Paluu päivänvaloon

Long time no see! Eräs nimeltämainitsematon Apinaparkkiin itsensä pysäköinyt on vastikään alkanut opetella elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä, ja tästä syystä blogin paluu päivänvaloon tapahtuu ilman sen suurempia takaumia huolimatta siitä, että raportti uupuu pari viimeisintä viikkoa. Syysloma kului kuitenkin rattoisasti, puoliksi Ruåtsissa ja puoliksi koto-Suomessa, jossa vanha kouluni veti mua jälleen puoleensa kera ihanien kamujeni ja tuttujen rakkaiden opettajien. Sattuipa niinkin, että kaikki tätä nykyä Helsingissä opiskelevat entiset loviisalaiset lomailivat kaikki yhtä aikaa ja hyökkäsivät sattumalta samana päivänä Loviisan lukioon siellä vielä raatavia härnäämään. Siellä me sitten istuttiin koko porukka oppituntien aikana tyhjillä käytävillä, ketkä maailmaa parantaen ja ketkä osoittaen typeryytensä yrittäen epätoivoisesti keksiä vastauksia erilaisiin arvoituksiin ja kompakysymyksiin... Ympäri mennään, yhteen tullaan vai mitähäh? Ei sitä Loviisa-identiteettiä kuulkaa niin vain pois pyyhitäkään! ;)

Toinen jakso on alkanut ja mä oon enemmän kuin tyytyväinen lukujärjestykseeni, joka näyttää -kuten kaikissa kakkosvuoden muissakin jaksoissa- vain viittä kurssia ja ihanasti vapaata. Rennoiksi en kyllä tälläkään kokoonpanolla voi arkipäiviäni haukkua, kun silmissä vilisee hurttaa ja staroja, migreeniä ja siivousta, läksyjä ja lukemista. Niin ja projekteja kanssa! Vapaat illat ovat harvinaista herkkua, joskin jotakin sellaista, mistä parasta aikaa nautin. Ei juurikaan läksyä, vaan Rillan kanssa täällä Donitsien Niemimaalla tutkimusmatkailua ja villasukissa vajaan 50 neliön parkkipaikkani ympäriämpäri töppöstelyä. Siinä missä pirttini muuten oli melkoinen sairaalamaisuuden esikuva tänne muuttaessani, on joka sunnuntai-iltainen uusi muuttokuormani alkanut saada valkoisesta luolasta kodintuntuisem-

man. Sen sijaan Loviisan päässä rakkaampaakin rakkaampi hieno huoneeni huutelee ruumiinosiensa perään - kaljuuntuminen ei liene kenestäkään järin kivaa, talvea kohti nakuuntumisesta puhumattakaan.

Tänään, hyvät ystävät ja vähemmän sellaiset, minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa historiallisen hetken siunaantuneen tänne Apinaparkkiin. Päivä on paistanut ehkä risukasaan, muttei suinkaan kotini sisätiloihin ennen tätä päivää. Uusi, suuren luokan muutos on seurausta niin ikään historiallisesta hetkestä, kun isä ja tytär pesivät pari ikkunaruutua vapaailtansa iloksi parin pizzalaatikon äärellä. Mihin moinen, kirjaimellinen valaistuminen johtaa, on vielä epäselvää, mutta useimpien arvioiden mukaan tästä lähtien Apinaparkin ikkunasta saattaa nähdä jonkun möllöttävän ulos kadulle ihmetellen edessään avautuvaa ennennäkemätöntä maisemaa. Villeimpien veikkauksien mukaan tämä tytär-osapuoli saattaa jopa vastedes kyetä avaamaan verhot!

Hai hai. Oli kuvassa, tekstin alussa, päivänvaloon liukuen kuten nyt bloginikin. Hai hai on myös tässä, tekstin lopussa, verhojen ollessa yhä kiinni ikkunaan tuijottaessani. Voinette päätellä kontekstista, mitä hai hai haluaa sanoa, vaikkette vilkuttavaa kättäni suljettujen verhojen vuoksi näekään.

Enkä mä muuten edes vilkuttanut.

Viikko 5

Viikonloppu: Loviisan seudun koirien agimestaruuden voitto Finan (

LSK:n agilitykoira 2010)

kanssa.

Maanantai: Unkarin kurssi.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Saksan aine ja kuuntelu.

Torstai: Ensimmäinen koeviikko alkaa. Ruotsin koe.

Perjantai: Psykologian koe, jonka jälkeen Pasilan rautatieasemalle. Lappeenrantaan kummitädin luo.

Viikonloppuna osallistuimme Loviisassa seuramme agilitymestaruuskilpailuun, sekä Loviisa-Porvoo -ystävyysotteluun. Koska edellisestä treenikerrasta oli yli kuukausi aikaa, ei rima ollut symbolisellakaan tasolla kovin korkealla, vaan kuinkas kävi. Loviisa voitti naapurikaupunkinsa (ei tosin meidän tulosten ansiosta :D) ja mestaruuskisoissa nopean nollaradan tehnyt Fina voitti kaikkien kokoluokkien parhaana ja tuli Loviisan seudun koirien vuoden agilitykoiraksi 2010! Rillan kanssa meillä kyllä riittää vielä tekemistä, napero nimittäin oli ihan villikko. "Jeejee mamma täälläkin on este, oho, näitkö mamma täällä oli tämmöinen tuomarikin, et kyllä näytä tommoista käsimerkkiä meille, ai mitä nytkö sinne, enkä tule siltä puolelta, näin päin on kivampi hypätä"... :) Treenipaikatta on niin kovin vaikeaa tuota agilityä treenailla.

