Vieraita pusuja nelosessa

Loma häämöttää nenun edessä - enää puolikas ruotsin koe huomenaamusta, ja sitten kummitädin kanssa siivin sinivalkoisin Frankfurtin kautta Unkariin! Sain justiinsa kaikki tavarat pakattua, ja yhdeksän päivän matkatavarat menivät vain 11 kiloon! Oonko mä edes tyttö vai mitä häh? kun ei tarvinnut kenenkään istumalihaksia laukkua sulkiessa vaivata. :)


Se, miksi mun oli vielä yömyöhään tultava tänne kyöpelöimään - hinnalla millä hyvänsä - on kuitenkin mun tämäniltainen ratikkamatkani. Jo toista kertaa tulin kotiin nelkkureissun jälkeen hihittäen ja hykerrellen tietämättä, miten päin oikein olisi (edellisellä kerrallahan törmäsin trämpässä unkarilaisiin). Tällä kertaa tutustuin Rodriqueziin, Rodriqueziin El Salvadorista. Odottelimme molemmat Lasipalatsilla ratikkaa, joka vihdoin pysäkille saapuessaan tursusi kantamuksista päätellen Tallinnan-matkalaisia, ja naurahdettiin siinä toisillemme, kun Sakujen ja muiden helmeilevien ulos purkautuminen vei niin tautisesti aikaa. Kun olin jo mennyt perävaunuun istumaan luurit korvilla, tuli tämä herranen kysäisemään, voiko viereen istua. No voi tokkiisa! Siihen vaan. Ulkomaiseen tapaan tottuneena arvasin heti tyypin olevan normi suomalaista jullikkaa sosiaalisempi, ja laitoin soittimen taskuun äijän sanoessa käsipäivää ja kysyessä mun nimeä. Siinä sitten tuli höpöteltyä ja hihiteltyä kuin vanhat tutut koko matkan ajan, pääasiassa mistä ollaan tulossa (sanoin kyllä, että poikakaverin luota...), kielistä ja Helsingistä koti-
paikkana sekä muusikko-Rodin keikoista ja afterpartyistä, jotka muuten miehestä haistoi - sori vaan, vaikka muuten siis ihan selvillä vesillä liikkui. :)

Me jäimme molemmat pois tässä Puistotien päässä, ja kun taas käteltiin olikivatavatat, antoi herrasmies vielä oikein käsisuudelman. Toivotin hyvät yöt ja sanoin moikkamoit, ja mies-ressukasta näki, että se olis halunnut halata :) ja selkeästi vaivaantui, kun olin samantien lähtemässä. Niinpä vähän aikaa mietittyään, mihinkä suuntaan sitä oikein lähtisi, hänkin tyytyi vaan sanomaan heipat ja jatkoi sitten jalkapelillä Munkkivuoreen. Ihan oli etelän pojassa poikaystäväainesta, mutta valitettavasti ei vaan mun kohdalla, kun minulla jo oma ukkeli on, enkä siitä luovu! ♥ Kuitenkin on ihan super piristävää ja somaa, kun tällaisia insidenssejä välillä sattuu, täällä suurkaupungissa. ;)


Nyt blogitus pimenee reissun ajaksi, ja sen jälkeen tiedossa on taas kuvatulva. Tosin, jos vanhat merkit paikkansa pitää, saatan ehkä juuri ja juuri saada matkapostauksen ensi jouluun mennessä... Nimittäin ehkä se hiihtolomamatkankin postaus saadaan ennen juhannusta kasaan?! :D Wohops.

Paluu palkintopallille

Historia toistaa itseään seuraavassa sukupolvessa. Fina teki "viime vuoden Sarat" ja liiteli Santalahden Suhinoissa kolmella startilla kolme kertaa palkintopallille, 2., 3. ja 5. sijoille.


Haa, nyt on tämän kesän kisakausi avattu! Takana on Etelä-Suomen ainoan viiden tähden leirintäalueella, Kotkan Santalahdessa järjestetty kisaviikonloppu yhdessä Finan sekä treenikaverini Fannyn ja tämän koiran, Bellan, kanssa. Itse emme kuitenkaan lomakylän majoituspalveluita hyödyntäneet, sillä meillä oli viime vuoden tapaan täysihoito ja kuljetusapu isovanhempieni toimesta. :)

Lauantaina meillä oli Finan kanssa vain yksi agistartti, jolle lähdin täysin tiedottomin fiiliksin. Edellisissä treeneissä Fina oli pelännyt keinua, joka jo yksistään sai mut varautumaan suoraan hylkyyn. Lisäksi noissa Siimeksen Pertin radoissa on aina ollut pari tiukkaa paikkaa... ;) Mihinkään niistä suoritus ei kuitenkaan kaatunut, vaan rimanpudotukseen ja omaan pieneen ohjausvirheeseeni. Tuo rimanpudotus tapahtui jo kolmannella esteellä, mikä luultavasti karisti paineet hartioilta, sillä tekemisen meininki oli aivan mahtava! Fina pinkoi, minkä koivistaan pääsi ja sekä kepit että keinukin menivät loistavasti. Radan jälkeen kymppi ei harmittanut yhtään, vaan hurrasin kuin nollan saaneena. :-) Meidän ei siis tarvitsekaan perua kisasuunnitelmia minkään typerän kiikkulaudan takia!

