Koskapa Apinaparkkiin on puolen vuoden aikana hyvin harva ehtinyt ihan livenä eksyä huolimatta siitä, että sivua käy lukemassa 3000 lukijaa kuukaudessa, on mun mielestä ihan reilua paljastaa, mitä näiden kulissien takaa löytyykään. Tosiasiahan on se, että kämpän sisustaminen jo itsessään on kestänyt sen puoli vuotta, sillä suurin osa kamoista on tullut rahtina suoraan entisestä huoneestani (jossa nykyään kaikuu tyhjyyttään). Viikonlopuilta Loviisasta palatessani olen kullakin kerralla tuonut aina pari juttua lisää, ja täten tässäkin kuvakokoelmassa sisustus vaihtelee aika paljon.
Asun siis munkkiniemeläisessä kerrostalokaksiossa puoliksi isäni kanssa, kuitenkin pääasiassa yksin. Asunto hankittiin alunperin iskälle "poikamiesboksiksi" eli kakkosasunnoksi työn vuoksi, mutta sattuma sanelikin juttunsa niin, että nyt iskä yöpyykin täällä aina ne pari yötä viikossa ikään kuin mun vieraana soffalla. :D Näin ollen sisustuskin sai mun mukanani oranssi-ruskeat sävyt, missä ei kyllä kenelläkään ole ollut mitään valittamista - päinvastoin.
Olohuone on muutamia koriste-esineitä lukuunottamatta alkuperäisen jätkäboksinlainen, kuten yllä näkyy. Itse en siellä koskaan oleile, eli tavallaan se on iskän huone ruokapöytineen. Mun huoneeni on sitten se väriläiskä, minne kaikki oma toimintani sijoittuu ja missä valtaosa tämän blogin kirjoituksistakin saa alkunsa. Tänne on sitten pitänyt hankkia pari uuttakin juttua pienten mittasuhteiden takia, nimittäin koulupöydän syvyydelle ei 40cm enempää tilaa ollut taikoa. Siitä huolimatta huoneen pienuus on nimen-
omaan yksi parhaista asioista Apinaparkissa, sillä Loviisassa vähintään tuplasti isompi huoneeni oli ja on aivan järkyttävän suuri, ja olisin aina halunnut vaihtaa sen pieneen vierashuoneeseen. Vierashuonetta en koskaan tietenkään saanut, mutta nyt toiveeni pienestä huoneesta on toteutunut.
Pienuuden lisäksi aivan lemppariominaisuuksiani makkarissa ja koko kämpässä ylipäätään on elämäni ensimmäinen henkilökohtainen taideinvestointini Ikeasta (näkyy viimeisessä kuvassa) -joka peittää lähes koko seinän ja luo illuusion avarasta huoneesta ilman yhtään lisäneliötä- ja ikkunalauta! Olen aina unelmoinut joskus saavani ikkunalaudan, jolle mahtuisi istumaan, ja kun täällä sain yhden kerran omani tyhjennettyä kaikesta tavarasta, huomasin sen olevan tarpeeksi leveä vain istuskeluun ja ohikulkijoiden tarkkailuun! :-) Mutta kuitenkin a) näköala ei ole kovin kattava ensimmäisestä kerroksesta... ja b) tällä hetkellä kivisellä ikkunalevyllä lepäävät parhaimmat palkinnot agility- ja näyttelykentiltä kenialaista Nellyä unohtamatta. Taisipa ikkunakyttäily siis jäädä teoreettiselle tasolle.
Lupasin raottaa teille kulisseja, joten tässä se nyt on (äiti silmät kiinni!). Oikeasti viikon 168:sta tunnista 166 tuntia Apinaparkki on ydinpommin pyyhkäisemä purkamattomien (="jo seuraavaa reissua varten valmiiksi pakattujen", kätevää!) matkalaukkujen ja sinne tänne heiteltyjen koulukirjojen iänikuinen kuoleman tanner - mistä voidaan taas päätellä, että miksikäs täällä ei niitä vieraita usein käykään... ;)
Tänä päivänä mua odotti eteisen lattialla ihana yllätys. Penkin alla lojui pikkuruinen kirjekuori ylösalaisin, ja totta puhuakseni mä en ensin aikonut edes nostaa sitä, kun luulin iskältä vain jonkun työjutun pudonneen (yleensä taloyhtiön kirjeet pyörii tuossa oven edessä viikonkin verran herraa odottamassa). Kuitenkin läpyskän pienuus arvelutti, sillä harvemmin ne työpaperit A4:sta pienemmissä kuorissa kulkeutuvat. Niinpä kumarruin nostamaan tuon mystisen kirjeen, ja yllätyksekseni näin oman nimeni kuoressa. Ehdin jo miettiä, että mistä tällainenkin on tänne kotoa kulkeutunut, kunnes silmäni lävähtivät auki Apinaparkin osoitteen kohdalla. What?! Mullehan ei siis tule Helsinkiin minkäänlaista postia, sillä tadaa - en vieläkään Postin tietojen mukaan asu täällä ja ilmaisjakelunkin olen luontoa säästääkseni lakkauttanut kotioveni kohdalta.