Maanantaina sattui eräs hullunkurinen juttu, kun istuin kaverini kanssa ruokalassa. Olimme juuri puhuneet ruokalasta, sen hyvästä ruuasta, mutta äkäisestä henkilökunnasta, kun joku heitti mua jollakin. Käännyin katsomaan lattialle, jossa näin kovan leivänkannikan, mutta heiton tulosuunnassa ei näkynyt mitään erityistä. Hetken ihmeteltyäni hoksasin, että ohitseni oli juuri pyyhältänyt yksi keittäjistä suuren leipälaatikon kanssa, josta sieltä sitten yksi päätyi syliini. Johan irtosi naurut, kun saatiin ihan konkreettisiakin todisteita henkilökunnan mielipiteestä mun ruokailuuni. Mutta ei kai sitä nyt ihan ruualla tarvitse alkaa heitellä?! :D

Koeviikon alettua alkoi olla viimeiset mahdollisuudet tehdä muutoksia kurssivalintoihin, joten tiistaina varasin taas ajan opolle. Kerroin hänelle päätökseni neljän vuoden opintosuunnitelmasta pitävän, ja niinpä aloimme karsia kursseja tämän vuoden osalta ja jakaa niitä tasaisemmin. Samalla teimme myös alustavan kirjoitussuunnitelman, mikä miellyttää mua kovasti. Ensimmäisiin kirjoituksiin on vielä 1,5 vuotta aikaa, viimeisiin 2,5. Huh, mikä helpotus. Nyt saan myös mahdollisuuden valita kieli-
ohjelmaani ranskan ja venäjänkin (toivottavasti), jolloin kielivalikoimani nousisi jo kahdeksaan kieleen. Mottoni suhteen näyttää erittäin hyvältä (siis oppia elämäni aikana niin monta kieltä kuin vain saan tilaisuuden opiskella)! Toistaiseksi koko tämän vuoden lukujärjestykset ovat selvillä, ja kaikissa jaksoissa mulla on vain viisi kurssia. Ah ihanuutta.

Keskiviikkona oli saksan open vuoro pitää oppilailleen kuuntelu- ja ainekirjoitustunti. Omalta osaltani kyseinen tunti meni kyllä melkoiseksi hakuammunnaksi. Ainekirjoituksen maksimisanamäärä oli nimittäin 60 +/- 10%, ja tehtävänannon mukaan aineesta tuli tehdä vaihto-oppilaan haastattelu vaihtarin vastaukset mukaan sisällyttäen. Myöskin kysymysten aiheet oli annettu valmiiksi suomeksi. Mitään varsinaista ongelmaahan tuossa ei vaikeutensa puolesta ollut, päinvastoin, mutta tehtävää hankaloitti runsaasti se, että jo kysymykset täyttivät tuon 60 sanaa ennen yhtäkään vastausta! :D Siispä tökstöks -tekstiä tynkine vastauksineen. Arvatkaa vaan, oliko sellaista ainekirjoitusta sydäntäraastavaa palauttaa...

Sitten se alkoi. Koeviikko. Pitkästä aikaa saan taas kertoa "ensimmäinen kerta täällä" -tyylisesti, nimittäinen elämäni ensimmäisestä neljän tunnin kokeen koeviikosta. Muutos oli melkoinen Loviisan parintuntisten kokeiden jälkeen, mutta onneksi torstainen eka koe oli sentään se kivoin - ruotsin koe. Mä suorastaan nautin kielten kokeista, joskin täällä olosuhteet söivät hieman tuota vapauden ja ilon tunnetta. Suuressa juhlasalissa pidetty koe oli nimittäin vähintäänkin poliisilaitosmeininkiä kaikkine valvojineen ja sääntöineen. Ensimmäisen puolitoistatuntisen aikana en uskaltanut nostaa katsettani koepaperista edes kelloa vilkaistakseni, ettei vaan kukaan olisi epäillyt mun bluffaavan. No, minkäs teet kun synnyt vellihousuksi, mutta se kyllä menee jo naurettavaksi, jos koetilannetta pelkää enemmän kuin itse koetta...

Torstai-ilta ei ollut mikään maailman esimerkillisin kokeisiinlukemisen kannalta. Mä hädin tuskin avasin psykologian kirjaani, vaikka niin kovin olin suunnitellut tekeväni muistiinpanoja ja jopa niitä vihaamiani maindmäppejä. Päätin kuitenkin pitää itseni stressittömänä. Tämä siksi, että mulla oli loppujen lopuksi koko ajan tunne, että osaan kaikesta jotakin, ja että olen oppinut kurssin aikana hirmuisesti. Siispä jos en sitä paperille saisi väännettyä, niin olkoon niin - ei se mun arvosanani opettajaa kiinnosta, enkä mä sitä varten opiskele. Tykkään psykologiasta ja opiskelen sitä itselleni. Vahinko vain, että tämä asenne tapaa unohtua aina kummasti kokeen lähestyessä, ja syvällinen opiskelu muuttuu nopeasti unohtuvaksi pänttäämiseksi... Mutta ei tänä torstaina. Ei tänä torstaina, jolloin aktiiviset mesekeskustelut maapallon toiselle puolelle matkaavan henkilön kanssa voittivat kirjan kiinnostavuudessaan 6 - 0.

