Haloo Helsinki? Apinaparkki calling.

Uusi blogi, vanha osoite

2012-01-06T11:06:00.001+02:00

Jos joku vielä tänne eksyy, niin tiedoksi: uusi blogi jatkaa samassa vanhassa osoitteessa http://www.hapsutassu.com!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 24. luukku

2011-12-24T06:00:00.000+02:00

Riemukasta joulua kaikille! Muistakaa, etteivät ne lahjat loppujen
lopuksi ole se tärkein asia joulussa...joidenkin lähteiden mukaan ;-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 23. luukku

2011-12-23T06:00:00.000+02:00

Huomenna, huomenna, huomennaaaa! Tässä on vähän esimakua siitä, millaisia reaktioita lahjat saattavat saajissa herättää. Jälkimmäinen suhtautuminen on ehkä suotavampaa, ja vaikka lahja olisi miten tai kenen hanurista tahansa, ei ole kovin kohteliasta töksäyttää sitä suoraan - ainakaan jos joulupukki itse on vielä sillä hetkellä paikalla! ;) Itse toivon sormet ja varpaat ristissä, että ihmiset ilahtuvat aidosti mun lukuisista täksi jouluksi hankkimistani lahjoista. Pieni riskin poikanen piilee siinä, että tein liki puolet lahjoista itse, mutta toisaalta, jos onni suo, että lahjoistani pidetään, saavat ne ehkä vähän normaalia väkisin hankittua konvehtirasiaa enemmän arvostusta. Älkää ymmärtäkö väärin - petyn kyllä suuresti, jos en saa yhtään suklaata lahjaksi!

Apinaparkin Loviisaan jouluevakkoon muuttaneen väen puolesta oikein sujuvia viime hetken joulu-
valmisteluja jokaiselle! Pidetään huoli siitä, että jokaisessa kodissa on jo tänä iltana huomisen tuoksu!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 22. luukku

2011-12-22T06:00:00.000+02:00

Tämä luukku tuskin kaipaa selittelyä. Joulu on jo aika lähellä!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 21. luukku

2011-12-21T06:00:00.000+02:00

Lumifutistreenit on ihan oikeasti lihasten Halleluja-kuoron kliimaksi.

Kun nyt näitä lapsuudenaikaisia muistoja kerran lähdin sörkkimään, niin tottahan sitä piti jalkapallokin mainita. Ehkä moni tämän päivän tutuistani ei tiedäkään, että olen pelannut jalkapalloa yhdessä alueeni - ja voisi ehkä sanoa silloisen ikäluokkanikin - parhaimmassa futisjoukkueessa reilut kahdeksan vuotta. Tähän väliin siis kaikki kiitos ja kunnia Fc Loviisalle! :-) Jouduin kuitenkin lopettamaan, kun luojani oli aikoinaan Bea-nukkea pyöritellessään säästellyt muovailuvahavarastojaan mun nivelteni kohdalla, ja se rupesi näkymään enemmänkin. Olen kuitenkin ikuisesti ylpeä joukkueestani ja kaikista upeista saavutuksistamme (mm. piirinmestaruus, Kokkola cup-kulta, Helsinki cup-hopea ja Tanskan Tivoli cupin katkeraakin katkerampi nelossija...), ja olen lopulta aika yllättynyt, että päädyin ensimmäisten treenien peikkomekkotytöstä ihan oikeaksi futispelaajaksi.

(Peikkomekko oli ja on nöyryyttävin sivu futisurani kirjassa, josta valmentaja jaksoi aina tilaisuuden tullen muistuttaa ivaillen. Kyseessä oli siis Naavanutun juhlamekko, joka mulla oli ekoissa treeneissä päälläni. Tulin nimittäin paikalle suoraan kaverini syntymäpäiväjuhlilta, ja valmentaja käski meidät uudet heti mukaan treeneihin, vaikka tarkoituksenani oli uutena vain katsoa ensimmäinen kerta sivusta. Arvatkaa kuinka moni koskaan antoi mulle mahdollisuuden selittää?)

Noiden kahdeksan vuoden aikana jalkapallosta tuli sen verran iso osa elämääni, että vaikken enää juurikaan pysty pelailemaan ilman pelinjälkeisiä kipuja, ryntään silti pallon perään aina kun se on mahdollista ja saatan hyvinkin yrittää lyödä omaa pomputteluennätystäni kesälomilla. Lisäksi kotona yksin ollessa paras tapa viettää yö on istua nojatuolissa, jättimäinen höyryävä kuppi kaakaota käsissäni, EM- tai MM-futista katsellen! Oikein tulee ikävä noita kesäiltoja... :)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 20. luukku

2011-12-20T06:00:00.000+02:00

Saisi moisia kauniita avaruustulia väreillä täällä meilläkin päin. Nyt, kun musta joulu näyttää mette-
mannostenkin puolesta vääjäämättä tulevan, voisivat tällaiset luonnon ilotulitteet piristää synkkää mieltä - vaikkakin tosin kai nämäkin lumen tapaan enimmäkseen kylminä öinä hiipivät esiin piiloistaan. Kyllä sitä nyt ollaan ujoja tänä jouluna!

Itse olen nähnyt revontulia kolmesti elämäni aikana. Ensimmäinen kerta ulottuu tosin muistikapasiteettini tuolle puolelle, sen verran pikkuinen olin ensimmäisellä Lapin matkallani. Toisella, ja sitä vastoin kaikista mieleenpainuvimmalla kerralla, taivas esitti aivan huikean valoshow'n ihan ikioman koti-Loviisan tähtituik-
keessa. Siitäkin kerrasta on tosin saattanut jo kymmenisen vuotta vierähtää, mutta muistan yhä pieniä filmipätkiä illasta. Ajoimme lapsuuteni parhaan ystäväni äidin ja veljen kanssa Loviisan Sahaniemeen myöhään illalla katsomaan vihreitä tulia aukealta paikalta. Muistan, miten mua melkein pelotti, kun valo kuvatunlaisesta viivasta poiketen levittäytyikin kuin valtavaksi hämähäkiksi yläpuolellemme. Jommalla kummalla aikuisista taisi olla jalka paketissa, ja yöllä myöhemmin ajoimme vielä maalaistaloon, jossa yövyimme ja jonka keittiön pöydällä makasi ihka aito kaadettu kokonainen hirvi paloittelussa. Sitä iltaa ja hajua en hevin unohda...

Kolmas kerta oli vain pieni vihreä valon häivähdys, jonka iskä mun kiusaksi väitti olleen vain vastaan tulevan auton ajovalot. Sitä valo ei todellakaan ollut, sillä eivät yhden auton ajovalot pysy puolta tuntia samassa kohdassa taivasta ja lepata... No kuitenkin, näin ikuisen haaveammattini (tähtitieteilijä) valossa täytyy todeta, että on noissa vaan jotakin pirun taianomaista! :-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 19. luukku

2011-12-19T06:00:00.000+02:00

Alkavan viikon kunniaksi joulukalenterin luukku vie tanssin maailmaan. Kaivelin taas hieman nettiä, ja törmäsin tällaiseen hiphop-versioon tutusta joululaulusta. Harmi vaan, että lavalla oleva kaikki muu härpäke jättää tanssijat vähän piiloon. :(

Lisäksi laitan tähän alle vielä klipin Loviisan seudun tanssiopiston joulushow'sta, jota olin viime viikolla katsomassa ihan livenäkin. Tämän alla olevan pätkän koreografian on tehnyt se samainen siskoni italialainen tanssiopettaja, jonka Loviisassa tekemän tanssivideon linkitin aiemmin kalenteriin. Tarkka-
silmäinen voi huomata, että lavalla tanssiikin oikeastaan Italian lippu! ;-) Joka tapauksessa show oli aivan huikean energinen, ja oli mahtavaa, että muutama mieskin oli uskaltautunut mukaan. Ja joka siskoni tuntee, voi bongata hänetkin tanssimassa valkoisessa topissaan ja ruskeissa lettikiharoissaan pätkän oikeassa laidassa.