Tein muuten aikanaan oveen käsin semmoisen kieltotarran, jonka perässä on lohduttava hymynaama posteljoonille, kun mulle tulee aina paha mieli, kun ihmisten mainoskiellot vaikuttavat niin jyrkiltä ja jotenkin tuntuu, että postinjakajat pettyy ja niille tulee paha mieli joutuessaan kantamaan ensin mainokset tänne meille ja sitten vielä takaisin, kun eivät lehdykät olleetkaan tervetulleita. :(
Pari kertaa leiman aitouden tarkastettuani repäisin kuoren innoissani auki, ja sieltä putkahti ihana mummin tekemä ystävänpäiväkortti. Olin niin lähellä kyyneliä, ettei mitään rajaa. Se oli muuten jo toinen kerta tänään - aikaisemmin päivällä tippa tuli linssiin, kun iskä kävi tuomassa mulle kotoa pestyt pyykit ja huikkasi ovelta ystävänpäiväterkut lisäten; "Mulla oli sulle lahjakin, mut se jäi kotiin." Ei lahjasta väliä, mutta se, että ihmiset on ajatelleet mua täällä ja mummi ja pappa saaneet kortinkin tulemaan mulle, jonka ei tästä osoitteesta pitäisi edes virallisesti löytyä. Minkä onnellisuuden tunteen he saattoivatkaan aikaansaada... Oon suorastaan sanaton!
Maailman söpöintä ystävänpäivää kaikille, vaikka henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan joka päivä on se päivä, jona kuuluu osoittaa rakkautensa. Itse kulutin illan yksikseni kämpillä, tosin buddylle syntymä-
päiväksi sen lempikeksejä vääntäen. (Elän siinä toivossa, että englanninkieliseen käännökseen vievän linkin poistettuani olisi liian suuri vaiva hakeutua itse translaattoriin ja että nyt yllärini ei paljastunut... :>) Toinen kun ihastui suvussa kulkeneen reseptin mukaan jouluna leipomiimme kaurakekseihin ihan täysillä. Justiinsa viikonloppuna se nosti aamupalapöytään kaupasta ostetun keksipaketin ja sanoi sitten mulle pettyneesti "they dont taste the same as the ones you had baked"...ja näin junassa muutamaa tuntia myöhemmin istuessani sain oivan lahjaidean... ;)
Heissan matoset. Apinaparkin virtuaaliversio on pikku rempassa tämän viikon. Ulkoasun muutos vaatii vielä pikku hiontaa - kaikki muut linkit paitsi linkit pitäisi kuitenkin jo toimia. Minä -sivu on myös vähän laajempi. Kaikki ilmoitukset virheistä ja häiriöistä tervetulleita (allekirjoittaneen mielenhäiriöistä ei tarvitse enää informoida, ne on jo self-diagnosoitu). Apinaparkki kiittää!
REMONTTI ON VALMIS!
Ps. Ette ole matosia, anteeksi. Tervetuloa uudestaan.