Aamuni alkoi kahdelta yöllä, jolloin heräsin pää täynnä psykologisia termejä ja vailla ripettäkään väsymyksestä. Viiden tunnin makoilun jälkeen vääntäydyin perjantaiaamuun ja koeviikon pelätyimpään kokeeseen. Loppujen lopuksi koe ei kuitenkaan ollut kovin vaikea, vaan pikemminkin erikoinen - nimittäin suhteellisen tieteellinen essee tuli pohjata kahteen hieman ironiseen lehtiartikkeliin. Onnekseni tiesin juuri esseen aiheesta eniten koko koealueen mittakaavassa, mutta tuo nimenomainen oheismateriaaliseikka sai esseeni kuulostamaan pikemminkin tarinalta jatkuvine taustamateriaaliin viittauksineen. Arvosanaksi on siis odotettavissa lähes mitä vain. Noh, kaikki olemattomat kymppihaaveet voin kyllä surutta unohtaa. ;)

Kokeesta ulos astellessani raitis ilma tuntui erityisen ihanalta, kaikki aistini olivat jollakin tapaa herkempiä, ja vapauden tunne valtasi koko kroppani. Puoliksi ääneen nauraen ja hihitystä tihkuen kipaisin kämpälle pakkailemaan tavaroitani. Viikonlopun ohjelmaan kuului nimittäin rentoutumisilta kummitädin luona Lappeenrannassa, jonne myös siskoni tuli Loviisasta linja-autolla. Onnekas, allekirjoittanut kun joutui painavien kapsäkkiensä kanssa ravaamaan ratikasta toiseen Mannerheimin-
kadulla ja sitten vielä Pasilan rautatieasemalla odottelemaan herra Pendoliinoa. Vajaan kolmituntisen junamatkan jälkeen jälleennäkemisen riemu oli suunnaton, kun siskoni hyppäsi ulos bussista ja saatoimme jatkaa matkaamme kohti Pikisaarta. Kotoisan leffaillan kruunasi pizzanpyörittäjäiset, joissa jokainen teki itse oman plättynsä ja koristeli sen makunsa mukaisilla täytteillä. Niin hyvää pizzaa en olekaan koskaan ennen syönyt, en edes pizzerioissa - liekö siis ollut pizzaa ollenkaan?

Viikko 4

Viikonloppu: Wanhojentanssipuku suorastaan kävelee vastaan. Rilla muuttaa Munkkiniemeen.

Maanantai: Englannin aineiden palautus. Wanhojentanssi-info juhlasalissa. Unkarin kurssi.

Tiistai: Ruotsin aamutunnit peruttu. Väliaikainen kämppäkaveri saapuu.

Keskiviikko: Saksan aamutunti peruttu.

Torstai: Äidinkielen puhe. Englannin suullinen mainosanalyysi. Kämppis lähtee, mummi saapuu.

Perjantai: Nälkäpäiväkeräykseen osallistuminen. Viikonlopuksi Loviisaan.

No stress, got a dress! Toissaviikonloppuna tosiaan sattui sattumalta pieni sattumus, kun satuin sattumalta sattumaan erääseen satumaisen kauniiseen mekkoon Kotkan Halosella, tarkemmin sanottuna äidin kenkäostoksilla. Piruuttain sovittaminen osoittautuikin pirun pirulliseksi ystävällemme Visalle, joka sai luvan kärsiä ja kitistä mun ensimmäisestä ja viimeisestä mekonsovituksestani. No, ainakaan mun ei tarvitse kärsiä ja kitistä kurttuisten mummelien bailupäivän lähestyessä. :)

Maanantain koulupäivä oli rento. Tunti toisensa perään ja lopuksi tanssiaisinfo, jossa valittiin erilaisille tehtäville vastuuhenkilöt. Ei liene yllätys, että istuin visusti käsieni päällä ja välttelin vastuuta. Tunnetustihan vastuun mukana tulee tehtäviä ja velvollisuuksia ja sama pätee myös toisin päin. Ihminen on kuitenkin aina vain ihminen, ja ihmiset tapaavat tehdä virheitä. Maailma puolestaan on julma paikka, jossa virheistä rangaistaan. Siispä ratkaisu ongelmaan: välttele vastuuta.

Edellisviikolla stressaamani englannin ainekirjoitus pelasti muuten jo koeviikkoja pelokkaana vilkuilevan alkuviikon. Opettaja nimittäin sanoi palautustilanteessa, että aineeni olisi mennyt jo pistemäärältään ja sisällöltään helposti laudaturina ihan oikeissa kirjoituksissakin. Siis että mitä. :) Iiiiihanaa! Ehkä tämä stressitasoja nostatteleva enkku-perfektionismi ei olekaan niin paha juttu. Ainakaan ihan aina.

