Narskujuustoa ja muita suomalaisuuksia

Heippulis. Panin tässä merkille, että sen jälkeen, kun yhdistin Apinaparkin ja Hapsutassu.comin eli toisin sanoen oman ja koirieni blogin, se oma blogini on jäänyt aika sivuun. Silloin harvoin, kun jaksaa vaivautua kirjoittamaan, tulee väkisinkin joristua koirista, koska niiden kanssa nyt sattuu ja tapahtuu enemmän kuin itseni kanssa, joka muutoin vain kotona istuksin. :) Pian kuitenkin koittaa joulukuu ja sen myötä Apinaparkin joulukalenteri aukoo paitsi päätään, myös luukkujaan, joten muut pulinat on pakko ehtiä hoitaa pois päiväjärjestyksestä ennen sitä. Tällä kertaa mulla onkin aika laaja aihe tuloillaan, eli jos on laiskalla tuulella, kannattaa luovuttaa lukemisen suhteen heti näin kättelyssä.

Nimittäin: Viimeisen vuoden aikana olen oppinut yhtä sun toista omasta kulttuuristani ja Suomesta yleensä. Tai en oikeastaan ole oppinut varsinaisesti mitään uutta, mutta olen oppinut näkemään suomalaiset perinteet ihan uudessa valossa ja arvostamaan niitä. Ja kas vain, kehen syyttävä sormi osuu - rakkaaseen miesotukseeni. En pidä ajatuksesta, että kirjoittelisin toisten tai omia yksityisasioitani noin vain anonyymeille ihmisille, sillä mielestäni ihmisten ei tarvitse tietää minusta asioita, joita he eivät kuitenkaan kasvotusten kysele. Kirjoitukseni ymmärtämiseksi on kuitenkin oleellista tietää, että ukkelini ei siis ole suomalainen. Koska hän on muualta, eikä ihan mistään läheltäkään, olen saanut vähintäänkin triplakiksit kaikista suomalaisista juhlapäivistä ja tyypillisyyksistä saatuani olla tekemässä niitä toiselle tutuksi.

Loviisan Hautausmaa 24.12.2010 klo 00:00

Suurimman innostuksen valtaan mut saavat nykyään kaikki suomalaiset juhlat, vaikka ne ovat toki aina olleet mulle tosi iso juttu. Useimmat juhlat tulee vietettyä koko perheen voimin, mikä on itselleni tosi tärkeää, sillä silloin fiilis on aivan eri - varsinkin kun sekä minä että ukkelini olemme loppujen lopuksi aika perheihmisiä. Esimerkiksi viime joulun, joka oli vasta kolmas tapaamisemme, vietimme koko perheen ja isovanhempien kera Loviisassa kaikkien jouluperinteiden mukaan, ja silloin vasta tajusin, miten super-
hienoa onkaan herätä aamulla jouluruuan tuoksuun, viedä kaikki paketit kuusen alle, saunoa, syödä, jakaa ja avata lahjat, katsoa Joulutarina ja mennä keskiyöllä hautausmaalle viemään kynttilät. Olin niin ylpeä kaikista noista "tylsistä, vuodesta toiseen samoista" asioista koostuvasta tapahtumaketjusta. Nytkin oikein tässä kirjoittaessani kierrosmittarini lähtivät rullaamaan, kun mietin, että kohta se on taas kaikki edessä! :)

Sama perinteiden esittely päti myös pääsiäisen ja juhannuksen suhteen. Siinä missä viime juhannuskin vietettiin mökillä reilun kymmenen sukulaisihmisen kanssa perheperinteitä, kuten juhannusolympialaisia ja -saunaa sekä shamppanjavaellusta ylläpitäen, pääsiäisenä olimme vain kahdestaan Turussa, mutta sielläkin varmistin, että sunnuntaiaamuna ukkelini sai herätä etsimään suklaamunia ympäri kämppää. En tosin ole varma, saiko hän siitä yhtään niin paljon iloa, kuin mun sekopäisyyden seuraamisesta, mutta ainakin mä olin elementissäni. :D

Juhannusolympialaisten naurattaja: Kolmijalkajuoksu

Toinen Suomi!-asia, joka on ehdottomasti nostanut osakkeitaan entisestään on luonto. Vaikka olen joka syksy ollut haukkana menossa sieni- ja marjametsään ja aina ollut vähän sellainen poikatyttö-luonnon-
lapsi, tänä vuonna kanervikossa kykkimiseen käytetty aika on ollut vähintään kolminkertainen. On ollut huippukivaa opettaa, mitkä sienet ovat syömäkelpoisia, ja kaikessa innossani olen vapaapäivinäkin ajellut Loviisaan ihan vain sienestämään koirien kanssa. En edes halua ajatella, kuinka moni huokailee voi jessusta tämän kuullessaan, mutta eipä se paljon mua kiinnostakaan. :) Olen hurjan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat aina antaneet mun rellestää rapakoissa niin paljon kuin sielu sietää. Että tattis vaan! ;) Myös suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita tai "narskujuustoa" lakkahillon kera on ollut mukava maistatuttaa, vaikkakin välillä on ollut vähän noloa, kun tässä eurooppalaisten ruokakulttuurien sekoituksessa on joutunut ihan miettimään, että mitäs näitä suomalaisia ruokia onkaan...


