Keskiviikko: Muutto klo 7:52. Tapaaminen opon kanssa, ensimmäinen tunti. Ostosreissu keskustaan.
Torstai: Ensimmäinen oikea koulupäivä. Teatteri ja illallinen kummitädin kanssa.
Perjantai: Ensimmäinen sairaspoissaolo. Viikonlopuksi Loviisaan.
Äiti soitti uuteen kouluun alkuviikosta ja sopi tapaamisen rehtorin ja opon kanssa tiistaiaamuksi. Tulimme kämpälle aikaisin aamulla ja kävelimme sitten koululle. Mä olin ihan hermona, mutta tapaaminen sujui kivasti, ja niin rehtori kuin opokin toivottivat mut tervetulleeksi. Rehtorin kanssa oli puhe seuraavana maanantaina aloittamisesta, mutta opo innostuikin varaamaan mulle ajan heti seuraavalle aamulle kello kymmeneksi, jos siis en siihen mennessä muuttaisi mieltäni. Toisin sanoen mun oli tehtävä päätös muutosta yhdessä illassa! :D
Kotiin päästyämme äiti lähti töihin, ja mä aloin tehdä uusia lukkareita, vaikken itse päätöstä vielä ollut tehnyt. Iltaa myöten huomasin kuitenkin alkavani pakkailla, ja pian jo soittelin kavereitani läpi ja ilmoitin tarttuvani tilaisuuteen. En ollut missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä, mutta alitajunnassa kaikki näytti olevan selvää. Niinpä muuttokuorma oli valmiina aamua varten.
Keskiviikkoaamuna se sitten tapahtui. Aivan kuin olisin lähtenyt mihin tahansa reissuun, otin laukut mukaan, sanoin heihei ja istuin autoon. Iskä ajoi mut kämpälle purkamaan tavaroita ennen kuin menin tapaamaan opoa. Täytyy kyllä sanoa, että oli ihan kummallista astella uuden koulun käytävillä, kun kukaan ei noteerannut mua millään tavalla. Mikä helpotus, että oppilaita on niin paljon!
Lukujärjestysten teko oli nopeasti hoidettu, samoin kuin kirjastokortin anominen ja muut paperihommat, joten ehdin osallistua ensimmäiselle ja päivän ainoalle oppitunnille. Äidinkielen opettaja oli tosi ystävällinen, juteltiin hetkisen ennen tunnin alkua, ja sain selvitettyä rästihommat. Ope ohjasi mut istumaan luokan perälle erään tytön viereen ja sen jälkeen esitteli mut koko luokalle. Olen yllättynyt, että vaikka kaikki kääntyivät uteliaina katsomaan, ei kukaan näyttänyt arvostelevalta, pikemminkin moni hymyili kannustavasti, eikä mua jännittänyt tai nolostuttanut yhtään. Lisäksi äikän luokassa edessäni istuu pari poikaa, jotka hyörivät ja pyörivät koko ajan. Kun kerroin tulevani reilun seitsemänkymmenen oppilaan koulusta toinen heistä röhähti nauramaan, että täälläpäs meitä on tuhat. Hetken päästä toinen kysyi: "Sanoitsä et sä oot Loviisasta? Tänään on Loviisanpäivä!" :DD Niinpä niin.
Ekan päivän jälkeen ihmettelin todella, miten vähän mua jännitti tai miten helpolta vaihto tuntui. Koulun jälkeen käväisin nopeasti kämpällä ja jatkoin sitten ratikalle, koska mun oli tietysti saatava kaikki uudet kirjat. No, ne sainkin, ja reilut parisataa eukeroa mennä holahti visa vinkuen. :( Lohdutukseksi piti käydä ostamassa pari paitaa, ja kun sitten painavine ostoksineni lähdin käppäilemään keskustan pysäkille, pysäytettiin mut yllättäen. Erään kuntokeskuksen ovella pari melko hyvännäköistä nuorta miestä väittivät kivenkovaa, että mulla on hetki aikaa, ja niin kai mulla sitten oli. Kysymys kuului: missä treenaan? No en missään, muutin Helsinkiin vasta aamulla. Oikeesti, minne?! Munkkiniemeen. Mistä? Loviisasta. Oho, Loviisasta! Tykkäätsä tanssista? No joo. Täällä olis tällaisia erilaisia tanssitunteja, olis tällasta ja tällasta... Ooh okei, löytyyks nää jostain netistä? Joo, oota, mä annan sulle tästä tämmösen paperin...tässä, ja jos tulee mitä vaan kysyttävää, niin soittele.