Kommentit kalenteriluukuista ovat muuten nekin yhä tervetulleita!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 18. luukku

2011-12-18T06:00:00.000+02:00

Tämä on yhä mun ensimmäinen ja viimeinen toiveeni jouluksi! Pian saisi alkaa lunta tuprutella, tai muuten alkaa tulla jo vähän kiirus. Enää muutama hassu päivä jäljellä jouluun ja vielä vähemmän loman alkuun!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 17. luukku

2011-12-17T06:00:00.000+02:00

Jouluunhan kuuluu tämä vaatimattomuus... ;-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 16. luukku

2011-12-16T06:00:00.000+02:00

Huomenta! Tämän päivän luukun takaa löytyy vuoden paras joulubiisi! Vaikken erityisesti pidä näiden Putous-hahmojen tuotantokauden jälkeisestä kaupallistamisesta, olen ihan iloinen, että ikivanhoja joululauluja välillä vähän uudistetaan.

Kävin eilen kaverini kanssa kansallisteatterissa katsomassa Homo!-esityksen, joka oli hulvattoman hauska. Mitäpä muuta huippunäyttelijöillä varustetulta esitykseltä voisi odottaakaan? Tällä viikolla mulla on muutenkin ollut joka ilta jotakin spesiaaliohjelmaa. On ollut ihanaa viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa rennoissa merkeissä, eikä ensi viikkokaan kovin ikävältä näytä. Vain pari hassua koulupäivää, ja sitten pääsee kotiin murun kanssa valmistelemaan joulua. Koska vanhemmat ovat vielä aatonaatonkin töissä, lupasimme me "nuoremmat" hoitaa kaikki leipomukset ja opetella myös laatikoiden teko. Joululahjojen puolesta ei stressistä ole tietoakaan, sillä kaikki lahjat ovat olleet hommattuna jo viime viikonloppuna. Odotan joulua niin kamalan paljon, että kammottaa tietää, miten nopeasti se sitten taas onkaan ohi. :(

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 15. luukku

2011-12-15T06:00:00.000+02:00

Tämän päivän luukun tarkoitus ei ole mainostaa mitään, enkä siis ota noihin itse tuotteisiin kantaa, mutta mun oli vaan pakko lisätä tämä mahtipätkä. Siinä on hienosti keksitty hyöndyntää koirien eriäänisiä haukkuja, aivan mahtava temppu. Sääli, että tuollaiseen kokonaisen kappaleen "haukkumiseen" todella tarvitaan kahta eri ääntä useampaa nuottia, muuten olisin oitis lisännyt tämän tulevaisuudessa opeteltavien temppujemme listaan.

Meillä oli Finan kanssa maanantaina tähänastisen Agility Akatemia-uramme parhaat treenit! Fina oli ehkä pienestä tauosta johtuen todella innokkaalla päällä ja paahtoi hyvällä draivilla kerrankin loppuun saakka. Meillä kun yleisin ongelma on se, että mä tarvitsisin rautalankoja ja muita härpäkkeitä opetukseen, mutta Finan mielenkiinto loppuu repeat-junnaamisella. Maanantaina sain sen sijaan vetää yhtä ja samaa kohtaa varmaan kymmenkunta kertaa (viime kesäisellä liiton leirillä opitun saksalaisen käyttö tositilanteessa), eikä Finan into missään vaiheessa lyssähtänyt. Koska kuitenkin rakastan "sääli, että"-fraaseja, on sääli, että ajoin treeneihin yksikseni, eikä iskä näin ollen ikuistanut historiallisia harjoituksiamme liikkuvaksi kuvaksi.

Fina on muutenkin aika ihana - tai mistä kukakin tykkää. Siitä on tullut täällä Helsingissä asuessamme kuin mun varjoni. Se seuraa mua ihan joka paikkaan vessat ja suihkut mukaanlukien. Auta armias, jos vessassa käydessä tai aamupesuilla vessan ovi jää hieman raolleen, niin kohta se on jo sepposen selällään ja jokin ruskea kasa luikertelee jalkoihin taputtaen vuoroin hännällä ja tassuilla tum tum tum! Mutta se, mitä tapahtui Loviisassa pari viikkoa sitten oli jo aika höveliä. Olimme nimittäin siskoni kanssa saunassa, kun kuulin kylpyhuoneen oven narahtavan, ja olin varma, että äiti oli liittymässä seuraamme, vaan eipä ollut. Parin sekunnin päästä läpinäkyvän saunanoven toisella puolella törrötti taas se pirullinen ruskea kylppärihirviö, joka tirkistelee talon naisia. Hyi! >:) Houkuttelimme Finaa ryömimään oven alitse, minkä puolestaan Sara kuuli ja tuli näyttämään, miten äitimuori tekee itsestään hiiltyneen pannukakun, joka littanana siirtyy saunan puolelle ja kipuaa ihan ylälauteille niin kuin kuka tahansa supisuomalainen. Silloin kyllä pakostakin nauratti tuo ovelle hölmistyneenä äitinsä perään katsomaan jäänyt rusakkolapsi, ja tuli mieleen, että onkohan mitään paikkaa, minne nämä eivät meikäläistä seuraisi. Ainakaan vielä ei ole tullut vastaan.

Apinaparkin joulunkalenteri 2011 :: 14. luukku

2011-12-14T06:00:00.000+02:00

Näitä näkymiä katsellessa (ja yhä edelleen valkoista joulua odotellessa...) tulee kamala hinku hypätä junaan ja vaihtaa maisemaa. Tosin samalla hinnalla pääsisi täältä jo melkein Espanjaan saakka reilaamalla, että taitaa joutua odottelemaan vielä jokunen hetki ja perustamaan pentutilin ohelle matkatili. ;-) Yhtään häpeilemättä tunnustan, että vihreää naamaa vilauttelen niille, joilla joulu joutuu Lapin talven ihmemaassa. Skeptisyyteni lumentulon suhteen taitaa jo alkaa paistaa läpi...

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 13. luukku

2011-12-13T06:00:00.000+02:00

Mitäpä muutakaan saattaisi joulukalenterista Lucian päivänä paljastua? Äärettömän kliseinen ja varmasti joka iikalla jo korvista ja nenästä ulos tunkeva, mutta kaunis päivän teemalaulu ensin omana, sitten virtuoosin versiona. Ihanaa istuskella täällä Apinaparkissa kynttilän valossa jouluisten tuoksujen ympäröimänä ja viettää kavereiden kanssa rauhallista pikkujouluiltaa. :-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 12. luukku

2011-12-12T06:00:00.000+02:00

Huh! Viikonlopun joululahjaostosten jälkeen olen niin rättiväsynyt, etten jaksa raapustaa yhtään mitään. Nauttikaa tästä postaamastani lyhytfilmistä sillä aikaa, kun mä keräilen voimiani! :-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 11. luukku

2011-12-11T06:00:00.000+02:00

Kotonaolon kunniaksi päätin julkaista viikon lopun kynnyksellä tällaisen Loviisassa kuvatun, siskoni italialaisen tanssiopettajan videon, jossa mies taiteilee tanssimalla ympäri kaupunkia. Meidän piti alunperin mennä Finan kanssa Kotkaan kauan odotettuun Elina Jänesniemen agilitykoulutukseen, mutta täällä me istumme kotosalla. Keskiviikkona tein nimittäin koirastani järkyttävän löydön.