"Ai mitä? Eikö vai tarttekaan? Jihuu!"


Radan jälkeen lähdimme mummin kanssa suoraan kaupungille aamukahville ja ostoksille, ja illemmalla Fanny ja Bella sitten liittyivät seuraamme Mussalossa. Fannyllä oli myös mukanaan orvokkipurkki, jonka sanoi meidän saaneen 5. sijalla aamun tuloksella 11,93. Mun ohjausvirheeni vei siis vähän yliajan puolelle. Illalla me sitten saunottiin melkein kolme tuntia, kun oli kamalasti kaikkea puhuttavaa, ja käytiin nukkumaan vasta reilusti sunnuntain puolella. Voitte vaan uskoa, ettei herätys kuuden jälkeen ollut kovinkaan mieluinen sen jälkeen. :)

Sunnuntaina ykkösluokkien radat alkoivat vasta iltapäivällä, mutta koska Fannyn piti mennä kisoihin töihin, mäkin menin sään suosiessa mukaan grillailemaan itseäni kentän laidalle. Puolilta päivin kävin kyllä syömässä ja vetämässä tirsat, mikä aiheuttikin pikku paniikin, kun Fanny soitti mulle: "Ootsä jo täällä? Sun rata alkaa ihan kohta!" Väsymys oli tiessään ja puolet kamoista unohtui, kun rynnättiin äkkiä autoon ja kaahattiin kisapaikalle. Luojan kiitos radan rakentaminen oli vielä kesken, ja ehdin hyvin mukaan rataantutustumiseen! :D

Rata oli ihan älyttömän helppo, mutta äkkinäisen säikähdyksen aiheuttama adrenaliinivirtaus jatkui yhä, ja sai mut häsläämään oikein olan takaa. Kaarroksista tuli pitkiä, ja kepeillä Finan täytyi käydä ihmettelemässä numerokylttiä, joten tältäkin radalta rapsahti yliaikaa ja vitonen. Muillakaan ei kuitenkaan mennyt kovin putkeen, sillä tuloksella 6,51 minä ja Fina kivuttiin kakkossijalle! :)

Viimeiseen starttiin olikin sitten totaalisen erilaiset lähtökohdat, sillä kyseessä oli hyppyrata ja hypärinolla Finan kisakirjasta jo löytyy. Kuinka ollakaan Anne Saviojan mielestäni todella mutkikas rata menikin mallikkaasti hyvällä vauhdilla ja virheettä, eli nollapa putkahti väärässä paikassa. Kyseessä oli vieläpä ensimmäinen nollani Finan kanssa, sillä hypärinollan ohjasi vuosi sitten siskoni Ellis. :) Tällä radalla tosin onnistui moni muukin, ja nopealla nollalla päästiin täpärästi palkintopallille, 3. sijalle. Fanny olikin sitten Bellan kanssa myöskin hienolla radalla heti 4. sijalla, ihan superia!


Ei liene yllätys, että Suhinoista jäi äärettömän hyvä fiilis, ja seuraavia kisoja kaavaillaan jo kesäkuulle. Kakkosiin olisi kiva päästä jo pianpian!, nyt kun koira alkaa olla hanskassa. Mikä tuntuu mahtavimmalta, ensimmäistä kertaa tekeminen oli tasaisen varmaa virheistä huolimatta. Aina aikaisemmin vielä Saran kanssa kisatessa Finan kanssa tuli tehtyä vähän jotain sinne päin, mutta nyt Fina alkaa näyttää kenen tyttöjä sitä ollaan. :) Sara-mamma ei tosin näyttänyt olevan tyttärestään kovin ylpeä, vaan kotiin tullessamme ryösti röyhkeästi toisen palkintonamit ja osoitti mieltään haukkuen meidät molemmat loukkaantuneesti pystyyn ja näyttäen Finalle, että jos tänne napero tulet, niin turpiin tulee. :D On se vaan sellainen teräsmummo...

Tässä vielä viikonlopun tulokset! :)

agilityrata la :: ratavirheet 10 :: aikavirhe +1,93 :: tuomari Pertti Siimes :: tulos 11,93 :: sijoitus 5.

agilityrata su :: ratavirheet 5 :: aikavirhe +1,51 :: tuomari Pertti Siimes :: tulos 6,51 :: sijoitus 2.

hyppyrata su :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -5,33 :: tuomari Anne Savioja :: tulos 0 :: sijoitus 3.

