Rakas, anna autan sua.

Apinaparkissa on ollut viime päivien ajan aika hiljaista. Rilla oli koko viikon hoitotätinsä hoivissa Kotkassa, ja tämä vei sen keskiviikkona muiden koirien mukana selkäkuvauksiin. Selkähän likalla oli jo vuosi sitten tutkittu terveeksi, joten sikäli tartuimme mahdollisuuteen vain "varmuuden vuoksi". Rillan takaselkä nyt on aina välillä mennyt jumiin ja kävely vetänyt vähän vinottaiseksi, joten siksi ei uusintakuvauksesta voinut olla haittaakaan.


Järkytys olikin melkoinen, kun äiti tuli kyynelet silmissä kertomaan mulle uutiset: Rillasta ei tullutkaan harrastuskoira, eikä edes tavallinen kotikoira. Siltä on löytynyt paha ahtauma takaselän nikamista ja lääkitys alkaa välittömästi, samoin kuin säännölliset hieronnat. Ensireaktioni oli puhdas pakokauhu - olenko mä tehnyt jotain väärin Rillan ollessa kasvuiässä, olenko mä saanut koirani selkärangan vakavasti epämuodostuneeksi? Kuuleman mukaan vika on kuitenkin ehdottomasti synnynnäinen, ja muita lyhyemmän selkänikaman sekä puristuksissa olevan hermon olisi pitänyt näkyä jo vuosi sitten tehdyissä tutkimuksissa. 'Mitä saa ja mitä ei saa tehdä'-listan jatkuessa kymmeniä minuutteja alkoivat silmät sumeta ja todellisuudentaju häipyä. Yhtäkkiä kaksi vuotta kanssani elänyt terve koira muuttui parantumattomasti sairaaksi kotikoiraksi, jonka elämän kivuttomuudessa ja pituudessa mä tulen olemaan suuressa roolissa.

Lienee sanomattakin selvää, että kaveriviikonlopun sijasta lähdin viikonlopuksi Loviisaan. Tänään aamulla, kun haimme Rillaa Kotkasta, sain tuntea ensimmäisen askelen kohti suurta vastuuta opetellessani painamaan lääkeneulan rakkaan koirani niskanahan läpi. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun neula lävisti Rillan ihon. Eläimen hauraus ja toisesta huolehtiminen ei ole koskaan ollut niin konkreettista. Hetken kuluttua hyppäsimme autoon mukanamme pussillinen lääkkeitä, neuloja ja ruiskuja - ja Rilla boksissaan takakontissa ja minä takapenkillä koko ajan toivoen, että olisin itsekin mahtunut kevythäkkiin koirani kanssa.


Rilla oli ja on tietysti oma höveli itsensä innoissaan kiljuen ja loikkien ja ympäriinsä hyörien ja pyörien. Sama koirahan se on, eihän muutos kuvauksissa tapahtunut. Kuitenkin on työn ja tuskan takana nähdä koira samana. Etenkin iltapäivällä, kipulääkkeen alettua vaikuttaa, nähtävissä ollut ero oli huikea. Nieleskellen oli pakko todeta karvas totuus siitä, että koira näytti ensimmäistä kertaa koskaan liikkuvan niin vapaasti ja rennosti. Aivan kuin rautakangen sijasta koiran selkä olisikin muuttunut joustavammaksi ja vapauttanut koko eläimestä esiin täysin uuden puolen. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kahden vuoden aikana mulle "normaali" Rillan kävelytyyli sai hetkessä uuden merkityksen osoittaen, että koira ei ollutkaan tönkkö vain koska "ainahan se on sellainen ollut". Niin ikään iltapäivällä Rii antoi ensimmäistä kertaa nyplätä takaselkäänsä hännäntyvestä ilman niin kutsuttuja riemupomppuja ja -kiemurteluja. Nyttemmin viisaampana tiedän niiden olleenkin siis koko ajan kipu-sellaisia... Jälkikäteen, kun alkoi esimerkiksi Rillan näyttelyarvosteluja silmäillä, huomasi heti jokaisen tuomarinkin huomanneen koiran ei-niin-normaalit liikkeet - vaan kun ei auta jälkiviisaus... Miten silti voikin tuntea itsensä niin typeräksi ja sokeaksi?


Joka tapauksessa uutinen muutti kaiken aivan ylösalaisin. Harrastusten loppuminen ei äkkiä paljon harmitakaan, kun on koiran elämä kyseessä, ja entistä tiiviimpi huolenpito on jo tämän päivän aikana syventänyt mun ja Rillan suhdetta aimoharppauksella. Jossain vaiheessa päivää huomasin liikuttuvani aina Rillan nähdessäni, etenkin sen katsoessa mua silmiin ja puskiessa tuoksuvan otsansa mua vasten. Lisäksi koiran kutsumanimikin näyttää kovaa vauhtia vaihtuvan Rillasta "Rakkaaksi".

Edessä olevat ajat tulevat olemaan vaikeita, pitää opetella aivan uudenlaista koiranomistajan arkea. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että opin näkemään kun koiraan sattuu ja etenkin kun koiraan sattuu liian paljon. Silti suurin työmaa mulla on omien ajatusteni järjestelemisessä siihen malliin, että tajuan koiran olevan yhä se sama koira ja että elämä jatkuu - joskin vähän erilaisena.