Uu mama, sanon minä. Nyt tuli sitten sekin tehtyä, mihin olen vannonut, etten koskaan sekaannu. Vaatteistä kälätys. Oli vaan niin totaalisen pakko jatkaa samalla teemalla edellisen merkinnän ja eilisen vapaapäiväshoppailun jälkeen. Eilen siis neljän tunnin wanhojentanssitreenien jälkeen riensin keskustaan hommaamaan vaatteita erityisesti hiihtoloman Madeiran matkalle, ja sainkin monta tosi hyvää ja kivasti keskenään yhdisteltävää riepua. Jotenkin tällä kertaa ostosreissu oli paljon aikaisempia miellyttävämpi, sillä katseitani keräsivät ihan uudenlaiset vaatteet - pääasiassa eriväriset paitapuserot ja nuo korallin väriset iiiihanat farkut!! Noista farkuista aloinkin koota useampia vaatekokonaisuuksia erivärisin paidoin, kengin (satuin viime viikolla ostamaan just nappiin niiden kanssa sopivat tennarit) ja laukuin. Samojen paitojen kanssa puolestaan menevät kaikki nykyiset shortsini, ja kun pisteeksi iin päälle saan vielä Bubbleroomista tilaamani kesähatun, niin avot! Kyllä kelpaa Madeiralla köpsytellä. :-)
Toinen juttu, mihin olen hurahtanut täysin, on yksityiskohtien viljeleminen. Monista kommenteista päätellen koulussa jo tavaramerkiksenikin käsitetyistä hiuspinsku-kukista lähtenyt koristelu on nyt alkanut levitä laajemmallekin. Kankaan pätkä rusettivyöksi, erilaisia koruja...uusista tukkakukista puhumattakaan! ;) Eilenkin sorruin taas ostamaan yhdet (alla), jotka menevät paitsi hiuksissa, myös taskukoristeena tai -kuten tänään- lettieni päässä. Oon ihan hulluna noihin! Lisäksi, kun piti vielä jokin kiva mekko saada ja Seppälän muuten perfectistä hellemekosta ei ollut kuin liian isoja kokoja jäljellä, päädyin valitsemaan tuon kuvissakin näkyvän farkkumekon - kivoine yksityiskohtineen tietysti, kuinkas muuten! Haluaisin niin, että olisi jo kesä, ettei sitä tarvitsisi lähteä ulkomailta etsimään.
Nyt näyttää siis siltä, että mulle tämänhetkinen must on kauluspaita, hiuskoristeet, rennot korut ja farkut. Mustien vaatteiden ja hupparien aikakausi on väistymässä värien tieltä, kuka oliskaan uskonut! Nyt aion rohkeasti painaa "julkaise"-nappulaa ja siirtyä huvittuneena pällistelemään elämäni ensimmäistä vaatteisiin ja tyylijuttuihin liittyvää merkintää. Saatan kuolla nauruun tai vähintäänkin hukkua kyyneliin. Please, feel free to join me.
Varoituksen sana: Tämä merkintä on ehkä blogihistoriani pisin, mutta
tautisen sekopäinen. Apinaparkki & co. ei takaa seurauksia, jos lukeminen pakkoliittää
sinutkin Omituisten otusten kerhoon! Tästä eteenpäin jatkat omalla vastuulla.
Okei, nyt tämä neiti on kadottamassa itsensä täysin tai löytämässä, mistä sitä voi enää tietää yhtään mitään, kun kaikki heittää ihan häränpyllyä! Olen yhtäkkiä alkanut -en vain tykätä, vaan suorastaan- himoita tai muuten kiinnostua intohimoisesti monesta sellaisesta asiasta, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet inhokkilistani kärkipäähän. Olen jo aikaisemminkin maininnut saman ilmiön, jonka ensim-
mäiset merkit sijoittuvat siis lukioajan kouluaineisiin. Historian, uskonnon ja yhteiskuntaopin tunnit ovat äkkiä viikon odotetuimpia ja haluan ottaa niistä jopa ylimääräisiä kursseja - uskonnon vieläpä kirjoittaa!
Nyt samainen omituisuus on alkanut näkyä vähän siellä sun täällä. Kaikki nämä vuodet vihasin ranskan kieltä, se on kuulostanut mun korvissa niiiiiiin niiiiiin rumalta, olkoonkin rakkauden ja vaikka koko universumin kauneimman kielen viittaa kantava, mä en vaan ole sitä voinut sietää. Olen kuitenkin mottoni mukaisesti aina tiennyt senkin valitsevani opinto-ohjelmaani heti mahdollisuuden tultua, ja nyt ensi vuoden kursseja odotellessa huomaan olevani jo ihan innoissani odottamassa, että osaisin tuota ihmemutinaa. Liekö syy siinä, että vilkaisin tässä yhtä ranskalaista blogia ja huomasin espanjan kautta ymmärtäväni valtaosan tekstistä...? Oli miten oli, sama pätee vaatteisiin. Siis v a a t t e i s i i n. C'mon, minä (jolle shoppailu on hirvittävä riesa aina muutaman kerran vuodessa) ja vaatteet samassa lauseessa. Nyt siis olen suorastaan shoppailukuumeessa, ja sen lisäksi vielä mieltynyt ihan uuteen tyyliin, sellaiseen, mitä olen aina ennen kiertänyt mahdollisimman kaukaa. Kun yhtälöön ynnätään vielä tautinen matkakuume... Luojan kiitos rahatilanne toppuuttelee koko kevään ajan, muuten tämä kevään lapsonen voisi olla aika sfääreissä alta aikayksikön!