Rapsuttelin likkaa soffalla, ja ihmettelin, että mitäs punaista turkin seassa vilahti. Kummastakin kainalosta löytyi pahan näköiset, peukalonpään kokoiset avohiertymät, joiden alkuperää sainkin hetken arvella. Ensin en keksinyt mitään muuta selitystä, kuin talvitakki, mikä tosin oli ristiriitaista, sillä sama takki on palvellut Finaa jo vuosia. Sitten koulussa yksi kaverini ehdotti valjaita, johon tokaisin, että eihän meillä valjaita käyte... Niinpä! Samalla hetkellä tajusin, että kummallakin viime viikkoisella pitkällä metsälenkillä molemmilla likoilla tosiaan oli valjaat päällään, jotka sitten ilmeisesti olivat noinkin pahasti hiertäneet. Olen kummissani, sillä Finalla olleet valjaat olivat Rillalla nuoruusiässä, eli kaiken järjen mukaan niiden pitäisi olla pikemminkin isot. On kuitenkin helpompi uskoa niiden hanganneen noin, kuin vuosia vanhan takin. Yhtä kaikki, koulutus jäi meiltä väliin, ja nyt loikoilemme vain kotona haavoja parantelemassa, lukemassa ja käärimässä viimeisiä joululahjoja pakettiin. :)

Tässä kyllä taas nähtiin, miten koirat eivät inahdakaan, vaikka pää olisi irti - tosin silloin olisikin ehkä jo vähän vaikea inahtaa. Finski painelee menemään ihan yhtä hulluna kuin aina, eikä edes haavanpuhdis-
tusoperaatiot vaikuta kirvelevän yhtään. Välillä vaan olisi parempikin, että kertoisivat, jos jostain kenkä puristaa... Tai valjaat!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 10. luukku

2011-12-10T06:00:00.000+02:00

Kai Simonin kissa on tuttu? Tuo sormella ammollaan olevaan suuhun osoittaminen on ehkä hellyyttävintä, mitä tiedän! Meidän kissamme ei onneksi kuitenkaan ikinä kiivennyt kuuseen, vaikka muuten maailman oudoin tapaus olikin. Vai saattoiko tuo kuuseen kiipeämättömyyskin olla yksi niistä outouksista - kaipa ne useimmat kissat sitten nimenomaan koristavat kuusen itsellään..?

Mulla on ollut täällä Apinaparkissa joulu(muovi)kuusi jo pari viikkoa, kuten ohikulkijat ovat saattaneet huomata. Koristeita en sentään ole vielä kaivanut kaappieni uumenista, mutta jouluvalot puussa toki kiemurtelevat. Tiedän, että on täysin sekopäistä pystyttää kuusi kuukausi ennen aattoa ja että joulu menettää merkityksensä ja mitähän vielä, mutta hei - mullahan on oikeastaan vain uusi valaisin, big deal! Ja sen valaisimen alta löytyy tälläkin hetkellä tällainen pikkuruinen joulutonttu, jolta - tiptaptiptap - ovat jo soihdut sammuneet. :-) Tämän kuvan perusteella uskoisin, että jahka koristeetkin etsiytyvät paikoilleen, ne saavat kyllä olla aika rauhassa...

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 9. luukku

2011-12-09T06:00:00.000+02:00

Vihdoinkin tänne meidänkin suunnalle on tullut pikku pakkanen, ja sainpa viime viikonloppua sen kauan odottamani ensilumenkin - tosin vain ilmassa, maahan asti sekään ei ehtinyt. Mä olen kaikesta huoli-
matta yhä optimistinen. Kun muru lällättelee mulle mustan joulun tuloa, mä hiljennän sen aika nopeasti. :D Ja se kun aina vielä väittää, että mä olen pessimistinen...

Mutta asiaan! Mun mielestä tämä vanha Spede-pätkä oli aivan loistava. Tajuan täysin tuon naisen logiikan, ja saattaisin jopa itsekin väittää moista, jos oikein provosoituisin ja haluaisin pitkästä aikaa jankata. Silti, anteeksi vain siskot, olen kyllä enemmän Speden kannalla... Saisi vaan se pakkanen täälläkin laskea, ei kun nousta, ei kun häh? Nyt sekosin jo itsekin. Ehkä toivon sittenkin vain pakkasen
k i r i s t y m i s t ä...

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 8. luukku

2011-12-08T06:00:00.000+02:00

Muistaahan kaikki koiranomistajat hommata karvaisillekin kakaroille paketit? :-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 7. luukku

2011-12-07T06:00:00.000+02:00

Lähestulukoon puolet suvustani on Pohojammaalta, joten tällaanen Duudsoni-kama nasevine verbaalisine sylkäsyynehen ja totta kai maan parahaine murteheinehen puree meikälääseen. Alakouluikääsenä se puri jopa niimmaan paljon, että molin harmissani siitä, etten ite ollu Pohojammaalta, ja yritin opetella muutta-
mahan kaiken puheeni kyseesen aluehen murtehelle. Lähimmät tutut voivat ny varmasti huomata, että missio ei koskaan saavuttanu päämääräänsä, mutta sisäänen pikkukatkeruus kytee yhä. On muuten hupaasaa, että toisen vanhempani suku puhuu maan hauskinta ja toisen vanhemman suku (ja myös moon itte puhunu piänenä) puolestahan yhtä ruminta murretta. Tänään siis kotkalaasia miesiejä yhtään lyttäämättä Apinaparkin joulukalenterin luukussa komeelee kunnianosootus äiteen puolen suvulle ja Österbottenille! Kyllä tämä vaan on komiaa!

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 6. luukku

2011-12-06T06:00:00.001+02:00

Hyvää itsenäisyyspäivää! Juhlapäivän kunniaksi haalin Youtuben arkistoista jotain perin suomalaista, ja tuossahan se on. Aika svengaava kipale ja mahtavaa mainosta rakkaalle Isänmaallemme. :D

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 5. luukku

2011-12-05T06:00:00.000+02:00

Löysin jälleen netin uumenista musiikkia, tällä kertaa vähän aidompaa laatua. Nuo loppukommentit ovat itsellenikin niiiiin tuttuja. Aina lapsena laulamaan pakotettuna voin syvällä rintaäänellä sanoa, että laulun loputtua kaikki aikuiset odottivat vain lisää, eivätkä lakanneet tuijottamasta ennen kuin heille rautalangasta väännettiin, että nyt laulu on ihan oikeasti loppu. :D

Joululla on erityisen suuri merkitys lapsille, mikä on helppo ymmärtää, kun miettii, miten taian- ja sadunomainen rooli sillä on. Kouluissa ja päiväkodeissa joulujuhlanäytelmiä valmistellaan viikkoja, joskus jopa kuukausia ennen h-hetkeä, ja aattona puolestaan ainakin meidän perheessä lapset laitettiin aina tonttuilemaan pukin tullessa. Se se vasta oli kamalaa. Jotta ansaitsi joululahjat, vuodenaikaisen kiltin käytös ei riittänyt, vaan lisäksi piti myös istua joulupukin sylissä ja laulaa luritella jokin joululaulu. Sen jälkeen piti lukea jokavuotinen jouluevankeliumi ääneen ja toimia vielä lahjanjakajana. Onneksi nykyään sisko (nuorempana meistä) joutuu hoitamaan lahjanjakopuuhat ja lukemaan evankeliumin, vaikka muistelisinpa, että viime vuonna sisko laittoi pahan kiertämään ja nakitti homman pokkana mummille. :D Pukkiakaan ei kyllä sen puoleen ole enää vuosikausiin näkynyt, mutta onneksi hänen kätyrinsä ovat aina muistaneet käydä pudottamassa paketit kuusen alle aatonvastaisen yön aikana. Ja ainakin tänne Apinaparkkiin he ovat jo osan tämänvuotisistakin lahjoista levitelleet kuusen alle...