Maanantai oli myös karvaisen kämppikseni ensimmäinen päivä uudessa kodissaan, jossa hän näyttäisi viihtyvän oikein mainiosti. Mitään vinkumista ei ole koskaan kuulunut ainakaan mun lähtiessä tai tullessani, joten luotan jonkinlaiseen konstanssiin siitä, ettei asiassa tapahdu muutosta siinä välissäkään. Koska maanantai on ilkeä päivä koiralle illan unkarin kurssin takia, korvasin koirapolon yksinolon vielä samana iltana reippaalla juoksulenkillä, jonka aikana tutustuin lähikortteleihin ja kävin pidemmälläkin. Hassua, että vaikka en ole kovinkaan montaa kertaa nokkaani nelosratikkaa pidemmälle ehtinyt työntää, oon jo löytänyt lempipaikkani - korkean kallion meren äärellä, josta ei kukaan kulje ohi ja jossa voi laulaa ääneen maisemaa tuijotellessaan. Shh...se on sitten salaisuus.

Koska tiistaiaamun ruotsin tunnit oli peruttu, sain nukkua kuninkaallisen paljon. Keskimääräisesti 4-5 tunnin yöunilla kuninkaallisen paljon on näin ollen kaikki viiden tunnin ylittävät nukkumistunnit. Eli siis kuninkaallista, kuulitteko?

Iltapäivällä sain sitten seuraa, kun enoni avovaimo tuli muutamaksi koulutuspäiväksi stadiin ja mä sain kunnian hostata häntä sen aikaa. Allekirjoittanut kokki-kolmonen pääsi vauhtiin intialaisten mauste-
mixiensä kanssa ja onnistui siinä sivussa antamaan karvakorvalleen muka-luunkin. Järsk, järsk ja luutöhnää matot koppuralla.

Niin ikään keskiviikkona oli tunteja peruttu, mikä teki päivästä täydellisen on-off -version. Tunnin välein juoksin koulun ja apinaparkin väliä, mikä oli aika huvittavaa - harva sitä kuutta kertaa koulumatkaansa päivän aikana kulkee. Töks. Töks. Siinä se keskiviikko sitten jo menikin.

Kauhutorstai osoitti, että pelot ovat voitettavissa erityisen hyvin, jos ne onnistuu nakittamaan samaan syssyyn. Tässä tapauksessa kyseessä oli kaksi suullista esitystä luokan edessä, siis kaiken kansan nähtävillä, mikä ei tunnetusti ole mun vahvimpia puoliani. Etenkään silloin, jos asetelma on valmiiksi minä ja muut jo pelkän aiheenkin pohjalta - kuka hullu menee luokan eteen heristelemään nyrkkiä kaikille, jotka lataavat musiikkia netistä. Sellainen hullu, joka on itsekin niin tehnyt. Mikä kuitenkin lohdullista, tämän kokemuksen jälkeen englannin mainosanalyysi tuntui helpolta kuin heinänteko. Totta puhuakseni yllätin itseni huomaamasta, että englanniksi kälättäminen oli paljon helpompaa ja rennompaa ja sitä paitsi paremmin kommunikoivaa kuin saman hoitaminen omalla äidinkielelläni. Jo joskus muutama kuukausi takaperin äidinkielen ainetta kirjoittaessani huomasin parin kappaleen jälkeen vaihtaneeni kieltä englantiin unohdettuani suomentaa ajatukseni. Kun verbaalinenkin kommunikointi alkaa kompuroida suomen kielellä, alkaa kyllä hiukan jo arveluttaa...

Koulun jälkeen majoitusvieraani oli jo lähtenyt kotiinsa, mutta uutta pukkasi. Niinpä lähdin kaupunkiin mummia vastaan, mummia, joka palkkasi itse itsensä palkattomaksi siivoojaksi apinaparkkiin. Se tuli todistettua perjantaina, jolloin hyppytuntimenuseen kuului lettuja ja ennen Loviisaan lähtöä oli kämppä puunattu seiniä myöten. Älkää multa kysykö, mutta sen vaan sanon, että ei siinä kiellot auta, kun eläkeläinen haluaa purkaa energiaansa.

On muuten hassua, miten vaikeaa voi olla auttaa. Senkin huomasin perjantaina, oi opettavainen perjantai totta tosiaan, kun säästöpossun ryöstettyäni olisin halunnut lahjoittaa kymmenen euroa nälkäpäiväkeräykseen samaan aikaan, kun itse jätin lounaani syömättä. Kaikki keräyslippaiden kanssa kaupanovilla päivystäjät kuin myös koululla niin kovin mainostetut lippaat itse olivat kaikki "jo ehtineet lähteä", kun minä kymmenen euroni kanssa ravasin pitkin Munkkiniemeä rahoilleni vastaanottajaa etsimässä. Lopulta päädyin kotiin, tietokoneeni ääreen ja keräyksen sivuille puhelinlahjoitukseen. Pääsinpäs eroon kymmenestä eukosta, jotka taskussani kilisivät ja kolisivat malttamattomina eläkeläisretkeä maailman ääriin odotellen. Taas nähtiin, miten teknologia pelasti päivän, maailman ja muutaman ihmisen lahjoittaen yhdelle perheelle kokonaisen kuukauden ruuat. Samalla hinnalla, millä täällä yksi ihminen syö tuskin yhtäkään ateriaa. Nälkäpäiväkeräys on jo ohitse, mutta nälkä ei taatusti. Suosittelen kokeilemaan, toimisiko teknologia muidenkin mattimyöhäisten kanssa. Kai kaikki meistä voi ainakin yhden ateriansa antaa jollekin toiselle?

