiunessa. Se tuntui muuten tosi söpöltä. :)

Iltakävelyksi lähdimme iskän kanssa Munkkiniemen rantaan katsomaan ilotulituksen SM-kilpailuja, joita olimme jo monena vuotena aiemminkin aikoneet lähteä Loviisasta käsin katsomaan, muttemme koskaan ennen päässeet tänne saakka. :D Nyt siis tapahtui siinäkin asiassa muutos. Pauke ja räiske oli kyllä melkoinen, mutta kaunista oli, täytyy myöntää.

Perjantain ohjelma antoi "pitkästä aikaa" lisäystä 'ensimmäinen' -juttujen listalleni, nimittäin tällä kertaa ryhmänohjaajan tunnin muodossa. Koeviikon järjestelyistä kuullessani tuli taas ikävä Loviisaan, jossa kaikki oli niin kovin helppoa ja meitä suorastaan hoidettiin kuin päiväkodissa. Täällä kaikki kuulostaa aina niin kylmän armottomalta. :D Äidinkielen tunnilla vierustoverini joutui taas kuuntelemaan valituksiani, mutta ihmiset! Mä valitan ja marisen paljon, mutta teen sen aina naurusuin. :) Hyvää viikonloppua kaikille Helsingin ja Loviisan välissä. Muut tehkää mitä tykkäätte. :D

Viikko 2

Viikonloppu: 39 ºC kuume. Bussilla keskustaan, josta ikimuistoinen ratikkamatka kämpille.

Maanantai: Viimeiset täysin uudet tunnit. Wanhojentanssipari löytyy.

Tiistai: Wanhojen jatkoille ilmoittautuminen. Jääkaapin täydennystä...

Keskiviikko: Toinen tanssipari -kysely. Leffa ja iltapala kummitädin kanssa.

Torstai: Englannin yo-kuuntelujen palautus.

Perjantai: Tähän asti rennoin koulupäivä. Viikonlopuksi Loviisaan.

Perjantaina kimppuuni hyökännyt taudinpoikanen päätti aikuistua ja kasvaa isoksi viikonloppua kohden, ja niinpä perjantai-ilta ja koko lauantai kuluivat milloin missäkin nukkuen. Vaikka olen aika taitava keräämään kaikki kylällä luuhaavat nuhat ja kurkkukivut, niin kuumetta mulla on hyvin harvoin, sillä normaali ruumiinlämpöni on vain 34 ºC. Tästä syystä mittarin kolkutellessa neljääkymppiä mun voidaan sanoa olleen melkoisessa houreessa. :D

Sunnuntaina lähdin kimpsuineni kampsuineni takaisin Helsinkiä kohti, mikä ei siis todellakaan ollut mikään läpihuutojuttu ottaen huomioon, että mun oli täytynyt ottaa kotiin kaikki koulukirjani rästihommien nimissä. Koska harrastan nelosratikkaa ja oon siksi aika haka näiden julkisten kanssa pelaamisessa, onnistuin missiossani ihan kiitettävästi. Vakivaunussa, siinä viimeisessä, istuessani eräältä pysäkiltä astui sisään kaksi suoranaista eräjormaa. Tosin Jormia he eivät varmastikaan olleet, ehkä pikemminkin erägyörgyjä, koska miehet osoittautuivat hyvin pian unkarilaisiksi! Äijillä oli kunnon kangasrinkat messissä retkikeittimiä myöten, ja taisipa sieltä varustuksen keskeltä pilkistää laho oksankänttyrä ja ketunhäntäkin. Oli muuten aika näky. Mä otin kaiken ilon irti kuunnellessani heidän lumoavan kaunista kieltään (joka haukkui ratikkaa hitaaksi ja päivitteli amerikkalaisten paljoutta), ja yritin olla hihittämättä ääneen tajutessani ymmärtäväni heidän juttujaan ja miettiessäni, miten absurdi näky kyseinen tilanne mahtoikaan olla. Jossain vaiheessa toinen hemmoista alkoi laulaa jotakin spirituaalista biisiä äärimmäisen huonolla englannin kielellä, aivan kuin ympärillä ei olisi ollut ketään muuta. Heey feel the spirit, come with us! Join the spirit, feel the spirit! :DD Silloin mun oli pakko kääntyä katsomaan pois päin, etteivät vaikeuteni naurunpidättelyssä olisi tulleet ilmi.