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 4. luukku

2011-12-04T06:00:00.000+02:00

Tämä joulukuun ensimmäinen viikonloppu lienee se suosituin pikkujouluviikonloppu, ja mikäli juhlarutiinit on hoitanut huolella, voi näin adventtisunnuntain kunniaksi olla hieman heikohko olo. Toivottavasti kovin monelle ei kuitenkaan aivan yhtä huonosti käynyt, kuin linkittämäni videon työporukalle. Muuten saattaa olla, että mielenterveyssyistä joutuu ottamaan varhaisjoululoman ja pidentää sitä kenties pääsiäiseen saakka. ;-)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 3. luukku

2011-12-03T06:00:00.000+02:00

Joulutortut ovat yksi niistä jouluun liittyvistä asioista, joita ilman ei olisi joulua. Se ei tosin ole kovin erikoista, sillä sama pätee kaikkiin muihinkin jouluun liittyviin asioihin. Itse en kyllä ole torttuja koskaan yhtä negatiivisina nähnyt, kuin tämän Radio Rockilta lainaamani kuunnelman henkilö, mutta tulikuuma hillo on kyllä toisinaan äärimmäisen ärsyttävä lisä, kun haluaisi mussuttaa jo viidettä torttua ennen kuin ensimmäinenkään on tarpeeksi jäähtynyt...

Tänään Apinaparkin väki viettää pikkujoulua Loviisassa. Ohjelmassa on piparin tuoksua, kenties myös tonttujen juoksua (karvaiset tonttunikin luovat silmänsä ylös taivaisiin, mutta eivät taatusti taivaan vaan uunipeltien tähdenlentoja odotellen), mutta joulu ei ole vielä siinä. Lisäksi tarvitaan tölkkikaupalla glögiä ja tietysti uunituoreita tähtitorttuja luumusilmien kera. Muun talvitunnelman saralla näyttää kuitenkin pahasti siltä, että meidän on tyydyttävä pelkkään virtuaalilasketteluun Wii-konsolin avulla. Pulkkamäkeen ei vieläkään pääse, mikäli siis ei ehdoin tahdoin halua tehdä ahkiostaan muoviraastetta. Sääli.

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 2. luukku

2011-12-02T06:00:00.000+02:00

Tadaa! Nyt voi tulla hieman ärsyttävää settiä, mikäli sattuu jo valmiiksi pännimään. Nimittäin joulukuun toinen vain on mun päiväni, ja niinpä Apinaparkin joulukalenterin kakkosluukku onkin omistettu maailman itsekkäimmin minulle itselleni. :) Kyseessä on siis vuotuinen "nimipäiväni", jota ei oikeasti ole olemassakaan. En oikeasti tiedä, mikä vanhempiani vaivasi, kun laittoivat lapselleen niin lyhyen nimen, että siitä ei saa edes hienoa allekirjoitusta. Toisaalta porukat huomasivat virheensä ja yrittivät kumota sen nimeämällä siskon tuplasti pidemmällä yhdistelmänimellä... Pienenä olin uskomattoman katkera äidille nimeni valinnasta, kunnes kuulin, että se olikin iskän keksimä, ja musta se taas on kamalan söpöä. Että isi antoi minulle nimen! :-) Olen nähtävästi tuleva monsterivaimo, kun luulin, että tällaisissa asioissa naiset aina jyräävät...

Periaatteessa Bean nimipäivää kaiketi monet viettävät tammikuussa, kun Saksassa on jonkin vastaavan nimen merkkipäivä, mutta oman perheen kesken olemme aina viettäneet nimippariani ruotsinkielisen nimipäiväkalenterin mukaan Beatan ja Beatricen nimipäivänä eli juurikin tänään. Juhlaglögit ja joulutortut saa tulla popsimaan Loviisaan huomenillalla, kunhan ilmoittaa etukäteen. :)

Tein viime vuonna kalenteriluukun samasta aiheesta, joten en aio selostaa samoja asioita uudelleen. Suosittelen kuitenkin vuodentakaisen merkinnän läpivilkaisua, sillä olin aikonut kirjoittaa nimestäni enemmän, kunnes sitten epäonnekseni muistin käyttäneeni aiheen jo viime vuonna. Vaikka niinhän se viinikin paranee vanhetessa! ;) Tein kuitenkin lisätutkimuksia, ja löysin vähän lisäinfoa. Sen lisäksi, että Bea-nimi luikertelee juuriltaan matkaajaan tai ammoisia aikoja sitten kuolleeseen kieleen, se voi tarkoittaa myös siunattua ja pyhää tai onnea, onnentuojaa ja onnellisuutta. Tuon hengellisen termistön suhteen olen varmaan tuottanut Taivaan Porukoille pettymyksen, kun erosin vain vuoden rippikoulun jälkeen kirkosta, mutta onnellisuuden osalta henkilökuvaus osui mielestäni oikeaan. Mä olen aika perusonnellinen, ja vaikka äiti mun hirviökakarana aiheuttamien traumojen jälkeen tuskin sitä uskoo, olen myös loppujen lopuksi hyvin vähään tyytyväinen. Paitsi, jos kyseessä on jäätelö, sillä vähästä jäätelöstä tulee ainoastaan paha mieli.

Lopuksi vielä Jim Carreyn avausfraasi biisimuodossa. Tänä päivänä lahjonta on sallittua! ;)

Apinaparkin joulukalenteri 2011 :: 1. luukku

2011-12-01T06:00:00.000+02:00

Joulukuu on täällä! Vaikka joihinkiin kolkkiin täällä Suomessakin on tässä aiemmin jo eksynyt muutama lumihiutaletta muistuttava jalkarätti, en ainakaan minä ole vielä henkilökohtaisesti ensilunta tänä vuonna saanut ihastella. Siitä syystä päätin ottaa joulukalenterin avausluukuksi tällaisen netin uumenista löytämäni biisin "Cold December", joskohan tällä saisi herätettyä Herra Pakkasen...? Artisti oli mulle itselleni entuudestaan tuntematon, mutta kuulosti sen verran hyvältä, että kehtasin linkittää kappaleen tänne ja omistan sen yhdelle maailman tärkeimmistä ihmisistä, rakkaalle Pepille, jonka kanssa juttelua ikävöin joka päivä. Toivottavasti myös joku lukijoista saa tästä yhden uuden nimen omalle musiikkitaivaalleen!

Apinaparkissa joulukuun avaus tapahtuu jokailtaisella glöginjuontirituaalilla murun kanssa soffalla telkusta tulevaa joulukalenteria (kai sieltä joku sellainen tulee tänä vuonna - toivottavasti Tonttu Toljanteri! ;)) vahdaten. Tänä vuonna lupaan yrittää pitää Apinaparkin joulukalenterin säännöllisenä ja joka päivä päivittyvänä. Onneksi on olemassa postausten ajastus, eikä kukaan tätäkään luukkua aukaistessa aavista, kuinka kauan aikaa sitten mä olen tämänkin raapustanut... ;) Myös kommentteja ja palautetta luukuista otetaan ilolla vastaan!