Viikko 3

Viikonloppu: Loviisassa vanhassa lukiossa leirikoulussa olleita kavereita moikkaamassa.

Maanantai: Unkarin opiskelu alkaa virallisesti Suomi-Unkari Seuran alkeiskurssilla.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Ruotsin referaatin ja äidinkielen mielipidekirjoituksen deadline.

Torstai: Englannin ainekirjoitus. Ilotulituksen SM-kilpailut rannassa.

Perjantai: Ensimmäinen ryhmänohjaajan tunti. Viikonlopuksi Loviisaan.

Loviisassa kavereiden kanssa vanhassa koulussa vietetyn viikonlopun jälkeen mulle iski totaalimasennus. Laiskottelin alkuviikkoon asti, jonka seurauksena sunnuntai-iltana kämpille palattuani tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle minä hetkenä hyvänsä. Hommaa oli enemmän kuin laki sallii, aikaa päinvastaisesti samassa suhteessa, aivan liian vähän. Itkuraivari ei ollut kovin kaukana.

Luojan kiitos maanantai kuitenkin pelasti koko viikon. :) Marisin ja valitin äidinkielen luokassa vieressäni istuvalle tytölle hommien hurjaa määrää ja vapaa-ajan puutetta ottaen huomioon, ettei mulla tässä jaksossa pyöri kuin viittä suhteellisen helppoa ainetta, ja aloimme puhua neljännestä lukiovuodesta. Ajatus moisesta lisäajasta oli ollut mulla jo Loviisassa, mutten ollut ottanut sitä koskaan kovin tosissani - "vain harvathan tuohon ratkaisuun päätyvät". No tietysti, jos oppilaita on ylipäätäänkin vain harva, kuten eräässä pikku lukiossa. :D Silti tänne muutettuani alkoi tuntua, että pidempi ohjelma todellakin saattaisi ratkaista kaikki ongelmani pelosta numeroiden laskemisen ja stressin, sekä vapaa-ajattomuuden osalta, mä kun haluan panostaa kaikkiin aineisiin ja oikeasti oppia. Niinpä päätin mennä heti seuraavana päivänä opon juttusille hakemaan kolmatta näkökulmaa tilanteeseen. Sitä ennen vuorossa oli kuitenkin jotakin, mistä olin unelmoinut kauemmin kuin jaksan muistaa...

...nimittäin unkarin kurssi, vihdoinkin! Lähdin kotoa ajoissa, päräyttäen nelosella Aleksanterinkadulle ja sitten hölmönä kartan kanssa Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskukselle. Vaikka hölmö olenkin, ei karttatyöskentely tuottanut mulle vaikeuksia, onhan sitä tullut partion mukana vaikeammissakin maastoissa möyrittyä... Ovenkahvaan tarttuessani huokaisin vielä syvään ennen kuin astuin sisään. Tätä oli odotettu! Opettajan ja muiden opiskelijoiden saapumista odotellessani mä pääsin pikku taivaaseen, kun kuulin keskuksesta saatavan lainata unkarilaisia kirjoja, lehtiä ja elokuvia. Hymy taisi olla silmissä asti. :)

Ekalla oppitunnilla emme ehtineet aakkosia ja ääntämistä pidemmälle, mitkä nehän monen muun muassa ovat mulle jo aikapäiviä sitten pureskeltua kauraa. Siitä huolimatta päätin pysyä alkeiskurssilla, sillä en halua myöhemmin huomata missanneeni jotakin oleellista - kaikki on plussaa ja kertaus on opintojen anya! Kotiin iltahämärissä hipsiessäni pujahdin myös pariin kauppaan Loviisan kotiin jääneitä vaate- ja meikkivarastoani, sekä kämpillä tyhjyyttään huutavaa jääkaappia täydentämään. Aijai, vinkui Visa.

Tiistaina jatkoin opinto-ohjelmani suunnittelua opon kanssa. Selitin hänelle perusteet neljännen vuoden harkitsemiselle ja kerroin tavoitteeni lukiossa, jonka jälkeen opo oli hyvin vakuuttunut suunnitelmastani. :) Iloinen ja alati hymyilevä "kaikki on mahdollista" -opo on todella saanut mut viihtymään Munkki-

niemessä - kaikki onnistuu, koska vain. On ihanaa, että mulla on syvä motivaatio opiskeluun, on täysin ymmärrettävää, että haluan tehdä valintoja päästäkseni tavoitteeseeni, eikä ole tarkoitus, että kukaan uupuu urakkansa alle, sanoi hän. On ihanaa, että on tuollainen opo, sanon minä.