Mietin koko matkan ajan, että mun on pakko sanoa heille jotakin unkariksi - kerrankos sitä heihin törmää Suomessa! En tiedä lukivatko he ajatuksiani vai jäinkö kiinni sisäisestä naurustani, mutta mun noustessani jäädäkseni pois kotipysäkillä toinen heistä, se jodlaaja, tuli kysymään multa neuvoa kartan kanssa. Koska olin muuttanut alle viikko sitten, jouduin vain valittelemaan avuttomuuttani. Kuitenkin, tilanne oli jo valmiiksi niin sekopäisen järjetön, että päätin antaa spontaaniuden kerrankin ottaa vallan ja kadulle hypätessäni huikkasin kaksikolle hyvän matkan toivotukset heidän omalla kielellään. Siinä vaiheessa molemmilla meni ensin huuli aika pyöreäksi, kunnes nauraen kiittivät hämmennyksen-

sekaisin ilmein: "Köszi köszi!" Suoneni virtasivat älyttömyyttä, ja niinpä hihitin ääneen koko matkan asunnolleni, jonne päästyäni sitten repesin aivan totaalisesti. :D Kesti ainakin puoli tuntia, ennen kuin kykenin edes harkitsemaan itseni kokoamista, saatika seuraavana päivänä taas kouluun menemistä...

Viikonlopun sairastelujeni jälkeen olin maanantaina yhä aika pihalla kaikissa aineissa. Psykologiaa ja saksaa mulla ei vielä ensimmäisinä päivinä ollut ehtinyt ollakaan, joten maanantain heiniä olivat myöskin viimeiset esittäytymiset, luojan kiitos! En ollut jutellut vielä kovin monen muun opiskelijan kanssa small talkia enempää, mutta jokainen osasi kyllä stressata mua kysymällä wanhojentanssi-

suunnitelmistani - niin myös edessäni äikän tunneilla istuvat pojat, joista toinen yllätti mut täysin pyytämällä mua parikseen. :) Muutoin maanantaista ei ole juuri mitään raportoitavaa, sillä pyhitin sen täydellisesti koulujutuille. Kotiin yhdeltä päästyäni päätin kohdata urakan ja lopetin vasta isän tullessa kämpille kymmenen maissa. Tämä oli ainoa keino, jolla saatoin välttää pitkittyvän stressin - nopeasti alta pois vaan!

Wanhojentanssiparin löytyminen pakotti mut ilmoittautumaan myös kyseisten kemujen jatkoille, joiden viimeinen ilmoittautumispäivä tiistai juuri olikin. Mitä varsinaisiin oppitunteihin tulee, ruotsi oli ainoa aine, jossa olin jo saanut kirittyä muut kurssilaiset kiinni. Sen ansiosta aamun ainekirjoitukseen käytetyt kaksoistunnit eivät ajaneet mua toivottomuuteen, vaan oikeastaan päinvastoin. Myös psykologiassa pääsin aika hyvin jutun juoneen mukaan, mitä on suureksi osaksi edesauttanut opettajan tapa järjestää käytännön esimerkkejä. Heti toisella tunnillani pääsin osallistumaan mahtavaan leikkiin, "rikkinäiseen puhelimeen" piirtämällä! Oli hämmästyttävää, miten paljon kuva saattoi muuttua toisenkymmenen oppilaan jälkeen, kun piirtäjä oli saanut nähdä edellisen piirtämää kuvaa vain muutaman sekuntin ajan ja joutui pohjaamaan oman taideteoksensa pelkän muistitietonsa varaan. Ihan mahtavaa. :)

Keskiviikkona olin ihmetyksestä sekaisin, kun sain jo toisen tanssiparikyselyn. Loviisassa olin automaattisesti jäämässä pois bailuista, sillä a) ne eivät ole mulle mikään lukion kohokohta ja b) tyttöjä oli kolme kertaa enemmän kuin poikia, joten parinmuodostus ei sekään olisi ollut liian helppoa. Tansseista sivuun olin jäämässä myös Munkkiniemessä, mutta toisin kävi. En olisi koskaan voinut kuvitella joutuvani kieltäytymään parista vaan, koska mulla jo sellainen sattui olemaan. Wau!