Moisista inspiroituneena kävin vaatekaappini läpi, ja panin merkille sen karmaisevan faktan, että 99% siellä lojuvista kledjuista on joko liian suuriksi jääneitä tai muuten vain aivan hirvittäviä. Yllä olevista osan aion pistääkin tilaukseen, mutta kaikkia suinkaan en. Toinen ei niin mukava totuushan on se, että jotta nuo vaatteet näyttäisivät tuolta, täytyisi kropan olla pikkuisen toisenlainen. ;) Hiihtolomareissua silmällä pitäen on kuitenkin pakko jotakin hankkia - tällä hetkellä kesävaatekokonaisuuksia mulla on huikeat yksi kappaletta.
Outous elämässäni ei suinkaan rajoitu vain kummallisiin innostusilmiöihin päiväsaikaan. Myös nukkuessani olen alkanut nähdä mitä omituisempia asioita tai käyttäytyä muuten eriskummallisesti. Viikonloppuna näin ensin unta, että iskäni jutteli erään työkaverinsa kanssa ja työkaveri päräytti jonkun mojovan vitsin. Niinpä heräsin keskellä yötä omaan raikuvaan nauruuni. :D Tämän jälkeen nukahdin uudelleen, pääsin pitkästä aikaa pelaamaan futista ala-asteen luokkakavereideni kanssa, tajusin jo unessa pelatessani kaiken olevan vain unta ja jälleen herätin itseni voimakkaalla makuulta-istumaan-
nousurefleksilläni ja epätoivoisella voihkaisun ja karjaisun sekaisella huudolla: "Mä haluuuuun pelata!" Vaikka polvi ei, onneksi sentään Nukkumatti suo chäänssin aina silloin tällöin.
Viime yönä mua sitten opetettiin levitoimaan. Joku Criss Angelin näköinen hyyppä sanoi mulle mäki-
hyppytornin huipulla, että kun pudotuskohta tulee, mä jatkan levitoiden suoraan eteenpäin, jos vaan uskon tarpeeks lujasti. Muistan vieläkin tunteen, kun ilman suksia mäkeä alas liu'uttuani ylitin pudotuskohdan ja uskottelin itselleni oikeasti uskovani. Ilmeisesti sain huijatuksi luonnonvoimia, ja hirveästä suhisevasta ilmavirrasta huolimatta jatkoin hitaasti ja rauhassa suoraan (tasapaino oli tajuttoman vaikeeta pitää, etenin kuten C.A. tuolla alla olevalla videolla) eteenpäin - kohti kirkkoa! :D Kun sitten laskeuduin, tein sen hautausmaan laidalle niin, että sanonnankin mukaisesti kuolleet nousivat kirjaimellisesti haudoistaan. Nurmi oli täynnä arkkuja, joiden kannet aukesivat ja niistä kustakin pilkisti pää ihmettelemään, että mitäs juuri missasivatkaan. Jatkoa olisi luvannut, mulle olisi ennustettu kuulemma maailman aidoimman horoskooppiennustuksen mukaisesti, mutta sen verran creepy fiilis jäi tuosta ensilennosta, että sanoin kohteliaasti "ei kiitos" ja aloin palata tähän maailmaan. Jotenkin tää symboliikka vihjaisi, ettei ehkä kannata lukea uskonnon kokeeseen just ennen nukkumaanmenoa. :D Toisaalta oli kyllä sen verran siisti se fiilis hyppyrin reunaa ylittäessäni, että ehkä kokeilenkin piruuttani kerrata kirkkohistoriaa vielä tänäkin iltana...