Riemukasta joulukuun alkua kaikille, ja kinkut ja kankut ristiin, että seuraavien 24 päivän aikana vedestä tulisi edes loskaa! Minun pukin pitää tulla porojen vetämällä reellä! - ai mutta tietysti lentäen. No, haluan mä itsekin pulkkaan, eli lunta tupaan vaan! :-)

Narskujuustoa ja muita suomalaisuuksia

2011-11-28T14:36:00.001+02:00

Heippulis. Panin tässä merkille, että sen jälkeen, kun yhdistin Apinaparkin ja Hapsutassu.comin eli toisin sanoen oman ja koirieni blogin, se oma blogini on jäänyt aika sivuun. Silloin harvoin, kun jaksaa vaivautua kirjoittamaan, tulee väkisinkin joristua koirista, koska niiden kanssa nyt sattuu ja tapahtuu enemmän kuin itseni kanssa, joka muutoin vain kotona istuksin. :) Pian kuitenkin koittaa joulukuu ja sen myötä Apinaparkin joulukalenteri aukoo paitsi päätään, myös luukkujaan, joten muut pulinat on pakko ehtiä hoitaa pois päiväjärjestyksestä ennen sitä. Tällä kertaa mulla onkin aika laaja aihe tuloillaan, eli jos on laiskalla tuulella, kannattaa luovuttaa lukemisen suhteen heti näin kättelyssä.

Nimittäin: Viimeisen vuoden aikana olen oppinut yhtä sun toista omasta kulttuuristani ja Suomesta yleensä. Tai en oikeastaan ole oppinut varsinaisesti mitään uutta, mutta olen oppinut näkemään suomalaiset perinteet ihan uudessa valossa ja arvostamaan niitä. Ja kas vain, kehen syyttävä sormi osuu - rakkaaseen miesotukseeni. En pidä ajatuksesta, että kirjoittelisin toisten tai omia yksityisasioitani noin vain anonyymeille ihmisille, sillä mielestäni ihmisten ei tarvitse tietää minusta asioita, joita he eivät kuitenkaan kasvotusten kysele. Kirjoitukseni ymmärtämiseksi on kuitenkin oleellista tietää, että ukkelini ei siis ole suomalainen. Koska hän on muualta, eikä ihan mistään läheltäkään, olen saanut vähintäänkin triplakiksit kaikista suomalaisista juhlapäivistä ja tyypillisyyksistä saatuani olla tekemässä niitä toiselle tutuksi.

Loviisan Hautausmaa 24.12.2010 klo 00:00

Suurimman innostuksen valtaan mut saavat nykyään kaikki suomalaiset juhlat, vaikka ne ovat toki aina olleet mulle tosi iso juttu. Useimmat juhlat tulee vietettyä koko perheen voimin, mikä on itselleni tosi tärkeää, sillä silloin fiilis on aivan eri - varsinkin kun sekä minä että ukkelini olemme loppujen lopuksi aika perheihmisiä. Esimerkiksi viime joulun, joka oli vasta kolmas tapaamisemme, vietimme koko perheen ja isovanhempien kera Loviisassa kaikkien jouluperinteiden mukaan, ja silloin vasta tajusin, miten super-
hienoa onkaan herätä aamulla jouluruuan tuoksuun, viedä kaikki paketit kuusen alle, saunoa, syödä, jakaa ja avata lahjat, katsoa Joulutarina ja mennä keskiyöllä hautausmaalle viemään kynttilät. Olin niin ylpeä kaikista noista "tylsistä, vuodesta toiseen samoista" asioista koostuvasta tapahtumaketjusta. Nytkin oikein tässä kirjoittaessani kierrosmittarini lähtivät rullaamaan, kun mietin, että kohta se on taas kaikki edessä! :)

Sama perinteiden esittely päti myös pääsiäisen ja juhannuksen suhteen. Siinä missä viime juhannuskin vietettiin mökillä reilun kymmenen sukulaisihmisen kanssa perheperinteitä, kuten juhannusolympialaisia ja -saunaa sekä shamppanjavaellusta ylläpitäen, pääsiäisenä olimme vain kahdestaan Turussa, mutta sielläkin varmistin, että sunnuntaiaamuna ukkelini sai herätä etsimään suklaamunia ympäri kämppää. En tosin ole varma, saiko hän siitä yhtään niin paljon iloa, kuin mun sekopäisyyden seuraamisesta, mutta ainakin mä olin elementissäni. :D

Juhannusolympialaisten naurattaja: Kolmijalkajuoksu

Toinen Suomi!-asia, joka on ehdottomasti nostanut osakkeitaan entisestään on luonto. Vaikka olen joka syksy ollut haukkana menossa sieni- ja marjametsään ja aina ollut vähän sellainen poikatyttö-luonnon-
lapsi, tänä vuonna kanervikossa kykkimiseen käytetty aika on ollut vähintään kolminkertainen. On ollut huippukivaa opettaa, mitkä sienet ovat syömäkelpoisia, ja kaikessa innossani olen vapaapäivinäkin ajellut Loviisaan ihan vain sienestämään koirien kanssa. En edes halua ajatella, kuinka moni huokailee voi jessusta tämän kuullessaan, mutta eipä se paljon mua kiinnostakaan. :) Olen hurjan kiitollinen siitä, että vanhempani ovat aina antaneet mun rellestää rapakoissa niin paljon kuin sielu sietää. Että tattis vaan! ;) Myös suomalaisia ruokia, kuten karjalanpiirakoita tai "narskujuustoa" lakkahillon kera on ollut mukava maistatuttaa, vaikkakin välillä on ollut vähän noloa, kun tässä eurooppalaisten ruokakulttuurien sekoituksessa on joutunut ihan miettimään, että mitäs näitä suomalaisia ruokia onkaan...

Ensi viikonloppuna onkin pikkujoulu, jolloin lupauduin iskän kotiinkuljetukseksi lauantaiaamuna firmansa pikkujoulujen jälkeen. :D (Koiraihmisen pakollinen välikommentti: Nyyh! Messari!) Onneksi tosiaan herra B on täysin ihastunut Loviisaan, ja sinne sukkulointi perheeni luo on hänellekin aina mieluista. Niinpä suunniteltiin juhlistavamme siellä siskoni kanssa pikkujoulua. Ja joka ei mua tunne tietäköön tämän jälkeen, että mä olen maailman mukavuudenhaluisin kotihiiri, joten mun ihannepikkujouluni koostuu klubien sijaan kimpalla tähtitorttujen ja piparien leipomisesta, glögin juonnista ja lautapeleistä. Pulkkamäki jäi viime vuonna testaamatta, ja ainakin toistaiseksi sinne pääsyä pitää vielä olosuhteiden valossa lykätä...

Tämä kuva on viime viikonlopulta. Näyttää kyllä juhannuskuvalta.

Akateeminen vartti lyheni videolla

2011-11-09T19:08:00.000+02:00

Edellisestä kunnon agilitypostauksestani taitaa olla kulunut pieni ikuisuus, joten lienee korrektia rustata taas jotakin ylös. Niin pysyn ainakin itse kärryillä sen suhteen, että missä mennään. Koko syksyn ajan olemme aika pitkälti käyneet kerran viikossa ainoastaan kalliissa huippuvalmennuksessa Oreniusten Agility Akatemiassa, toki muutamista HurHan ja Loviisan omatoimitreeneistäkin olemme saaneet nauttia. Aikaisemmin luulin, että huippuvalmennus on ainoastaan huipputason harrastajille, mutta onnekseni olin väärässä! Akatemiatreenit ovat olleet maailman parhaita, vaikeimpia, rankimpia ja opettavaisimpia, eikä iso raha ole todellakaan mennyt kankkulan kaivoon (paitsi niiden muutaman kerran osalta, kun en päässyt paikalle enkä edes myytyä vuoroa kenellekään...). Välikysymys: Haluaako joku ilmoittautua kiinnostuneeksi ostamaan 20e kertavuoron aina sellaisissa tilanteissa, jos tarvitsemme tuuraajaa?