Kuten edellisen viikon merkinnässäni psykologian tunneista kerroin, teimme keskiviikkonakin käytännön esimerkkejä, kokeita, tunnin aiheeseen liittyen. Tehtävänä oli kirjoittaa omaa nimikirjoitustaan paperille laskien samanaikaisesti jostakin suuresta luvusta aina -3 alaspäin, tarkoituksena osoittaa, miten vaikeaa onkaan suorittaa useita tehtäviä samanaikaisesti tarkkaavaisuuttaan jakaen. Kun tämä vielä onnistui (oman nimikirjoituksen kirjoittaminen jokseenkin automatisoitunut), oli Michael Jacksonin nimen kirjoittaminen samalla tekniikalla ja vielä opettajan tekemillä nimenhuutoärsykkeillä aivan mahdotonta. Toista tehdessä toinen tehtävä yksinkertaisesti katkesi tyystin!

Illalla iskä parkkeerasi hänkin apina-asuntooni, ja kävimme oikein kunnolla ruokakaupassa Sellossa. Saimmekin hyvän läjän muonaa kantimiksemme. Itse asiassa oli jopa ihan hölmön tuntuista latoa jääkaappiin tavaraa, tähän asti kun siellä on ollut vain neliskanttinen olio nimeltä Valo, eikä hänellä ole juuri kavereita ollut. :(

Yksi huono juttu tässä itsenäistymisessä on, nimittäin itsekuri. Tai oikeammin sen puuttuminen, ainakin nukkumaanmenojen suhteen. :D Torstaina meinasin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todellakin nukahtaa tunnille. Onneksi istun äidinkielen luokassa aivan perällä, joten kukaan muu ei huomannut, vaikka hengitykseni alkoi muuttua syväksi ja rauhalliseksi, silmät alkoivat lupata, kroppa veltostua...

Ei hätää äiti, en nukahtanut! ;) Onnistuin jopa noiden tuntien jälkeen kääntämään etukäteen stressaamani englannin ainekirjoituksen puolelleni, kun sain juuri oman näköiseni kirjoitelman valmiiksi, ja poistuin luokasta hymyssä suin. Ketään tuskin yllättää, jos paljastan, että kolmen tunnin vapaa keskellä koulupäivää kului syviin päiväuniin... Ruotsin tunnille takaisin pakottauduttuani huomasin nukkuvani vielä. Ruumis toi minut kouluun, mutta kaikki sisälläni oli umpiunessa. Se tuntui muuten tosi söpöltä. :)

Iltakävelyksi lähdimme iskän kanssa Munkkiniemen rantaan katsomaan ilotulituksen SM-kilpailuja, joita olimme jo monena vuotena aiemminkin aikoneet lähteä Loviisasta käsin katsomaan, muttemme koskaan ennen päässeet tänne saakka. :D Nyt siis tapahtui siinäkin asiassa muutos. Pauke ja räiske oli kyllä melkoinen, mutta kaunista oli, täytyy myöntää.

Perjantain ohjelma antoi "pitkästä aikaa" lisäystä 'ensimmäinen' -juttujen listalleni, nimittäin tällä kertaa ryhmänohjaajan tunnin muodossa. Koeviikon järjestelyistä kuullessani tuli taas ikävä Loviisaan, jossa kaikki oli niin kovin helppoa ja meitä suorastaan hoidettiin kuin päiväkodissa. Täällä kaikki kuulostaa aina niin kylmän armottomalta. :D Äidinkielen tunnilla vierustoverini joutui taas kuuntelemaan valituksiani, mutta ihmiset! Mä valitan ja marisen paljon, mutta teen sen aina naurusuin. :) Hyvää viikonloppua kaikille Helsingin ja Loviisan välissä. Muut tehkää mitä tykkäätte. :D

Viikko 2

Viikonloppu: 39 ºC kuume. Bussilla keskustaan, josta ikimuistoinen ratikkamatka kämpille.

Maanantai: Viimeiset täysin uudet tunnit. Wanhojentanssipari löytyy.

Tiistai: Wanhojen jatkoille ilmoittautuminen. Jääkaapin täydennystä...

Keskiviikko: Toinen tanssipari -kysely. Leffa ja iltapala kummitädin kanssa.

Torstai: Englannin yo-kuuntelujen palautus.

Perjantai: Tähän asti rennoin koulupäivä. Viikonlopuksi Loviisaan.