Kummallisia elementtejä kummassakin unessa ovat nuo urheilulajit. Jalkapallohan kuului aktiivisena osana elämääni kahdeksan vuoden ajan ja mäkihypystä puolestaan unelmoin koko pikkutyttöikäni. Ehkä edesmennyt herra Freud on ottanut mut tarkkailukohteeksi johonkin ihmeelliseen tutkimukseensa, jota ei aikanaan saanut päätökseen. Hitsiläinen, kun ei muista niitä kasvoja, joita sieltä hauta-arkuista kurkisteli. Jos vaikka siellä olisi professori itse vilkutellut. :-)
Kevät tulee, kevät tulee! Viikonloppu ja erityisesti perjantainen lomapäivä oli kerrassaan ihana, kun auringon lisäksi asfaltti alkoi paistaa lumen alta. Lähdin heti aamusta Neten kanssa lempparikahvilaani Vaherkylään aamupalalle, tai ehkä pikemminkin brunssille, sillä me molemmat otettiin salaatit (jeps, paasto siirtyykin myöhemmäksi, sillä joku nimeltämainisematon on päässyt laihtumaan liikaa HAHAHA ja nyt on wanhojentanssimekko liian suuri...), leivokset ja kupit kuumaa kuin jossakin lomamatkalla ja oltiin ihan dolce far niente. Tarpeeksi kauan höpöteltyämme otettiin shoppailujalat alle ja koluttiin läpi tyyliin kaikki Loviisan kolme kauppaa. :D No ei vaiskaan, oikeasti pistettiin nokkamme sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei yleensä tule käytyä, kuten kirpparit ja palloiluhalli, jossa kaikki tutut olivat wanhojen-
tanssitreeneissä. En ole koskaan ennen viettänyt Loviisan kaupungilla kuutta tuntia putkeen, mutta sitä se kevät teettää! ;) Teki vain mieli hyppiä, pomppia, kiljua ja nauraa - ja sen sai kyllä Nette huomata! Multa tuli tekstiä niin, ettei tahtonut juuri taukoa ollakaan, kun loin mitä mahtavampia lomasuunnitelmia aina Pariisiin puistonpenkille lukemaan pääsystä kotimaan telttaretkeilyyn. Ja Nette-parka sai lupautua seuraksi jokaiseen päähänpistooni. :-)
Kuten edellisestä voi päätellä, energiani on kulunut kaikkeen muuhun kuin kokeisiin lukemiseen. Niinpä tallustin tänään kertauksen zero-kertoimella taloustiedon kokeeseen, joka osoittautui kuitenkin helpoksi kuin heinänteko, kuten olin ounastellut. Kannatti siis uhrata kullan töistä kotiinodotteluaika lukemiseen joululoman Turun reissulla, niin voi nyt hihhuloida ihan rauhassa. Jäljellä on enää huominen uskonnon koe, johon tosin lienee tarpeellista lukea edes vähän, mikäli sen mielin kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.
Rillan vointi vaihtelee päivästä toiseen. Perjantai-iltana sain taas videolle pahan näköistä materiaalia huolimatta siitä, että kortisonikuurin pitäisi helpottaa likan oloa. Sen sijaan eilen kettu sai hirveät hepulit kotipihalla ja -kuvitelkaa- leikki Saran kanssa varmaan parikymmentä minuuttia ihan hulluna Wubba -lelusta taistellen. Sitä oli ehkä maailman ihaninta katsoa, kun ei tuo Sarakaan liian usein leluista innostu. :D Kipeänä ollessaanhan Rilla on pariin otteeseen käynyt vallan pikkukätyreiden päälle, joten ei luulisi sen leikkivän hirveissä kivuissa.
Nyt parempien päivien vallitessa lähdettiin sitten tänään heti kokeen jälkeen pitkälle aamulenkille, kun tuo kirpeän kevättalven aurinkokin meitä taas hemmotteli. Päädyimme Munkkiniemenrantaan jäälle, jossa päästin likan vapaaksi ja annoin sen nauttia sydämensä kyllyydestä. Rii innostuikin hanskastani ja riehaantui jopa repimään sitä kädestäni niin, että kotimatkan sain köpötellä toinen handu umpi-
jäässä. :D Kylmyys menikin ihan luihin ja ytimiin saakka, sillä nyt hytisen muka lämpimässä kämpäs- säni jo kolmatta tuntia, vaikka päällä on kaikenmaailman villasukat ja lämmintä kupposta on kaadettu kitaan kulaus jos toinenkin...