Tanssikuvioiden lisäksi hämmennystä aiheutti yhtäkkinen vapaa-aika, jota en ollut osannut odottaa löytäväni vielä viikkoihin. Saatoin siis ottaa vastaan tarjouksen leffaillasta ihanan kummitätini kanssa. Mitä myöhempään ilta venyi, sitä enemmän aloin kiukutella - kummitäti kun syyti muhun järkyttäviä summia rahaa antamatta mun maksaa mitään. Aivan ensimmäiseksi sain lahjakortin erääseen erikoisruokakauppaan, enkä saanut maksaa elokuvalippuanikaan. Jätskiannoksia tilatessamme menin määrätietoisesti lompakkoni kanssa tätikullan edelle jonossa, mutta kun hän huomasi aikeeni, alkoi sellainen saarna että! Elokuvan jälkeen sushibaarin tiskillä jo suorastaan marisin ja epätoivoisena anelin, että saisin maksaa, mutta nuoren rahat on kuulemma tarkoitettu elämästä nauttimiseen. En siis voinut muuta kuin katsoa sivusta ja järkyttyneenä laskea yhteen summia, joita tätikulta minuun upotti. Voi itku. :(

Ratikkamatkalla kummitätini osoitti jälleen, miksi nautin niin kovasti hänen seurastaan. Hän ehdotti, että tekisin oman aarrekarttani. Kun kysyin, miten sellainen tehdään, hän sanoi minun tarvitsevan vain paperiarkin ja lehtiä tai ainakin kynän. Piirtäisin tai kokoaisin lehtileikkeistä kokonaisuuden, joka symboloi sitä, mitä tahdon elämässäni saavuttaa. Tuota kuvaa tulee katsoa tasaisin väliajoin, jotta tavoite antaisi voimaa ja inspiraatiota elämässä. Mikä kerrassaan täydellinen ajatus! Tiesin heti, mitä tekisin. Mulla on elämässäni yksi ainoa sana, joka johdattaa mua kaikessa, mitä teen. Mutta paitsi johdattaa ja auttaa jaksamaan, se on myös tavoite itsessään. Olen aina hymyillyt paljon ja haluan hymyillä koko ajan. Sen lisäksi tavoitteeni on levittää hymyä myös kaikille vastaantulijoille. Leikkelisin lehdistä erilaisten, kaikenlaisten ihmisten hymyjä.

Kun torstaina saimme englannin ylioppilaskuuntelut takaisin, huomasin numeroni olevan jonkin verran tähänastisen tasoni alapuolella, kuten olin odottanutkin. Perjantaina olin jo vaipua epätoivoon kuultuani kauhujuttuja tiukasta arvostelusta erityisesti juuri tässä aineessa - aineessa, jossa mä olen aina ollut perfektionisti, enkä ole antanut itselleni yhtäkään virhettä anteeksi. Näin jo itseni sekoamassa koepäivää lähestyttäessä, kunnes palautin mieleeni aarrekartan, tavoitteeni. Samassa ymmärsin, että mähän osaan englantia. Mähän osaan englantia, piru vie! Eihän mun osaamiseni mihinkään katoa, vaikka juuri näistä kokeista ei huippuarvosanaa tulisikaan! Päivä oli pelastettu, ja minä jälleen yhtä askelta lähempänä tavoitettani, hymyä. :)

Kaiken kiireen ja työn lisäksi olen alkanut saada pieniä vilauksia myös rennoista koulupäivistä. Perjantai on siitä äärimmäisen loistava esimerkki. Saksan tunnilla katsoimme elokuvaa, psykologiassa dokumenttia ja äidinkielessä käytiin vain ryhmäkeskusteluja. Meidän ryhmämme keskustelusta ei tosin ollut tulla yhtään mitään tuloksellisuuden kannalta, mutta hauskaa oli! Viikonloppukin alkoi kivasti, kun sain toisesta äikänluokassa edessäni istuvista pojasta ja jostakusta toisesta mukavaa juttuseuraa lyhyelle kotimatkalleni. :) Loppuiltapäivä kuluikin sitten tätä pikku läävää siivotessa, että saattoi sen jälkeen pakata, että saattoi lähteä Loviisaan, että saattoi purkaa kamansa, että saattoi vaan olla, että sitten saattoi pakata uudelleen ja tulla takaisin Helsinkiin, että voi taas sotkea. :)) Se on tämä elämän kiertokulku ihmeellinen!