Perjantaina kimppuuni hyökännyt taudinpoikanen päätti aikuistua ja kasvaa isoksi viikonloppua kohden, ja niinpä perjantai-ilta ja koko lauantai kuluivat milloin missäkin nukkuen. Vaikka olen aika taitava keräämään kaikki kylällä luuhaavat nuhat ja kurkkukivut, niin kuumetta mulla on hyvin harvoin, sillä normaali ruumiinlämpöni on vain 34 ºC. Tästä syystä mittarin kolkutellessa neljääkymppiä mun voidaan sanoa olleen melkoisessa houreessa. :D

Sunnuntaina lähdin kimpsuineni kampsuineni takaisin Helsinkiä kohti, mikä ei siis todellakaan ollut mikään läpihuutojuttu ottaen huomioon, että mun oli täytynyt ottaa kotiin kaikki koulukirjani rästihommien nimissä. Koska harrastan nelosratikkaa ja oon siksi aika haka näiden julkisten kanssa pelaamisessa, onnistuin missiossani ihan kiitettävästi. Vakivaunussa, siinä viimeisessä, istuessani eräältä pysäkiltä astui sisään kaksi suoranaista eräjormaa. Tosin Jormia he eivät varmastikaan olleet, ehkä pikemminkin erägyörgyjä, koska miehet osoittautuivat hyvin pian unkarilaisiksi! Äijillä oli kunnon kangasrinkat messissä retkikeittimiä myöten, ja taisipa sieltä varustuksen keskeltä pilkistää laho oksankänttyrä ja ketunhäntäkin. Oli muuten aika näky. Mä otin kaiken ilon irti kuunnellessani heidän lumoavan kaunista kieltään (joka haukkui ratikkaa hitaaksi ja päivitteli amerikkalaisten paljoutta), ja yritin olla hihittämättä ääneen tajutessani ymmärtäväni heidän juttujaan ja miettiessäni, miten absurdi näky kyseinen tilanne mahtoikaan olla. Jossain vaiheessa toinen hemmoista alkoi laulaa jotakin spirituaalista biisiä äärimmäisen huonolla englannin kielellä, aivan kuin ympärillä ei olisi ollut ketään muuta. Heey feel the spirit, come with us! Join the spirit, feel the spirit! :DD Silloin mun oli pakko kääntyä katsomaan pois päin, etteivät vaikeuteni naurunpidättelyssä olisi tulleet ilmi.

Mietin koko matkan ajan, että mun on pakko sanoa heille jotakin unkariksi - kerrankos sitä heihin törmää Suomessa! En tiedä lukivatko he ajatuksiani vai jäinkö kiinni sisäisestä naurustani, mutta mun noustessani jäädäkseni pois kotipysäkillä toinen heistä, se jodlaaja, tuli kysymään multa neuvoa kartan kanssa. Koska olin muuttanut alle viikko sitten, jouduin vain valittelemaan avuttomuuttani. Kuitenkin, tilanne oli jo valmiiksi niin sekopäisen järjetön, että päätin antaa spontaaniuden kerrankin ottaa vallan ja kadulle hypätessäni huikkasin kaksikolle hyvän matkan toivotukset heidän omalla kielellään. Siinä vaiheessa molemmilla meni ensin huuli aika pyöreäksi, kunnes nauraen kiittivät hämmennyksen-

sekaisin ilmein: "Köszi köszi!" Suoneni virtasivat älyttömyyttä, ja niinpä hihitin ääneen koko matkan asunnolleni, jonne päästyäni sitten repesin aivan totaalisesti. :D Kesti ainakin puoli tuntia, ennen kuin kykenin edes harkitsemaan itseni kokoamista, saatika seuraavana päivänä taas kouluun menemistä...

Viikonlopun sairastelujeni jälkeen olin maanantaina yhä aika pihalla kaikissa aineissa. Psykologiaa ja saksaa mulla ei vielä ensimmäisinä päivinä ollut ehtinyt ollakaan, joten maanantain heiniä olivat myöskin viimeiset esittäytymiset, luojan kiitos! En ollut jutellut vielä kovin monen muun opiskelijan kanssa small talkia enempää, mutta jokainen osasi kyllä stressata mua kysymällä wanhojentanssi-

suunnitelmistani - niin myös edessäni äikän tunneilla istuvat pojat, joista toinen yllätti mut täysin pyytämällä mua parikseen. :) Muutoin maanantaista ei ole juuri mitään raportoitavaa, sillä pyhitin sen täydellisesti koulujutuille. Kotiin yhdeltä päästyäni päätin kohdata urakan ja lopetin vasta isän tullessa kämpille kymmenen maissa. Tämä oli ainoa keino, jolla saatoin välttää pitkittyvän stressin - nopeasti alta pois vaan!

Wanhojentanssiparin löytyminen pakotti mut ilmoittautumaan myös kyseisten kemujen jatkoille, joiden viimeinen ilmoittautumispäivä tiistai juuri olikin. Mitä varsinaisiin oppitunteihin tulee, ruotsi oli ainoa aine, jossa olin jo saanut kirittyä muut kurssilaiset kiinni. Sen ansiosta aamun ainekirjoitukseen käytetyt kaksoistunnit eivät ajaneet mua toivottomuuteen, vaan oikeastaan päinvastoin. Myös psykologiassa pääsin aika hyvin jutun juoneen mukaan, mitä on suureksi osaksi edesauttanut opettajan tapa järjestää käytännön esimerkkejä. Heti toisella tunnillani pääsin osallistumaan mahtavaan leikkiin, "rikkinäiseen puhelimeen" piirtämällä! Oli hämmästyttävää, miten paljon kuva saattoi muuttua toisenkymmenen oppilaan jälkeen, kun piirtäjä oli saanut nähdä edellisen piirtämää kuvaa vain muutaman sekuntin ajan ja joutui pohjaamaan oman taideteoksensa pelkän muistitietonsa varaan. Ihan mahtavaa. :)

Keskiviikkona olin ihmetyksestä sekaisin, kun sain jo toisen tanssiparikyselyn. Loviisassa olin automaattisesti jäämässä pois bailuista, sillä a) ne eivät ole mulle mikään lukion kohokohta ja b) tyttöjä oli kolme kertaa enemmän kuin poikia, joten parinmuodostus ei sekään olisi ollut liian helppoa. Tansseista sivuun olin jäämässä myös Munkkiniemessä, mutta toisin kävi. En olisi koskaan voinut kuvitella joutuvani kieltäytymään parista vaan, koska mulla jo sellainen sattui olemaan. Wau!