Hohoo, vihdoinkin on lupa istua tekemättä yhtään mitään - ja hyvällä omallatunnolla! Solubiologian koe on onnellisesti ohi, ja kun vielä pari päivää sitten murehdin kurssin läpäisemistä, odotan nyt innolla kokeiden palautusta. Osasin jotakuinkin kaiken mitä kysyttiin, joten lopullinen numero jännittää todella. Se olis sitten vähän kuin biologian opiskelu ohi! Se, miksi nyt on erityisen hyvä syy istua joutilaana, selittyy itse asiassa kuitenkin jälleen kerran persoonallisella järjenjuoksullani. Siinä missä useimmat valitsevat julkisilla matkustustavaksi sen nopeimman mahdollisen, pyrin itse aina järjestämään itseni siihen hitaimpaan vaihtoehtoon. Elämä on muuten useimmiten kaikkien muiden kuin oman itsesi tahdosta täynnä aikatauluja ja on kiirekiire koko ajan - siis pyrin päätöksilläni valinnanvapauden hyödyntämiseen, kun mahdollisuus on. Mikä sen nautinnollisempaa kuin antaa toisen ajaa ja nauttia itse kyydistä koko rahan edestä? Nimittäin jos ei kärsi matkapahoinvoinnista, jota vastaan taistelen tässä kirjoittaessani vakiodösässä (joka taittaa tunnin matkan tupla-ajassa) parhaani mukaan. :D
Havaitsin tässä pari päivää sitten, että edellisestä paastostani alkaa olla jo puoli vuotta. Olin elämäni ensimmäisen vuorokauden (x 5) syömättä mitään, eikä vielä viidenkään päivän päästä tuntunut missään tai nälkä kurninut, kun muisti juoda koko ajan. Toisaalta kesähelteillä auringon antamalla energialla pääseekin aika pitkälle. ;) Tästä syystä aloitin tänään vain nelipäiväisen paaston, joka näin vuorokauden jälkeen on siis vasta aluillaan. Puolen vuoden päästä edessä on sitten se koko viikko, kun aurinko on taas mukana kuvioissa. Semmoiset kaksi kertaa vuodessa selviää kyllä ilman ruokaa - saman rahan voi laittaa vaikkapa niille, joilla paasto ei ole niinkään vapaaehtoista, vaikkakin satoja kertoja pidempi.
Aika menee ihan tajuttoman nopeasti. Kuukauden päästä mä olen asuttanut Apinaparkkia jo puoli-
vuotisen verran ja ainevalinnat ensi vuodelle on jo tehty nekin. Abivuotta siitä ei kuitenkaan mulle tule, vaikka ensimmäiset kirjoitukseni vuoden päästä keväällä kirjoitankin. Onneksi niin, sillä halusin mahduttaa mukaan kieliohjelmaani vielä ranskankin, eli ensi vuonna opiskelen siis oman äidinkieleni lisäksi seitsemää kieltä. Se on jo ihan mukava pohja, kun sitten vuosien varrella alan noita enemmän-
kin haalimaan. Kymppi päräytetään ainakin puhki, se on satavarma. Siihen joukkoon luulisi jo jonkun Euroopan ulkopuolisenkin kielen mahtuvan. Saapa nähdä!
Nyt lopetan kälätyksen - eikä tarvi siellä vetää johtopäätöksiä. Ei tee pahaa, ollaan suoralla tiellä jo. :)
Vaikka Rillan tilanne on mikä on, ja vaikka Saran sydän ei enää sykyttele suotuisasti aktiiviharrasta-
miselle, ei saisi unohtaa perheen lupaavaa rusakkoa, jolta ei virtaa puutu. Koska allekirjoittanut on kuitenkin huidellut siellä sun täällä pitkin talvea, ovat maneesitreenitkin jääneet valitettavan usein välistä. Kevään tehdessä (toivottavasti jo pian) tuloaan ovat ainakin agilitykärpäset jo ennättäneen puraista useampaankin otteeseen, ja nyt olenkin liittynyt jäseneksi läheiseen HurHaan eli Hurttaharrastajiin, jotta pääsen kärkkymään Munkkiniemessä alkavia agilityryhmiä ensimmäisten joukossa. Mikäli treenipaikka järjestyy, muuttaa Finakin tänne Apinaparkkiin asustamaan.