Viikko 1

Tiistai: Tapaaminen uuden koulun rehtorin ja opon kanssa. Päätös muutosta tapahtuu.

Keskiviikko: Muutto klo 7:52. Tapaaminen opon kanssa, ensimmäinen tunti. Ostosreissu keskustaan.

Torstai: Ensimmäinen oikea koulupäivä. Teatteri ja illallinen kummitädin kanssa.

Perjantai: Ensimmäinen sairaspoissaolo. Viikonlopuksi Loviisaan.

Äiti soitti uuteen kouluun alkuviikosta ja sopi tapaamisen rehtorin ja opon kanssa tiistaiaamuksi. Tulimme kämpälle aikaisin aamulla ja kävelimme sitten koululle. Mä olin ihan hermona, mutta tapaaminen sujui kivasti, ja niin rehtori kuin opokin toivottivat mut tervetulleeksi. Rehtorin kanssa oli puhe seuraavana maanantaina aloittamisesta, mutta opo innostuikin varaamaan mulle ajan heti seuraavalle aamulle kello kymmeneksi, jos siis en siihen mennessä muuttaisi mieltäni. Toisin sanoen mun oli tehtävä päätös muutosta yhdessä illassa! :D

Kotiin päästyämme äiti lähti töihin, ja mä aloin tehdä uusia lukkareita, vaikken itse päätöstä vielä ollut tehnyt. Iltaa myöten huomasin kuitenkin alkavani pakkailla, ja pian jo soittelin kavereitani läpi ja ilmoitin tarttuvani tilaisuuteen. En ollut missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä, mutta alitajunnassa kaikki näytti olevan selvää. Niinpä muuttokuorma oli valmiina aamua varten.

Keskiviikkoaamuna se sitten tapahtui. Aivan kuin olisin lähtenyt mihin tahansa reissuun, otin laukut mukaan, sanoin heihei ja istuin autoon. Iskä ajoi mut kämpälle purkamaan tavaroita ennen kuin menin tapaamaan opoa. Täytyy kyllä sanoa, että oli ihan kummallista astella uuden koulun käytävillä, kun kukaan ei noteerannut mua millään tavalla. Mikä helpotus, että oppilaita on niin paljon!

Lukujärjestysten teko oli nopeasti hoidettu, samoin kuin kirjastokortin anominen ja muut paperihommat, joten ehdin osallistua ensimmäiselle ja päivän ainoalle oppitunnille. Äidinkielen opettaja oli tosi ystävällinen, juteltiin hetkisen ennen tunnin alkua, ja sain selvitettyä rästihommat. Ope ohjasi mut istumaan luokan perälle erään tytön viereen ja sen jälkeen esitteli mut koko luokalle. Olen yllättynyt, että vaikka kaikki kääntyivät uteliaina katsomaan, ei kukaan näyttänyt arvostelevalta, pikemminkin moni hymyili kannustavasti, eikä mua jännittänyt tai nolostuttanut yhtään. Lisäksi äikän luokassa edessäni istuu pari poikaa, jotka hyörivät ja pyörivät koko ajan. Kun kerroin tulevani reilun seitsemänkymmenen oppilaan koulusta toinen heistä röhähti nauramaan, että täälläpäs meitä on tuhat. Hetken päästä toinen kysyi: "Sanoitsä et sä oot Loviisasta? Tänään on Loviisanpäivä!" :DD Niinpä niin.