IHANAA LEIJONAT IHANAA !!

Niille, jotka eivät sitä vielä tienneet, niin kerrottakoon:
SUOMI ON JÄÄKIEKON MAAILMANMESTARI 2011 !!!

♥ !! ICE HOCKEY WORLD CHAMPIONS 2011 :: FINLAND !! ♥

En tällä hetkellä pysty paljonkaan kirjoittamaan, koska revin toisella kädellä päätäni irti. Totaalisen
k ä s i t t ä m ä t ö n t ä !! Edellisellä kerralla olin hikisesti 2-vuotias, ja silloinkin oli jo naama kiinni televisiossa ja laulettiin "Det glider in" -kappaleen kohtaa "Vi ska kämpa, vi ska ge allt det vi har" jokeltelusanoilla "viskaliska lee, haapeti haa". :DD


Tässä vielä otos omalta Facebook -seinältäni matsin edetessä...

Ei mulla muuta.

Kramppaa

Nyt, kun takana on kauden ensimmäiset treenit niin LSK:ssa kuin HurHassakin, on helppo sanoa kauden alkaneen erinomaisesti. Finan kanssa on treenattu ahkerasti tokoa myös treenien ulkopuolella, eikä elokuun alussa olevaan Loviisan tokokokeeseen osallistuminen vaikutakaan niin utopistiselta tavoitteelta kuin olin aluksi pelännyt. Koulutusryhmät niin HurHan tokossa kuin agilityssäkin ovat todella kivat, ja kouluttajilta saa erinomaisia käytännön neuvoja. Kun vielä näiden lisäksi päästään silloin tällöin Loviisaankin agitreeneihin, ollaan me kyllä melkoisia onnenpekkoja.


Maanantaina ehdimme jälleen Loviisaan asti treenaamaan. Meitä oli vain kaksi koirakkoa, joten kyseessä oli oikein kunnon personal training. :D Kävimme läpi vain yhtä pitkää, 29 esteen rataa, joka sekä kauhistutti että ihastutti. Kauhistutti siksi, että jo rataan tutustuttaessa kunto meinasi loppua, ja ihastutti siksi, että parempaa ratatreeniä juuri kisojen alle ei olisi voinut saada.

Fina ohjautui tapansa mukaan aivan loistavasti, ja haki erityisen hienosti kepit ja suhteellisen vaikeat putkikulmat itsenäisesti. Meille rata on sitä parempi, mitä enemmän siinä on kieputusta ja kiemuroita, koska oma nopeuteni ei pitkille suorille riitä. Nollaratoja pitäisi alkaa pikku hiljaa näkyä kisoissakin, ellei keinu olisi yhä niin hurjan pelottava. Ja kun keinu pelottaa, ei Fina meinaa puomillekaan uskaltaa. Se on surkea juttu. Vaikka kuinka saan likan tulemaan keinun yli ja palkattua oikein, se hyppää välillä vieläkin jo ylösnousulta alas. Toivon sydämeni pohjasta, ettei Vihdin kisoissa tule olemaan keinua (todennäköisyys siihen on ehkä 1%). Toisaalta ykkösluokassahan ei tarvitse sijoittua, joten periaatteessa kohtuullisen hitaan ja epävarman keinun ei pitäisi vielä kaataa suoritusta. Joka tapauksessa on kivaa päästä taas kisaamaan - ja mukaan on tulossa ukkelini, jonka pakotan ottamaan pari räpsyä. ;)



Tämänpäiväisiin tokotreeneihin emme pääse, sillä olen sairaana kotona. Mulla on sellainen määrä erinäisiä ja niin toisiinsa liittymättömiltä tuntuvia oireita, että eilen kävin Loviisassa parillakin lääkärillä ottamassa kokeita sun muita. Joitakin tulehdusarvoja oli koholla, ja eilen iltapäivällä palasin sitten Helsinkiin autokoulun teoriatunneille ja äidinkielen ryhmän kanssa katsomaan Idiootti -näytöstä kansallisteatteriin. Koko esityksen alkupuoli meni loistavasti, ja oloni oli aivan normaali. Vähän ennen väliaikaa mua alkoi kuitenkin paleltaa koko ajan enemmän kunnes pian tärisin ihan fyysisesti ja koko keskittymiskyky katosi. Väliajalla menin suoraan opettajan luo pyytäen lupaa lähteä kotiin, ja jo narikoilla tärinä alkoi olla niin voimakasta, että kävely oli vaikeaa. Yritin avata kännykkää, mutta hienomotoriikka ei pelannut alkuunkaan, ja näppäilin puhelinkoodin parikin kertaa aivan väärin. Puhuessa ääni katkeili, pelkoitku alkoi puskea läpi, ihmiset tuijottivat ja koko kroppa jatkoi tärisemistään, ja suunnatessani kohti ratikkapysäkkiä pelkäsin, etten ehkä pääsisi sinne asti. Jalat eivät oikein kantaneet, enkä pystynyt kontrolloimaan raajojani, vaan koitin saada käsiä pysymään paikoillaan kynsiä purren. Välillä silmissä sumeni, ja kun näin matkalla poliisiauton torilla partiossa, meinasin mennä pyytämään heiltä apua ja kyytiä kotiin, mutten lopulta kehdannut.