Olen koonnut yllä olevaan videoon koosteen syksyn treeneistä, ja olen kieltämättä tyytyväinen. Näen, miten Finan juoksutapa on omani muuttuessa palannut pentuajan nopeaan pantterijuoksuun päin, ja etenemisnopeutemme näyttää suhteellisen hyvältä. Enää en myöskään häpeä niin paljon omaa juoksemistani, sillä koulutuksen aikana olen löytänyt sellaiset kummalliset kapistukset kuin jalat, ja niiden käyttöönotto on ollut yllättävän kivutonta. Vaikkei tyyli mitään pikajuoksijan pinkomista vastaakaan, juoksen kuitenkin paikoin lujempaa kuin koirani, ja se on jo aika hyvin. Kuluneen treenikauden kerma-
kakkua koristavat tietysti kaikki ne kummalliset termit (esim. niisto-persjättö, jaakotus, päällejuoksu ja vastakäännös), joiden kohdalla Juha on useammin kuin kerran naurahtanut, kun on kieltänyt mua tekemästä jaakotusta ja mä kysyn, mikä se ylipäätään on. :D

Akatemian ensimmäinen "lukukausi" on nyt takana, mutta voin ilokseni ilmoittaa meidän yhä olevan Juhan oppilaita. Jopa vanhempani ovat nimittäin nähneet muutoksen (iskäkin tulee jopa vapaaehtoisesti seuraamaan treenejä, vaikka nykyään pääsisin jo täysin omin avuin paikalle !! o.O) ja sponsoroivat heti perään toisen kauden. Jahuuu! Toooooisaalta näen kyllä utareenpäät ojanpohjalla. ;) Mun usuttaminen huipputreeneihin Finan kanssa kun ilmeisen oletettavasti hidastaisi pennunhankintaa... Logiikkahan tuokin!

Tulevana sunnuntaina Juhalta saadut opit pääsevät jälleen tositoimitestiin, kun tämä parivaljakko yrittää kolmosiin nousua Porvoossa. Pitäkäähän meille tassusormia pystyssä ja kommentoikaa filmiä! Niin ja ukkoskuvaani saa yhä äänestää kuvakisassa (myös vaikka jo kertaalleen olisitkin niin tehnyt)! ;) Äänestääksesi klikkaa tästä ja sitten plus-merkistä. Danke schön!

Myöhästyneet pelleilyt

2011-10-28T13:44:00.000+03:00

Meillä oli kuun alussa Loviisan seudun koirien järjestämä tokopäivä, jonka kouluttajina toimivat Riitta ja Pekka Korri. Koirakot jaettiin kahteen eritasoiseen ryhmään, ja ryhmien kouluttajat vaihtuivat päittäin koulutuksen puolessa välissä. Homma toimi pääasiassa niin, että kukin ehti valita pari-kolme liikettä, joihin halusi neuvoja, ja sitten kukin kävi osaajan opissa vuorollaan.

Jos olen rehellinen, tarvitsimme Finan kanssa ehdottomasti eniten apua seuraamiseen - kuinkas muuten -, mutta koska likan tokomotivaatio ei sattuneista syistä alun alkaenkaan ole mitään paimenkoiratasoa, aloitimme jäävistä liikkeistä. Oikeastaanhan meillä on kaikki alokasluokan liikkeet kasassa, ja jo pari kertaa olen yrittänyt ilmoittautua kokeeseenkin, mutta se, mitä tarvitsemme lisää, on nimenomaan motivaatio. Tähän meille ehdotettiin takapalkkaa (palkka maassa koiran nähtävissä), ja heti paikan päällä kokeillessa pienen spanielin moottorit hurahtivat käyntiin aivan eri tavalla! Takapalkka on hyvä vinkki koettakin ajatellen, sillä silloin palkan voi vain jättää kehän ulkopuolelle ja suorituksen jälkeen yhtä lailla vapauttaa koira sinne.

Mutta voih. Meidän vapaahyppy on harmillinen. Koska itselläni on kotona vain agilityhyppy, olemme harjoitelleet liikettä lähes yksinomaan sillä, ja silloin hyppy onkin Finan satavarma liike. Kuitenkin oikealla tokohypyllä kokeiltaessa likka tulee heti hypyn jälkeen esteen viereen omalle puolelleni seisomaan. Neuvoksi saatiin jo vanha tuttu palkka kauas esteen taakse niin, että koira oppii hyppäämään kauemmas vähentäen estelinjan ohi tulemisen riskiä. Tiedän kuitenkin, että parempi apu olisi ihan oikeasta tokoesteestä omalla pihalla... Laitetaan "to do"-listalle!

Iltapäivän puolella otin vain pieniä ja helppoja liikkeitä. No myönnettäköön, että en ihan, sillä en voinut olla kysymättä, mitä mieltä he olivat Finan seuraamisesta. Kommentti oli, että kyllähän se vierellä tulee hallitusti koko ajan, mutta ei vaan pidä katsekontaktia. Perusasentoja ja askelluksia meidän tulee kuitenkin vielä vahvistaa, sillä niissä likka tuppaa jäämään vinoon.

Yleisellä tasolla kouluttajat kertoivat samat tuiki tärkeät jutut kuin viime vuonnakin - sen, että koiralle treenien ja kokeen välillä ei saisi olla minkäänlaista eroa. Myös kokeessa vastaan tulevia liikkeiden välisiä siirtymiä tulee harjoitella, ja jos lämmittelee koiraa kokeeseen, niin sama täytyy tehdä myös treeneissä. Identtisyys ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki tokotreenit pitäisi aina vetää kilpailunomaisesti. Pointti (ja miten loistava sellainen!) on enemmänkin siinä, että jos koiran kanssa treenataan vain yksittäisiä liikkeitä, joiden jokaisen jälkeen se saa palkan, on äärimmäisen epäreilua koiralle vaatia kaikkien liikkeiden palkatta putkeen suorittamista kokeessa. Tällöin kun koko kuvio on uusi ja outo, ja mitä luultavimmin jännittynyt ohjaaja on itsekin uusi ja outo, koirakko menee kokeeseen yrittämään käytännössä täysin harjoittelematonta suoritusta.

Kaikista hienointa on kuitenkin se, että kun olen pitkään arastellut tällaisiin "isompiin koulutuksiin" osallistumista sylikoiran kanssa, kouluttajat ottavat epäilyksistäni huolimatta meidät tosissaan. Nykyään tuntuu jopa siltä, että Finan pelletokosta oikeasti tykkäävät muutkin kuin minä itse. :)

Mainosta!

2011-10-23T12:37:00.001+03:00

Osallistuin Rajalan kuvakilpailuun, ja koska tiedän, että tätä blogia lukee parituhatta lukijaa kuukaudessa, tiedän tämän toimivan myös äärimmäisen hyvänä mainoskanavana. :-) Mikäli siis yhtään säväyttää, klikkaathan linkkiä, ja äänestät kuvaani + -ikonia klikkaamalla. Jos ei säväyttämisellä, niin edes säälillä - tuota kuvaa varten tarvitsin nimittäin yli 900 täysin mustaa kuvaa ja 45 minuutin ukonilman kyttäilyn!

Kiitos kaikille! :-) http://www.nrj.fi/kilpailu/rajala-kuvakilpailu/?s=fb&id=8848

Melankolian riemut

2011-10-21T23:55:00.000+03:00

Syksyn lomat on nyt lusittu, ja se ottaa vähän päähän. Silti ehdin hoitaa sekä huvin että hyödyn olemalla ensin alkuviikon töissä karaten sitten loppuviikoksi Turkuun kullan kainaloon ja jälleen kerran sieni-
metsälle. :) Tänä syksynä olenkin kunnostautunut sienestyksessä. Ukkelin kanssa ollaan kerätty sellaiset rapiat 11 litraa ja Loviisassakin on tullut kykittyä kuuden litran verran. Sääli, ettei niitä kaikkia voi vetää napaan tuoreeltaan... Mutta onpahan lievää omavaraisuutta talven varalle! Niin ikään sääli, että Suomesssa omavaraistaloudessa eläminen ei ihan helppo nakki, vaikka kovasti niin toivoisinkin. Miltä ruoka maistuukaan, kun sen eteen on ensin tehnyt puoli päivää töitä... :-) Wau.