Ekan päivän jälkeen ihmettelin todella, miten vähän mua jännitti tai miten helpolta vaihto tuntui. Koulun jälkeen käväisin nopeasti kämpällä ja jatkoin sitten ratikalle, koska mun oli tietysti saatava kaikki uudet kirjat. No, ne sainkin, ja reilut parisataa eukeroa mennä holahti visa vinkuen. :( Lohdutukseksi piti käydä ostamassa pari paitaa, ja kun sitten painavine ostoksineni lähdin käppäilemään keskustan pysäkille, pysäytettiin mut yllättäen. Erään kuntokeskuksen ovella pari melko hyvännäköistä nuorta miestä väittivät kivenkovaa, että mulla on hetki aikaa, ja niin kai mulla sitten oli. Kysymys kuului: missä treenaan? No en missään, muutin Helsinkiin vasta aamulla. Oikeesti, minne?! Munkkiniemeen. Mistä? Loviisasta. Oho, Loviisasta! Tykkäätsä tanssista? No joo. Täällä olis tällaisia erilaisia tanssitunteja, olis tällasta ja tällasta... Ooh okei, löytyyks nää jostain netistä? Joo, oota, mä annan sulle tästä tämmösen paperin...tässä, ja jos tulee mitä vaan kysyttävää, niin soittele.

Vilkaisin mainospaperia, johon oli kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Alkoi vähän hihityttää, kun sanoin moikka, ja molemmat tyypit sanoivat moi vuorotellen. :)) Vähänkö tykkään Hesasta!

Torstaina mulla oli sitten ensimmäinen kunnon koulupäivä, joka alkoi mukavasti äidinkielen kahden tunnin tekstitaidon kokeella. Sain onneksi valmistauduttua siihen suht' hyvin aamun aikana, joten sain homman valmiiksi ajoissa ja tyytyväisenä tulokseen. Kokeen alkaessa edessäni istuvat pojat viihdyttivät mua taas hulluilla jutuillaan, kun toinen yritti saada toista tajuamaan, että hänen olisi pitänyt tuoda mullekin konseptipaperi. No, toinen ei millään tajunnut vihjailua, ja niinpä toinen lähti sitten itse hakemaan erikseen mulle konseptia. Mulla kuitenkin oli jo sellainen, joten en voinut kuin nauraa, kun heppu henkäisi, että ai mulla olikin jo. :''D Enkun ja ruotsin tunnit olivat päivän uusia tunteja, joten sain taas esitellä itseni opettajille ja kysellä rästihommat. Tulin selvästikin hyvään saumaan, sillä enkussa pääsin heti tekemään yo-kuuntelun ja ruotsissakin oli kuuntelupäivä. Heti sata lasissa koulutyöhön vaan...

Enkun luokassa vieressäni istuva tyttö jututti mua jonkin verran ja otti mut mukaan kaveriporukkaansa, jossa pyöri myös amerikkalainen vaihto-oppilas. Pian kuitenkin huomasin juttelevani täysin toisen porukan kanssa, ja edellinen oli jo ehtinyt livistää jonnekin. Kaikki kyselivät ihan hirveästi, ja juuri kun sain tarinani päätökseen, tuli seuraava kysymään samaa juttua. On muuten hauskaa huomata, miten avoin ilmapiiri täällä on. Kaveripiiriin näyttää hyvin voivan mahtua monta kymmentä tyyppiä. Ruokalassakaan ei meinannut pöytä riittää, mutta kuin ihmeen kaupalla sen ääreltä, itseasiassa suoraan vierestäni löysin koiraihmisen, joka vieläpä harrastaa samassa seurassa kuin johon nyt itse olen laittanut viestiä. Muut tytöt naureskelivat, että Roosa on nyt ihan pistoksissa, kun tuli koiraihminen, he kaikki kun puolestaan tykkäävät vain kissoista. Siispä lupasin tuoda hullut hurttani näytille joskus, ja sain vastalahjaksi synttärikutsun telttaretkelle. :D Näillä näkymin tosin näyttää, että olen silloin Loviisassa, mutta aika hieno juttu näin niinkuin ekalle päivälle pelkän ajatuksenkin tasolla.