Luojan kiitos iskä oli jossakin Itäkeskuksen lähellä syömässä työporukan kanssa ja lähti samantien ajelemaan kämpälle. Mä soitin koko matkan ajan vuorotellen kummallekin vanhemmalle siltä varalta, että matkanteko tyssäisi, ja ratikassa itkin ja tärisin koko matkan. Muut matkustajat kuuntelivat ja katsoivat, luulivat varmaan mun olevan kännissä, vaikka puhelimeen puhuinkin kuumeesta. Toivoin enemmän kuin mitään, että joku ihana ihminen olisi tarjoutunut auttamaan, mutta kukaan ei niin tehnyt. Kun sitten vihdoin pääsin kämpälle, rojahdin heti sohvalle, tärisin ja soitin paniikissa itkien äidille ja Buddylle tyyliin "Älä säikähdä, mut nyt ei oo kaikki ihan kunnossa". Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin sairaalaan. Pelkään sairaaloita enemmän kuin mitään, mutta tuollaista horkkaa mulle ei ollut ikinä ennen tullut. Sairaalan sijaan lähdin kuitenkin iskän mukana takaisin Loviisaan, ettei mun tarvitse jäädä yksin, ja täällä ollaan. Tällä hetkellä, kymmenen tunnin unien ja yöllisen migreenin jälkeen, olo on taas ihan normaali. Aikomus on palata taas illalla Helsinkiin ja huomenna kouluun, mutta vieläkin arveluttaa tuo eilinen kohtaus. Onhan mulla ennenkin kuumetta ollut, enkä silti ole noin krampannut. Ja vielä keskellä kaupunkia...


Nyt on pakko mennä tekemään koulujuttuja. Olen ollut tässä jaksossa jo aika paljon poissa, mikä vaan pahentaa oloa. Huomenna on ihan pakko mennä, oli olo mikä tahansa.

W apinaparkin appu

Apinaparkin wappu oli sanalla sanoen ihana! Loviisalaiset kaverini Nette ja Mira, joista Mira tosin nykyään vaikuttaa Hämeenlinnassa, sekä pikkusiskoni liittyivät yksitellen seuraani perjantai-iltapäivällä kukin nelosratikkaan ohjeideni mukaan hypäten. Ainoa, joka feilasi mission oli Ellis-sisko, joka hyppäsi ratikkaan väärällä puolella tietä Lasipalatsin kohdalla. Puhelussani vielä varmistin siskolta, että lähteekö tuleva ratikka varmasti eduskuntatalon suuntaan, ja tämä vaan hoki närkästyneenä, että joojoo. Hetken kuluttua luuri kuitenkin pirahti soimaan uudelleen, ja sisko sanoi: "Tää ratikka menee kyllä Stockalle." :D

Perjantaina kävimme pienellä Munkkiniemen kävelykierroksella, hamstrasimme Alepan Kinderinmuna-
tarjonnan ja pidimme leffaillan. Lauantaina oli shoppailupäivä, ja sunnuntaina suuntasimme Ullanlinnan-
mäelle, jossa äiti ja iskäkin liittyivät seuraan. Lauantain ostosreissulla kamerakassiini ilmestyi uusi tuttavuus, kun Tamronin 18-200mm objektiivi muutti taloon huuto.netin kautta. Tämän johdosta saan myytyä kittilinssini pois, ja mukana on aina perusputki, joka kattaa niin maisema- kuin zoomiakin vaativat kuvat. Shoppaillessa tapahtui myös jotain muuta, nimittäin ostin kahdeksan kokoa liian suuren uima-
puvun. Kyllä, se on mahdollista. Sovitin oikean kokoista yksilöä, mutta se oli rikki, ja tarkoituksenani oli vain vaihtaa toiseen samankokoiseen. No, ilmeisesti käden koordinaatio ei ihan toiminut, sillä kotona ihmettelin, kun uikkarikangasta on jotenkin kamalan paljon... Ei ihme, että kassatäti vähän katseli mua virnistellen.

Kiitos kaikki apinat! ♥
Laitetaan Apinaparkki wapisemaan ensi vuonnakin!
Lisää wappukuvia löytyy täältä!