Mulla on nykyään vähän vaikeaa tämän blogin kanssa. Aikaisemmin pidin itsekin kirjoituksistani, kun sain niihin sujautettua omannäköistäni huumoria, mutta nykyään kirjoitukseni ovat aika kuivia perustekstejä, joiden jälkeen mietin: "Mitähän niin erikoista tuossakin oli, että siitä piti kertoa?" Yhdessä vaiheessa harkitsin jopa poistavani blogin kokonaan, mutta kokemuksesta tiedän, ettei se tulisi olemaan kovin kestävä ratkaisu sekään. Totesin joskus jossakin äidinkielen esseessäni, että toisinaan elämä näyttää kauniimmalta paperilla (tai näytöllä), ja siksi juuri haluan kuitenkin kirjoittaa. Ainakin hapsutassu.comilla on mulle itselläni suuri merkitys. Sen kautta voin nostaa elämästäni esiin pienempiäkin kohokohtia ja fiilistellä niitä taipuvin sanakääntein. Jostakin syystä vaan tuntuu, että nyttemmin sanakäänteet ovat olleet vähän hukassa, ja suurin osa kirjoituksistani jäävät salaiseen arkistoon keskeneräisiksi luonnoksiksi.

Melankolisella tunnelmalla jatketaan. Muutamaa postausta alempana mainitsin agiputken päässä näkyvää valoa pentusuunnitelmien suhteen, mutta perun sanani. Aivan mahtavalta vaikuttanut yhdistelmä täydellisellä ajoituksella höystettynä ei toteudukaan, joten olen taas lähtöpisteessä. Lisäksi tämä "pikkueste" - iskäkin eräältä nimeltään - on osoittanut verrattaisia kasvun merkkejä, mikä tarkoittaa sitä, että taistelu ei tule olemaan helppo. Olen niin kyllästynyt lapselliseen inttämiseen, mutta mitä muita vaihtoehtoja jää, kun yrittäessäsi avata kunnon keskustelua toinen avaa television ("Ai kappas! Uutiset!") tai vaihtaa aihetta kuin ei kuulisikaan. Kasva tässä nyt sitten aikuismaiseksi. :) Muutenkin alkaa tämä "taivaallinen täysi-ikäisyys" ottaa aivoon, kun tähän asti siitä on ansainnut vasta velvollisuudet. Mihin jäi päätäntävalta ja itsenäisyys? Harmillista, ettei mitkään jäsenmaksuja innokkaana keräävät liitot aja tällaisia yksilön asioita perhetasolla... Miten olisi oma tahdonläpiajaja?

Miten joku voi sanoa "ei" tällaiselle?!

Mulla on huomenna vapaapäivä. Tuntuu aivan uskomattomalta! Tokihan tässä on viikonloppuja ja lomaa tullut ja mennyt, mutta niille on normaalisti aina yo-vihkoja (älkää käsittäkö väärin, siis mähän oikeasti rakastan niitä!), projekteja tai mitä tahansa muuta. Nyt olen kuitenkin lisäksi sen verran flunssaisessa kunnossa, että sunnuntain agilitykilpailutkin uhkaavat jäädä väliin. Näkymä melkein vetää vakavaksi - voiko sitä ollakaan tekemättä mitään? Nincs probléma! Osasin varautua kunnolla, ja siksipä laukusta löytyykin uskonnon kirja, jota voi ainakin selailla paremman puutteessa... Lopetan tähän nörttiin möläytykseen, jonka vahingossa ajattelin ääneen. En sanonut sitä. Enkä tule toteuttamaan.

Okei okei mä tunnustan...

2011-10-20T08:04:00.000+03:00

Tunnustuksen saaneen pitää:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa

2. Antaa tunnustusta kahdeksalle bloggaajalle

3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta

4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Mä en yleensä perusta tällaisista ketjuhöskistä, etenkin kun edellisen (100 faktaa) kohdalla näännyin jo ennen puoliväliä... Mutta koska sain haasteen sekä Henniltä että Emmiltä, niin kait se on annettava periksi! Kiitos vaan siis tästä... :D Sen verran kuitenkin luistan velvollisuuksistani, etten haasta ketään. Saavat lukijat läiskiä haasteella itseään, jos siltä tuntuu. ;)

Tunnustukset:

1) Olen lähettänyt muutaman kuukauden sisällä yhteydenottoja liki kahdellekymmenelle eri koirankasvattajalle.

2) Vihaan shoppailua, jonka vuoksi harrastankin kerta heitolla koko vaatekerran uusimista kerran pari vuodessa. Useimmiten seruaavana päivänä uudet vaatteet kuitenkin inhottavat, enkä ymmärrä, miksi tuhlasin rahani niihin.

3) Kulutan rahojani ainoastaan koiriini ja poikakaverille menoon, ja pyrin säästämään joka palkasta suurimman osan. Lisäksi kerään vieläkin pikkurahat säästöpossuun, ja ne nauravat mulle pankissakin, kun vien jättimäisen Tiimari-possuni sinne (joka muuten täysinäisenä helpostikin kerää kymmensent-
tisistä reilut 40e, että naurakoot vaan)!

4) Olen maailman totaalisin jätskihirmu. Mikään itsekuri ei auta, jos jääkaapissa on Pingviini Lakritsijäätelöä. Lisäpaljastus: Jos jäätelöpaketti pitää jakaa toisten kanssa (MITÄH!?!), varmistan veitsellä kaivelemalla, että ne isoimman lakukönsät löytää tiensä minun kuppiini.

5) Kun olin pieni, en osannut nauraa. Hörisin kuin hevonen, ja äiti kielsi tekemästä niin, kunnes oppisin nauramaan kunnolla.

6) Odotan ruotsin ja saksan ylioppilaskokeita innolla. Mun mielestä ne yo-vihot on kivoja puuhavihkoja, joita on kiva väkertää harjoitukseksi, ja teen ne aina heti kun saan käsiini. :D

7) Joudun mitä suurempiin ongelmiin "ei"-sanaan kykenemättömyyteni vuoksi. Näin parina esimerkkinä joka viikko soitteleva tyyppi, joka tietää mun seurustelevan eikä ymmärrä, etten halua tavata, sekä kaikenmaailman lisääntyvien projektien alle kuoleminen.

8) En osaa sotkea, mutta silti kämppä on aina kuin mikäkin läävä. Milloin koirat tulevat, milloin sisko, milloin iskä... Ja sama tapahtuu mun huoneessa Loviisassa! Niin ärsyttävää.

Koiria joka varpaalle

2011-09-26T15:26:00.000+03:00

Johan oli viikonloppu! En tiedä, olenko koskaan tehnyt yhtä uuvuttavaa - vaikkakin tietysti hyperhauskaa - reissua! Olisin varmaan nuukahtanut jo puolivälissä, ellei karvainen matkakumppanini olisi ollut niin born-to-be-a-traveler. Jälleen saa olla ylpeä luppakorvasta!