Ei kuitenkaan kiirehditä asioiden edelle, sillä paljon ehtii vielä tapahtua ennen kuin kevään agilityryhmät ovat ajankohtaisia. Viime sunnuntaina pääsimme pitkästä aikaa treeneihin Loviisaan, ja jo meno-
matkalla päätin ottaa nämä treenit aivan tosissani - pyrkiä nollaratoihin, eikä niinkään viilaamiseen ja uusien juttujen kokeilemiseen. Näin tulisi kisavalmius tsekattua kaikista parhaiten. No, tosiasiassahan ainoa kisavalmiuttamme rajoittava tekijä on ollut keinu, jota taas ei maneesista löydy, mutta koska kiikkulauta ei ollut enää mörkölistalla syksylläkään, uskallan silti alkaa pikkuhiljaa suunnitella kisa-
kalenteria. Jahka osaan valita edustusseurani lisenssiä varten, laitan lisenssimaksun menemään ja sitten aletaan heräillä taas aikaisiin ykkösluokan kisa-aamuihin. ;) Sunnuntaisten treenien perusteella olemme ainakin ihan valmiita kisakentille!
Yllä oleva rata oli viime treenien harkkaradoista mielestäni haastavampi, ja siksi valitsin sen tähän blogiinkin analysoitavaksi. Jätin Finan ykkösesteen taakse, ja siirryin itse 2. ja 4. esteiden väliin rintamasuunta koiraa kohti. Näin en jäänyt liian lähelle ansaesteenä toiminutta puomia, vaan jo mun aloitussijaintini ohjasi koiran reilusti siitä ohitse. Kutsuin koiran vasemmalla kädellä siirtyen samalla viistoon takavasemmalle lähemmäs kakkoshyppyä ja kiepsautin sen sitten sylikäännöksellä esteen yli. Näin säästyin paikoillani pyörimiseltä ja Fina ylimääräisiä sekunteja kerääviltä laajoilta hyppykaarilta, ja seuraava etenemä 3-4 oli helppo ja luonnollinen. Vitoshypyn yli käytin ennakointia, ja koiran vielä ponnistaessa vitoselle mä peruutin jo kohti kutosta. Jälleen tiukalla sylikäännöksellä yli kutosen, ja seiskan aloittama loppusuora tuhatta ja sataa.
Se, mihin mä olen erityisen tyytyväinen, on Finan saama varmuus puomilla. Aikaisemmin puomi oli kuin toinen keinu, eikä rusakko uskaltanut juosta sitä läpi ennen kuin saattoi olla satavarma, ettei loppupää laskeudu keinulautana alas. Nykytilanteen ansiosta mun on helpompi keskittyä Finan kanssa myös kontaktien hiomiseen. Finan kanssa toimii ihan napakka, hyvissä ajoin tuleva pysäytyskäsky - ilman, että koko alastulo tultaisiin himmaillen. Kontaktivarmuus todellakin edellyttää kuitenkin oikea-aikaisuutta ja kuuluvuutta käskyn suhteen, sillä rusakon jänöjuoksutyylillä alkaa kontaktivirheitä kyllä ropista ja nopeasti, mikäli käsky jää epähuomiossa antamatta. Isot taitavuusplussat Fina saa irtoamisensieto-
kyvystään, jollaista en tiennyt sillä juuri olevan. Likkahan on aina irronnut tosi upeasti eteen ja sivulle, muttei niinkään antanut ohjaajansa edetä itseään edelle. Mitä lie tapahtunut, mutta mun ei enää tarvitse jäädä kontaktille varmistelemaan, vaan voin ottaa tuulispäänä pientä etumatkaa ja antaa vauhtihirmulle kontaktiltalähtöluvan, kun sille on varmasti selvästi jarrutettu. Finalla onkin tosi nice jarrutus, se nimittäin painuu lähes maahan kontaktille, mikä tosiaan tuo tuota jarrutuksen selkeyttä myös tuomarin silmälle.
Loppukommentit suorituksistamme olivat ihmettelyjä siitä, ettei vielä kisakalenterit komeile startteja pullollaan, sekä kehuja siitä, miten hienoa on, että mä olen selkeästi itse opetellut ohjaustekniikkaa ja sitten vielä saanut kaikki koirani opetettua "samoille tavoille". Menoa on kuulemma mukavaa katsella, kun näytän tietäväni miten teen ja mulla on aina omanlaiset koukerot meidän radoilla. Itse suurimmaksi plussaksi näiden treenien osalta nostan kuitenkin nimenomaan tiukat käännökset ja hyvän hallussa- pidon - vieteripupuseni kun aina aika-ajoin antaa kaasujalan viedä niin, että kartturi jää parin mutkan taakse jälkeen... ;)
