Lapsellisia ajatuksia

Kooma alkaa väistyä, kaikki se kankeus ja tunnottomuus. Olen ollut suorastaan huolissani ja nolostunut siitä, miten helposti arki on jatkunut -joskin koko viikon toipilaana sängyn pohjalla muun perheen lailla- ja miten vähän on itkettänyt. Pari ensimmäistä päivää ilman Rillaa on ollut helppo muistaa kaikki hyvät ja hauskat hetket lämmöllä ja tositilanteen hyväksyen ilman, että paha olo palaisi. Kun ihmettelin seikkaa, ainoa sille keksimäni peruste oli se, että olen tehnyt surutyötä jo kuukausia etukäteen, koska näinhän se on. Surun ja murheen sijasta olen löytänyt itseni ajattelemasta mitä naurettavampia asioita.

Sinä iltana, kun ajelimme Tellulta kotiin tyhjine takapakseinemme, oli automatka elämäni järkyttävin kokemus. Sen sijaan, että olisin murehtinut omaa menetystäni ja ikävää, pelkäsin kuollakseni Rillan puolesta. Se ajomatka tuntui ikuisuudelta. Ihan niin kuin pienenä saatoin joutua suunnattoman pakokauhun valtaan jonkin kolarin tai jo pelkän poliisiauton tai ambulanssin nähtyäni, olin yhtä lapsellisen kauhuissani. Yritin selittää itkien ja puoliksi anellen äidille, miten mua pelotti ja miten Rillalle tapahtuu pahaa ja laskeskelin, kuinka monta tuntia mulla oli aikaa pelastaa Rilla. Äitikin meni totaalisen sanattomaksi. Typeräähän se olisikin tämän ikäiselle selittää, ettei koiraa kuulunut eikä voinut pelastaa, kun tiesin sen jo itsekin. Vaan kun tieto ja tunteet eivät paljon toistensa mielipiteitä kysele. Eivät etenkään pelkotilassa, jolloin tunne on niin voimakas, että saa koko kropan ja mielen suunnittelemaan selviytymiskeinoja hirveän yliaktiivisuuden vallassa. Tästä syystä ensimmäinen yö ilman Rillaa, mutta kuitenkin tietäen sen nukkuvan Tellun luona, oli äärimmäisen levoton.

Kun saimme sen "viimeisen" puhelun Tellulta, olin ihan turta. Ainoa tunne, jonka tunsin, oli lievä ilo siitä, etten ollut pelon vallassa tehnyt mitään typerää peruakseni sen, mitä tuleman piti ja näin ollen Rillalla on nyt hyvä olla. Tästä lähtien muutkin ajatukseni ovat olleet jokseenkin surkuhupaisia, suorastaan hävettäviä. Olen ollut suunnattoman harmissani siitä, ettei Rillan sinisen varvastäplän talteen ottaminen ollut mahdollista. Käytännön järjestelyjen osalta hautaaminen ei tulisi kuuloonkaan, koska ei Rilla malttaisi pysyä paikoillaan, ja kun päätimme kesällä päästävämme Rillan järven rantaan vapaana juoksemaan, ponnahti mieleeni kysymys - entä jos tulee ukkonen ja likkaa pelottaa?

Tänään ympyrä sitten jollain tapaa sulkeutui, ainakin toistaiseksi, kun olisi pitänyt alkaa siivota. Katselin sairasviikkoni aikana huoneeseeni kertynyttä kaaosta huokaistakseni syvään ennen urakkaan ryhtymistä, mutta  lapsenomainen ajatusketju yllätti mut jälleen. Lattian poikki liukuva harmaa villakoira pysäytti kaiken muun aivotoiminnan, ja hetkessä käsitin, että jos nyt imuroin, noita ei enää ikinä tule lisää. Turta jatkumo oli ohitse. Itku ja ikävä vain yltyi ja yltyi, kunnes en enää pystynyt olla huoneessani, vaan menin alas äidin luo. Kun selitin tilanteen äidille, me naurahdettiin ensin molemmat sille säälittävyydelle, että itkimme oikeasti villakoirien loppumiselle, ja sitten purskahdettiin yhtä lailla taas itkuun. Alan vihdoin käsittää, että Rilla ei ole vain hoidossa, vaan se ei oikeasti tule kotiin. Mä antaisin mitä vaan, että saisin koskea tai edes nähdä oman pikku kettuni, edes kerran. Ainoa lohtu, pieni pala totuudesta, löytyy paperipussista, jonne käden työntäessäni voin tuntea hopeaturkin ja jopa haistaa sen... Enkä ole kyennyt imuroimaan.


Moni ihminen on kehunut Rillalle tekemääni kirjoitusta, mutta samalla ihmetellyt, miten pystyin siihen. Ihmettelisin sitä itsekin, jollei kirjoittaminen olisi aina ollut mulle se paras ja melkeinpä ainoa keino purkaa mieltä. Kirjoitetut sanat vaan eivät koskaan katoa edes syvimmässä hiljaisuudessa, eivätkä ne voi valehdella. Puhua voi sivu suunsa, joskus jopa satuttaa, mutta sanoilla voi sitoa haavoja. Sanojen takana on aina jotain. Täällä on kyyneleet ja kamala ikävä.