Agilityliiton leiri 2011

Silmät tuijottavat tyhjyyteen. Sormet ovat räjähtämäisillään halusta näpytellä, mutta näppäimistö pysyy koskemattomana. Adrenaliini virtaa kropan joka kolkassa, vaatii kirjoittamaan ja kertomaan kaiken, mutta sanoja ei löydy. Olen iiiihan sekaisin agilitystä!

Takana on harvinaisen esteinen viikonloppu. Näistä esteistä kuitenkin tykkään, ja niin tykkää muuan Rusakko Läpsäkorvakin! Koko viikonvaihde kului koirien parissa, kun mä ja kaverini Fanny olimme koirinemme Agilityliiton leirillä Kuopiossa. Sekä lauantaina että sunnuntaina ohjelmassa oli neljä tuntia agilitytreeniä Suomen kärkikouluttajien opissa ja koulutusten väliajoilla toisten treenien sivusta seuraamista tai leirintäalueella koirien kanssa uimista. Taskuun tarttui saavitolkulla intohimon syvenemistä, muutama mun ja Finan parityöskentelyyn U-käännöksen tehnyt vinkki, sekä kilokaupalla rantahiekkaa ja koirannameja. Ainoan miinuksen saa ylevä majoituksemme, kuuden neliömetrin mökki, jossa ei ollut ikkunan ikkunaa ja jonka ovi oli vain reilun metrin korkuinen (kuva täällä). Kun sängyt veivät ruhtinaallisesta pinta-alasta 3/4, kolmelle koiralle jäi ehkä kaksi neliömetriä. Ja koska minkään näköistä henkireikää ei kaninkopissa ollut, jouduimme nukkumaan ovi auki, sillä syystä tai toisesta 50 asteen yölämpötila ei houkutellut. :) Lopulta koko koppero oli kuitenkin pelkkä koominen muru suuressa leirileivässämme, sillä agilityihmiset eivät elämää turhan vakavasti voi ottaa. Humoristisia olivat olleet edellisetkin asukkaat, nimittäin mökin seinät oli koristeltu mm. tekstein: "Ööö...kääpiöiden ovi?!", "Huom! Muistathan lyödä pääsi!" (Fanny muisti!) ja "Kaupungin haravavarastokin taitaa olla isompi?" :DD En epäile, etteikö olisikin...

Lauantaina kahdet parituntisemme vetivät Juha Orenius ja Julia Kärnä. Juhan treeneissä vedettiin vain yhtä rataa useilla toistoilla, kun taas Julian treenit koostuivat useista lyhyistä pätkistä. Sinänsä mulle oli yllätys, että Fina jaksoi vetää läpi kaikki toistot, vaikkakin loppua kohden hyytyen. Juhan treenit kuitenkin saivat alulle täydellisen U-käännöksen mun ohjaamisessani ja Finan vauhdissa - nimittäin ohjausvalintani Finan vauhtiin rytmittäen sain etenemisvauhdin lähes tuplaantumaan! Olen ohjannut Finaa koko ajan vähän liian vaikeasti, liikaa takaa ja liian töksähtelevästi, jonka vuoksi menommekin on ollut yhtä töksähtelyä. Ilmeisesti takaa ohjaaminen on muutenkin siirtynyt pois muodista, sillä nyt itsekin sen todistaneena uskon väitteeseen, että koira on aina nopeampi, jos ohjaaja hieman vedättää. Lisäksi kepeillä tapahtui suuraskel eteenpäin, kun Juha käski mun mennä pois koiran vierestä painostamasta ja lopettaa hidastavan kumartelun - jos täytyy kumartua, se tulee tehdä polvista. Lopulta sain ryhmän ainoana vedettyä nollatuloksen radalta, ha-haa! Julian treeneissä sitten puolestaan opin keilaamaan ja kieli solmussa ehkä melkein saksalaisenkin. ;)

Sunnuntain molemmat treenit meille veti Anna Ström, joka niin ikään jatkoi mun ajatusteni ja radansuunnitteluni muovaamista koiralle sopivaksi. Uskalsin rohkeasti kysyä, että: "Miten olisi tällainen vaihtoehto?" ja Anna uskalsi rohkeasti sanoa, että: "En käyttäisi, hidastaa koiraa." Kyseessä on siis mun päähänpinttynyt tapani yrittää kaikin tavoin välttää ansaesteet kokonaan käyttämällä kaikenmaailman kiemuroita. Täten olen salakavalasti välttänyt myös oman kehittymiseni ohjaajana, kun yritän aina vetää varman päälle. Ja kun vihdoin uskalsin treeneissä ottaa riskejä, niin johan mentiin ja lujaa... Mistä hiivatista mä vaan saisin lisää itseluottamusta? Mitä mun tulee myös alkaa sisäistää on se, että tiukassa käännöksessä työ on tehtävä ennen estettä, jolla koiran olisi käännyttävä, eikä vasta sen jälkeen. Mulla on nimittäin hyvin huono tapa olla ennakoimaton, ja sitten paasata kurkku suorana "Tästästäs!!" Kuitenkin leirin aikana, treenien edetessä, saatoin jo huomata tapahtuneen muutoksen. Rataantutustumisessa mietin aivan erilaisia vaihtoehtoja kuin ennen, ja kiinnitän huomiota ihan uudenlaisiin asioihin.

Leirin ollessa ohi allekirjoittanutta melkein marisuttaa. Juuri, kun päästiin vauhtiin, niin mokoma piti ajaa kotiin. Mua melkein pelottaa koulutusten aikaansaama agilitytsunami - tähän asti olen leirin jälkeen ilmoittautunut jo kuuteen starttiin (lisää tulossa...) ja varasinpa paikan muuan pilviähipovan kalliista valmennusryhmästäkin... Mulla on ollut tajuamattani ohjauksessani sellainen tykki, että omilla jaloilla on täysi työ pysyä perässä. Siispä jumantsuide, nyt mennään eikä meinata!