Paluu päivänvaloon

Long time no see! Eräs nimeltämainitsematon Apinaparkkiin itsensä pysäköinyt on vastikään alkanut opetella elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä, ja tästä syystä blogin paluu päivänvaloon tapahtuu ilman sen suurempia takaumia huolimatta siitä, että raportti uupuu pari viimeisintä viikkoa. Syysloma kului kuitenkin rattoisasti, puoliksi Ruåtsissa ja puoliksi koto-Suomessa, jossa vanha kouluni veti mua jälleen puoleensa kera ihanien kamujeni ja tuttujen rakkaiden opettajien. Sattuipa niinkin, että kaikki tätä nykyä Helsingissä opiskelevat entiset loviisalaiset lomailivat kaikki yhtä aikaa ja hyökkäsivät sattumalta samana päivänä Loviisan lukioon siellä vielä raatavia härnäämään. Siellä me sitten istuttiin koko porukka oppituntien aikana tyhjillä käytävillä, ketkä maailmaa parantaen ja ketkä osoittaen typeryytensä yrittäen epätoivoisesti keksiä vastauksia erilaisiin arvoituksiin ja kompakysymyksiin... Ympäri mennään, yhteen tullaan vai mitähäh? Ei sitä Loviisa-identiteettiä kuulkaa niin vain pois pyyhitäkään! ;)

Toinen jakso on alkanut ja mä oon enemmän kuin tyytyväinen lukujärjestykseeni, joka näyttää -kuten kaikissa kakkosvuoden muissakin jaksoissa- vain viittä kurssia ja ihanasti vapaata. Rennoiksi en kyllä tälläkään kokoonpanolla voi arkipäiviäni haukkua, kun silmissä vilisee hurttaa ja staroja, migreeniä ja siivousta, läksyjä ja lukemista. Niin ja projekteja kanssa! Vapaat illat ovat harvinaista herkkua, joskin jotakin sellaista, mistä parasta aikaa nautin. Ei juurikaan läksyä, vaan Rillan kanssa täällä Donitsien Niemimaalla tutkimusmatkailua ja villasukissa vajaan 50 neliön parkkipaikkani ympäriämpäri töppöstelyä. Siinä missä pirttini muuten oli melkoinen sairaalamaisuuden esikuva tänne muuttaessani, on joka sunnuntai-iltainen uusi muuttokuormani alkanut saada valkoisesta luolasta kodintuntuisem-

man. Sen sijaan Loviisan päässä rakkaampaakin rakkaampi hieno huoneeni huutelee ruumiinosiensa perään - kaljuuntuminen ei liene kenestäkään järin kivaa, talvea kohti nakuuntumisesta puhumattakaan.

Tänään, hyvät ystävät ja vähemmän sellaiset, minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa historiallisen hetken siunaantuneen tänne Apinaparkkiin. Päivä on paistanut ehkä risukasaan, muttei suinkaan kotini sisätiloihin ennen tätä päivää. Uusi, suuren luokan muutos on seurausta niin ikään historiallisesta hetkestä, kun isä ja tytär pesivät pari ikkunaruutua vapaailtansa iloksi parin pizzalaatikon äärellä. Mihin moinen, kirjaimellinen valaistuminen johtaa, on vielä epäselvää, mutta useimpien arvioiden mukaan tästä lähtien Apinaparkin ikkunasta saattaa nähdä jonkun möllöttävän ulos kadulle ihmetellen edessään avautuvaa ennennäkemätöntä maisemaa. Villeimpien veikkauksien mukaan tämä tytär-osapuoli saattaa jopa vastedes kyetä avaamaan verhot!

Hai hai. Oli kuvassa, tekstin alussa, päivänvaloon liukuen kuten nyt bloginikin. Hai hai on myös tässä, tekstin lopussa, verhojen ollessa yhä kiinni ikkunaan tuijottaessani. Voinette päätellä kontekstista, mitä hai hai haluaa sanoa, vaikkette vilkuttavaa kättäni suljettujen verhojen vuoksi näekään.

Enkä mä muuten edes vilkuttanut.