Vilkaisin mainospaperia, johon oli kirjoitettu nimi ja puhelinnumero. Alkoi vähän hihityttää, kun sanoin moikka, ja molemmat tyypit sanoivat moi vuorotellen. :)) Vähänkö tykkään Hesasta!
Torstaina mulla oli sitten ensimmäinen kunnon koulupäivä, joka alkoi mukavasti äidinkielen kahden tunnin tekstitaidon kokeella. Sain onneksi valmistauduttua siihen suht' hyvin aamun aikana, joten sain homman valmiiksi ajoissa ja tyytyväisenä tulokseen. Kokeen alkaessa edessäni istuvat pojat viihdyttivät mua taas hulluilla jutuillaan, kun toinen yritti saada toista tajuamaan, että hänen olisi pitänyt tuoda mullekin konseptipaperi. No, toinen ei millään tajunnut vihjailua, ja niinpä toinen lähti sitten itse hakemaan erikseen mulle konseptia. Mulla kuitenkin oli jo sellainen, joten en voinut kuin nauraa, kun heppu henkäisi, että ai mulla olikin jo. :''D Enkun ja ruotsin tunnit olivat päivän uusia tunteja, joten sain taas esitellä itseni opettajille ja kysellä rästihommat. Tulin selvästikin hyvään saumaan, sillä enkussa pääsin heti tekemään yo-kuuntelun ja ruotsissakin oli kuuntelupäivä. Heti sata lasissa koulutyöhön vaan...
Enkun luokassa vieressäni istuva tyttö jututti mua jonkin verran ja otti mut mukaan kaveriporukkaansa, jossa pyöri myös amerikkalainen vaihto-oppilas. Pian kuitenkin huomasin juttelevani täysin toisen porukan kanssa, ja edellinen oli jo ehtinyt livistää jonnekin. Kaikki kyselivät ihan hirveästi, ja juuri kun sain tarinani päätökseen, tuli seuraava kysymään samaa juttua. On muuten hauskaa huomata, miten avoin ilmapiiri täällä on. Kaveripiiriin näyttää hyvin voivan mahtua monta kymmentä tyyppiä. Ruokalassakaan ei meinannut pöytä riittää, mutta kuin ihmeen kaupalla sen ääreltä, itseasiassa suoraan vierestäni löysin koiraihmisen, joka vieläpä harrastaa samassa seurassa kuin johon nyt itse olen laittanut viestiä. Muut tytöt naureskelivat, että Roosa on nyt ihan pistoksissa, kun tuli koiraihminen, he kaikki kun puolestaan tykkäävät vain kissoista. Siispä lupasin tuoda hullut hurttani näytille joskus, ja sain vastalahjaksi synttärikutsun telttaretkelle. :D Näillä näkymin tosin näyttää, että olen silloin Loviisassa, mutta aika hieno juttu näin niinkuin ekalle päivälle pelkän ajatuksenkin tasolla.