Tanssikuvioiden lisäksi hämmennystä aiheutti yhtäkkinen vapaa-aika, jota en ollut osannut odottaa löytäväni vielä viikkoihin. Saatoin siis ottaa vastaan tarjouksen leffaillasta ihanan kummitätini kanssa. Mitä myöhempään ilta venyi, sitä enemmän aloin kiukutella - kummitäti kun syyti muhun järkyttäviä summia rahaa antamatta mun maksaa mitään. Aivan ensimmäiseksi sain lahjakortin erääseen erikoisruokakauppaan, enkä saanut maksaa elokuvalippuanikaan. Jätskiannoksia tilatessamme menin määrätietoisesti lompakkoni kanssa tätikullan edelle jonossa, mutta kun hän huomasi aikeeni, alkoi sellainen saarna että! Elokuvan jälkeen sushibaarin tiskillä jo suorastaan marisin ja epätoivoisena anelin, että saisin maksaa, mutta nuoren rahat on kuulemma tarkoitettu elämästä nauttimiseen. En siis voinut muuta kuin katsoa sivusta ja järkyttyneenä laskea yhteen summia, joita tätikulta minuun upotti. Voi itku. :(

Ratikkamatkalla kummitätini osoitti jälleen, miksi nautin niin kovasti hänen seurastaan. Hän ehdotti, että tekisin oman aarrekarttani. Kun kysyin, miten sellainen tehdään, hän sanoi minun tarvitsevan vain paperiarkin ja lehtiä tai ainakin kynän. Piirtäisin tai kokoaisin lehtileikkeistä kokonaisuuden, joka symboloi sitä, mitä tahdon elämässäni saavuttaa. Tuota kuvaa tulee katsoa tasaisin väliajoin, jotta tavoite antaisi voimaa ja inspiraatiota elämässä. Mikä kerrassaan täydellinen ajatus! Tiesin heti, mitä tekisin. Mulla on elämässäni yksi ainoa sana, joka johdattaa mua kaikessa, mitä teen. Mutta paitsi johdattaa ja auttaa jaksamaan, se on myös tavoite itsessään. Olen aina hymyillyt paljon ja haluan hymyillä koko ajan. Sen lisäksi tavoitteeni on levittää hymyä myös kaikille vastaantulijoille. Leikkelisin lehdistä erilaisten, kaikenlaisten ihmisten hymyjä.

Kun torstaina saimme englannin ylioppilaskuuntelut takaisin, huomasin numeroni olevan jonkin verran tähänastisen tasoni alapuolella, kuten olin odottanutkin. Perjantaina olin jo vaipua epätoivoon kuultuani kauhujuttuja tiukasta arvostelusta erityisesti juuri tässä aineessa - aineessa, jossa mä olen aina ollut perfektionisti, enkä ole antanut itselleni yhtäkään virhettä anteeksi. Näin jo itseni sekoamassa koepäivää lähestyttäessä, kunnes palautin mieleeni aarrekartan, tavoitteeni. Samassa ymmärsin, että mähän osaan englantia. Mähän osaan englantia, piru vie! Eihän mun osaamiseni mihinkään katoa, vaikka juuri näistä kokeista ei huippuarvosanaa tulisikaan! Päivä oli pelastettu, ja minä jälleen yhtä askelta lähempänä tavoitettani, hymyä. :)

Kaiken kiireen ja työn lisäksi olen alkanut saada pieniä vilauksia myös rennoista koulupäivistä. Perjantai on siitä äärimmäisen loistava esimerkki. Saksan tunnilla katsoimme elokuvaa, psykologiassa dokumenttia ja äidinkielessä käytiin vain ryhmäkeskusteluja. Meidän ryhmämme keskustelusta ei tosin ollut tulla yhtään mitään tuloksellisuuden kannalta, mutta hauskaa oli! Viikonloppukin alkoi kivasti, kun sain toisesta äikänluokassa edessäni istuvista pojasta ja jostakusta toisesta mukavaa juttuseuraa lyhyelle kotimatkalleni. :) Loppuiltapäivä kuluikin sitten tätä pikku läävää siivotessa, että saattoi sen jälkeen pakata, että saattoi lähteä Loviisaan, että saattoi purkaa kamansa, että saattoi vaan olla, että sitten saattoi pakata uudelleen ja tulla takaisin Helsinkiin, että voi taas sotkea. :)) Se on tämä elämän kiertokulku ihmeellinen!