Ensi viikonloppuna onkin pikkujoulu, jolloin lupauduin iskän kotiinkuljetukseksi lauantaiaamuna firmansa pikkujoulujen jälkeen. :D (Koiraihmisen pakollinen välikommentti: Nyyh! Messari!) Onneksi tosiaan herra B on täysin ihastunut Loviisaan, ja sinne sukkulointi perheeni luo on hänellekin aina mieluista. Niinpä suunniteltiin juhlistavamme siellä siskoni kanssa pikkujoulua. Ja joka ei mua tunne tietäköön tämän jälkeen, että mä olen maailman mukavuudenhaluisin kotihiiri, joten mun ihannepikkujouluni koostuu klubien sijaan kimpalla tähtitorttujen ja piparien leipomisesta, glögin juonnista ja lautapeleistä. Pulkkamäki jäi viime vuonna testaamatta, ja ainakin toistaiseksi sinne pääsyä pitää vielä olosuhteiden valossa lykätä...

 

Tämä kuva on viime viikonlopulta. Näyttää kyllä juhannuskuvalta.

Akateeminen vartti lyheni videolla

Edellisestä kunnon agilitypostauksestani taitaa olla kulunut pieni ikuisuus, joten lienee korrektia rustata taas jotakin ylös. Niin pysyn ainakin itse kärryillä sen suhteen, että missä mennään. Koko syksyn ajan olemme aika pitkälti käyneet kerran viikossa ainoastaan kalliissa huippuvalmennuksessa Oreniusten Agility Akatemiassa, toki muutamista HurHan ja Loviisan omatoimitreeneistäkin olemme saaneet nauttia. Aikaisemmin luulin, että huippuvalmennus on ainoastaan huipputason harrastajille, mutta onnekseni olin väärässä! Akatemiatreenit ovat olleet maailman parhaita, vaikeimpia, rankimpia ja opettavaisimpia, eikä iso raha ole todellakaan mennyt kankkulan kaivoon (paitsi niiden muutaman kerran osalta, kun en päässyt paikalle enkä edes myytyä vuoroa kenellekään...). Välikysymys: Haluaako joku ilmoittautua kiinnostuneeksi ostamaan 20e kertavuoron aina sellaisissa tilanteissa, jos tarvitsemme tuuraajaa?

Olen koonnut yllä olevaan videoon koosteen syksyn treeneistä, ja olen kieltämättä tyytyväinen. Näen, miten Finan juoksutapa on omani muuttuessa palannut pentuajan nopeaan pantterijuoksuun päin, ja etenemisnopeutemme näyttää suhteellisen hyvältä. Enää en myöskään häpeä niin paljon omaa juoksemistani, sillä koulutuksen aikana olen löytänyt sellaiset kummalliset kapistukset kuin jalat, ja niiden käyttöönotto on ollut yllättävän kivutonta. Vaikkei tyyli mitään pikajuoksijan pinkomista vastaakaan, juoksen kuitenkin paikoin lujempaa kuin koirani, ja se on jo aika hyvin. Kuluneen treenikauden kerma-
kakkua koristavat tietysti kaikki ne kummalliset termit (esim. niisto-persjättö, jaakotus, päällejuoksu ja vastakäännös), joiden kohdalla Juha on useammin kuin kerran naurahtanut, kun on kieltänyt mua tekemästä jaakotusta ja mä kysyn, mikä se ylipäätään on. :D

Akatemian ensimmäinen "lukukausi" on nyt takana, mutta voin ilokseni ilmoittaa meidän yhä olevan Juhan oppilaita. Jopa vanhempani ovat nimittäin nähneet muutoksen (iskäkin tulee jopa vapaaehtoisesti seuraamaan treenejä, vaikka nykyään pääsisin jo täysin omin avuin paikalle !! o.O) ja sponsoroivat heti perään toisen kauden. Jahuuu! Toooooisaalta näen kyllä utareenpäät ojanpohjalla. ;) Mun usuttaminen huipputreeneihin Finan kanssa kun ilmeisen oletettavasti hidastaisi pennunhankintaa... Logiikkahan tuokin!

Tulevana sunnuntaina Juhalta saadut opit pääsevät jälleen tositoimitestiin, kun tämä parivaljakko yrittää kolmosiin nousua Porvoossa. Pitäkäähän meille tassusormia pystyssä ja kommentoikaa filmiä! Niin ja ukkoskuvaani saa yhä äänestää kuvakisassa (myös vaikka jo kertaalleen olisitkin niin tehnyt)! ;) Äänestääksesi klikkaa tästä ja sitten plus-merkistä. Danke schön!