Kämpille päästyäni korvat soivat ja päätä särki aivan tajuttoman lujaa. En voi käsittää, että Loviisassa valitin muutamasta yläastelaisesta, jotka ravaavat käytävillä. Munkassa saa välituntiaikaan oikeasti huutaa, jos haluaa saada viestinsä perille vieressä istuvalle. No, se kai ei liene ihme, jos monta sataa ihmistä haluaa viestiä samanaikaisesti. :D Soittelin äidille, iskälle, kummitädille ja kavereille yhteensä reilun tunnin ajan, kunnes juoksin taas nelosratikalle ja suuntasin kohti Lasipalatsia. Siellä mua odotti kummitätini, jonka kanssa jatkettiin metrolla Vuosaareen teatteriesitystä katsomaan. Maahanmuuttajista kertova näytelmä oli kerrassaan mahtava, ja sain kunnian ojentaa lahjan siinä näytelleelle kummitätini työkaverille. Tämän jälkeen metroilimme itsemme takaisin keskustaan, ja menimme illalliselle ravintola Loisteeseen. Täytyypäs muuten sanoa, että oli maailman parasta ruokaa ja maailman hassuin tarjoilija. Hän kysyi multa, että saako hän kysyä miksi mä valmistuin. Mitä? Saanko mä kysyä, että miksi sä valmistuit? En mä oo valmistunut. Ai siis mitä...etkö...mutta...äh, mitähän mä oikein kuulin... :)

Ravintolasta Kampin suuntaan avautuva myöhäisillan maisema kaikkine valoineen oli aika huikaisevan kaunis. En voinut lakata ihmettelemästä ääneen, miten olen täällä. Kummitäti oli sitä mieltä, että kaikelle on suunnitelma valmiina, ja tämä on mun polkuni. Koska kuulkaahan. Mä en viihtynyt Loviisassa. Siksi mä hain Porvooseen lukioon. Jostain syystä intuitioni halusi mun jäävän kuitenkin kotilukioon, jonka vuoksi en koskaan mennyt naapurikaupunkiin. Iskälle puolestaan tarjoutui työpaikka Helsingistä, ja pitkästä välimatkasta huolimatta hän päätti sen aikoinaan ottaa. Myöhemmin päätimme hankkia iskälle poikamiesboksin Munkkiniemestä, jottei hänen tarvitsisi aina ajella edestakaisin Loviisan ja Helsingin väliä. No, koska en mennyt Porvoon lukioon sain kokea Loviisan lukiossa opettajapulan, ja koska mä en viihdy Loviisassa, oli ajatus lähtemisestä kovin nopeasti mielessä. Iskällä oli poikamiesboksinsa Munkkiniemessä, jonka lähes vieressä uusi kouluni on. Siispä jos olisin pitänyt Loviisasta, tai aikoinaan mennyt Porvoon lukioon, jos isälle ei olisi tarjottu töitä Helsingistä, tai hän ei sitä olisi ottanut vastaan, tai emme olisi ostaneet hänelle Helsingistä kämppää, joka sattumalta sijaitsee ihan lukion vieressä...mä en olisi ollut tuossa ravintolassa tuona iltana. Fascinating!

Fiilis on kertakaikkisen käsittämätön, kun ihminen, jota arvostaa eniten maan päällä, kertoo sinulle olevansa ylpeä sinusta. Helsingin yössä halasin ja kiitin kummitätiäni ihanasta illasta ja hyppäsin neloseen. Puistotietä kotiin kävellessäni hymyilin leveästi uudelle elämälleni. Vitsit, että minäkin oon ylpeä itsestäni!

Sitten tuli perjantai. Nukahtaessani olin kuolla kylmyyteen, mutta aamulla heräsin aivan hikisenä. Joka paikkaa särki, mihin olin jo viikon aikana tottunut - kroppani reagoi muutokseen huomattavasti mieltäni enemmän. Nyt särky oli kuitenkin tuplaantunut, enkä meinannut päästä ylös sängystä. Suihkuun mennessäni mua alkoi toden teolla heikottaa, ja aina silloin tällöin silmissä sumeni niin, että mun täytyi ottaa tukeva ote seinästä, etten olisi pyörtynyt. Suihkun jälkeen heijasin itseäni vähän aikaa paikoillani, yritin hengitellä syvään, mutta taas noustessani voin pahoin ja oli pakko istahtaa uudelleen. Peiliin katsahtaessani huomasin rintakehäni olevan täynnä pieniä näppylöitä, ja kun tarkemmin katsoin, niitä oli käsivarsissa ja selässäkin. Koulupäivän sijasta sain siis jäädä kotiin tekemään rästitöitäni, ennen kuin lähtisimme iskän kanssa viikonlopuksi Loviisaan. Äiti odottaa meitä jo innolla, mikä on kuulunut päivittäisinä kyynelehtimisinä puhelimen lävitse. Beea on jo iso tyttö. Nyt vähän pipi.