Kämpille päästyäni korvat soivat ja päätä särki aivan tajuttoman lujaa. En voi käsittää, että Loviisassa valitin muutamasta yläastelaisesta, jotka ravaavat käytävillä. Munkassa saa välituntiaikaan oikeasti huutaa, jos haluaa saada viestinsä perille vieressä istuvalle. No, se kai ei liene ihme, jos monta sataa ihmistä haluaa viestiä samanaikaisesti. :D Soittelin äidille, iskälle, kummitädille ja kavereille yhteensä reilun tunnin ajan, kunnes juoksin taas nelosratikalle ja suuntasin kohti Lasipalatsia. Siellä mua odotti kummitätini, jonka kanssa jatkettiin metrolla Vuosaareen teatteriesitystä katsomaan. Maahanmuuttajista kertova näytelmä oli kerrassaan mahtava, ja sain kunnian ojentaa lahjan siinä näytelleelle kummitätini työkaverille. Tämän jälkeen metroilimme itsemme takaisin keskustaan, ja menimme illalliselle ravintola Loisteeseen. Täytyypäs muuten sanoa, että oli maailman parasta ruokaa ja maailman hassuin tarjoilija. Hän kysyi multa, että saako hän kysyä miksi mä valmistuin. Mitä? Saanko mä kysyä, että miksi sä valmistuit? En mä oo valmistunut. Ai siis mitä...etkö...mutta...äh, mitähän mä oikein kuulin... :)
Ravintolasta Kampin suuntaan avautuva myöhäisillan maisema kaikkine valoineen oli aika huikaisevan kaunis. En voinut lakata ihmettelemästä ääneen, miten olen täällä. Kummitäti oli sitä mieltä, että kaikelle on suunnitelma valmiina, ja tämä on mun polkuni. Koska kuulkaahan. Mä en viihtynyt Loviisassa. Siksi mä hain Porvooseen lukioon. Jostain syystä intuitioni halusi mun jäävän kuitenkin kotilukioon, jonka vuoksi en koskaan mennyt naapurikaupunkiin. Iskälle puolestaan tarjoutui työpaikka Helsingistä, ja pitkästä välimatkasta huolimatta hän päätti sen aikoinaan ottaa. Myöhemmin päätimme hankkia iskälle poikamiesboksin Munkkiniemestä, jottei hänen tarvitsisi aina ajella edestakaisin Loviisan ja Helsingin väliä. No, koska en mennyt Porvoon lukioon sain kokea Loviisan lukiossa opettajapulan, ja koska mä en viihdy Loviisassa, oli ajatus lähtemisestä kovin nopeasti mielessä. Iskällä oli poikamiesboksinsa Munkkiniemessä, jonka lähes vieressä uusi kouluni on. Siispä jos olisin pitänyt Loviisasta, tai aikoinaan mennyt Porvoon lukioon, jos isälle ei olisi tarjottu töitä Helsingistä, tai hän ei sitä olisi ottanut vastaan, tai emme olisi ostaneet hänelle Helsingistä kämppää, joka sattumalta sijaitsee ihan lukion vieressä...mä en olisi ollut tuossa ravintolassa tuona iltana. Fascinating!
Fiilis on kertakaikkisen käsittämätön, kun ihminen, jota arvostaa eniten maan päällä, kertoo sinulle olevansa ylpeä sinusta. Helsingin yössä halasin ja kiitin kummitätiäni ihanasta illasta ja hyppäsin neloseen. Puistotietä kotiin kävellessäni hymyilin leveästi uudelle elämälleni. Vitsit, että minäkin oon ylpeä itsestäni!
Sitten tuli perjantai. Nukahtaessani olin kuolla kylmyyteen, mutta aamulla heräsin aivan hikisenä. Joka paikkaa särki, mihin olin jo viikon aikana tottunut - kroppani reagoi muutokseen huomattavasti mieltäni enemmän. Nyt särky oli kuitenkin tuplaantunut, enkä meinannut päästä ylös sängystä. Suihkuun mennessäni mua alkoi toden teolla heikottaa, ja aina silloin tällöin silmissä sumeni niin, että mun täytyi ottaa tukeva ote seinästä, etten olisi pyörtynyt. Suihkun jälkeen heijasin itseäni vähän aikaa paikoillani, yritin hengitellä syvään, mutta taas noustessani voin pahoin ja oli pakko istahtaa uudelleen. Peiliin katsahtaessani huomasin rintakehäni olevan täynnä pieniä näppylöitä, ja kun tarkemmin katsoin, niitä oli käsivarsissa ja selässäkin. Koulupäivän sijasta sain siis jäädä kotiin tekemään rästitöitäni, ennen kuin lähtisimme iskän kanssa viikonlopuksi Loviisaan. Äiti odottaa meitä jo innolla, mikä on kuulunut päivittäisinä kyynelehtimisinä puhelimen lävitse. Beea on jo iso tyttö. Nyt vähän pipi.