Ennen kuin lähdimme reissuun, kävimme kuitenkin hieman vielä agilitaamassa. Lauantaina hurautin heti aamusta treenikentälle, jossa meillä oli LSK:n agilitymestaruuskisat. Kisamenetelmä oli tänä vuonna hieman erilainen - voittaja valittiin kahden radan yhteenlasketulla tuloksella ja luokkaeroja tasoittamassa olivat aikatasoitukset. Mä osallistuin sekä Finan että Sara-mummon kanssa, ja kolmelta radalta neljästä tuli nolla. :) Ainoastaan Saran kanssa tuli hylky, kun lähdin radalle ennen lähtölupaa (kuulin, kun tuomari käski odottamaan, mutta kuulin sitten ilmeisesti jonkun toisen ihmisen antavan lähtöluvan, sillä tuomari ei sitä ollut antanut :D). Ensimmäisellä radalla emme sijoittuneet tiukan aikatasoituksen takia, mutta hyppyradalla äiti ja tytär olivat molemmat palkintopallilla - Fina kolmosena ja Sara perässä nelosena. Kokonaiskisassa olimme Finan kanssa kolmansia. Aikatasoitus teki sen, että kaksi nollaa tehnyt möllikoira oli suoraan voittaja, vaikka olisi ollut kisaavia hitaampi. Tämä oli reilu peli, ja näinpä voiton veikin Roope-mäyris. Palkintojenjaossa tuli myös pieni yllätys, kun mut palkittiin "Fair Play" -kunniapalkinnolla, kun käskin itse laittaa sen varaslähdön suoraan hylyksi. Jalkapallossa noihin fair play -kortteihin on tottunut, mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun agilityssä semmoisen saa! :D

LSK:n agilitymestarit 2011

Kisojen jälkeen hyppäsimme sitten Finskin kanssa bussiin ja köröttelimme vajaat neljä tuntia Tampereelle. Likka oli neitsytmatkallaan todella reipas. Alkumatkan Fina kurkki ikkunasta ulos korvat hörössä ja kohta sitten jo nukahti viereiselle penkille kerälle. :) Bussikuski oli muuten aivan ihana! Hän ei ottanut koirasta mitään maksua ja kertoi heti, missä on pidempi pysähdys niin, että ehdin ulkoiluttaa koiran. Oikein kaikkien bussikuskien kuningas! Perillä meitä vastassa olivat Miikku ja Priima, Miikun lyhytkarvaversio puolivuotiaasta bordercolliesta. Priima oli ensimmäistä kertaa isossa kaupungissa, ja vitsit, miten lunkisti ja rinta rottingilla se otti kaiken kaupungin vilskeen. Sen sijaan mä ja Fina oltiin sen verran poikki, että aika nopeasti Lempäälään päästyämme sammuttiin kainalokkain vuodesohvalle. (Miikun kommentti aamulla: "Olitte aika lutusen näkösiä siinä soffalla - Fina nukku siinä jossain kerällä ja sulla oli käsi väännetty johonki ihmeasentoon, niinku se olis ollu poikki." :D)

Aamulla kävin Finan kanssa kävelemässä vähän tilaa ympäri, ja läpsä oli aika ihmeissään lehmien huudellessa hyviä huomenia laitumelta. Muu porukka alkoi ilmaantua puolenpäivän tienoilla. Miikun sijoituspentu Kiri tuli ensin, valloitti allekirjoittaneen ja pissasi ilosta alleen. Sitten tulivat Rillan siskot Pimu ja Hopsu, sekä Veeti-veli, joista kahta viimeisintä en ollutkaan nähnyt sitten pentujen luovutusiän. :) Loppujen lopuksi meitä ihmisiä oli tusinan pintaan ja koiria saman verran. Siinä oli yhdessä talossa hulina ja vilinä, kun yksitoista koiraa yrittivät nappailla meidän ihmisten ruokia ja Priima ja Kirikin vielä painivat keskenään. Finalla vaikutti olevan ainoastaan viiden sekunnin ilokliimaksi, kun kauheiden bortsujen sekaan tupsahtivat Pimun cavalierkätyrit ("Jee! Minunlaisiani!"), mutta pian nekin muuttuivat ihan tyhmiksi. :) Likan koko olemus huusi: "Mamma! Ota noi kaikki hirvitykset pois!" - varsinkin kun vielä Veeti-hurmuri, jolle naisia oli tarjoilla joka tassulle, iski silmänsä juuri pikku rusakkooni.

Kotimatka taittui enemmän tai vähemmän koheltaen junalla ja kahdella ratikalla. Multa olisi varmaan palanut käämi heti alkumatkasta, mutta onneksi Fina nukkui vaan koko junamatkan, vaikka lemmikki-
vaunu oli kattoa myöten täynnä kissoja ja koiria, eikä siellä kulkenut yhtään ilma. Kymmeneltä olimme molemmat jo niin rättiväsyneitä, että nukahdettiin melkein istualtamme. Onneksi nyt on koeviikko, niin on aikaa nukkua univelkoja pois. :)

Kuten osasin odottaa, Miikulla käynti vain pahensi pentukuumetta, ja tällä hetkellä kiikarissa onkin yksi varteenotettava tuleva pentue aivan ihanteellisista linjoista. Yritän haalia itselleni penskan kyseisestä yhdistelmästä, mikäli pieni este, jota iskäksikin kutsutaan, saadaan potkittua pois tieltä. ;) Ja jos tämä suunnitelma ei mene läpi, seuraava otollinen aika pennunotolle on vasta vajaan kahden vuoden päästä, jos mielii pärjätä edes joten kuten kirjoituksissa. Onneksi asian suhteen ei ole miiiiikään kiire vielä... Ja lisätietoja on turha udella, niitä ei tipu! ;)

Pentukuumetta...

2011-09-23T10:01:00.000+03:00

Syksy on täällä! Vihdoinkin! Olen niin maan syksyihmisiä, kuin olla voi. Ei tarvita kuin kostea metsäpolku ja kymmenin eri värein koristellut lehtipuut, ja mä olen elossa. Viime viikonloppuna olin pitkästä aikaa ukkelin luona Turussa ja koska marjat olivat viimeistään nyt vaihtuneet yksijalkaisiin kukkahattutäteihin, päädyimme sienimetsään. Lopputuloksena meillä oli seitsemän litraa suppilovahveroja, joiden kanssa muuten pakersinkin sinä päivänä yli kuusi tuntia putkeen... Olen siis todellakin elossa!

...On kylläkin ihme, että olen elossa, sillä autokoulu on onnellisesti ohi, kumpikin koe läpäisty ensimmäisellä yrittämällä ja neitsytmatkatkin on jo tehty niin Loviisassa, Helsingissä kuin niiden kahden välisellä pätkälläkin. Itse asiassa tänään lievällä "omalomalla" olisin halunnut lähteä käväisemään Porvoon Mustissa ja Mirrissä, mutta mulle jätettiin vain äitin auto, jota en ole vielä testannut ja jossa ei valitettavasti ole sitä ihanan autuasta automaattivaihteistoa. Huoh... Olisihan mun pitänyt tietää, ettei iskän auto ole koskaan vapaana. Sillä saatoin oikeasti näyttää varmalta kuskilta! :D

Mulla on pieni agilitymasis. Ei todellakaan meidän kykyjen osalta (miten voisin angstata näin upeasti alkanutta syyskautta?!), mutta koska en löydä mitään hyviä kisoja ennen marraskuuta. Kaikki on juuri vääränä päivänä tai jossain huitsin nevadassa. Ainoat tulevat skabat meillä on huomenna Loviisassa, kun lähdemme puolustamaan viimevuotista Loviisan Seudun Koirien agilitymestaruutta. Tänä vuonna tosin ei meillä taida olla kovin kummoisia mahkuja pystin uusintaan, mutta niin mammailijoita emme ole, ettemmekö ainakin yrittäisi!

Toinen koiramasis koskee jälleen kerran pentuasiaa. Musta tuntuu, että joka tuutista oikein tuupataan pentua (olisikohan syy siinä, että olen ollut kyselemässä pentuja joka puolelta :p), ja sitten kuitenkin tuntuu niin vaikealta päättää, mikä olisi oikea aika naperon tuloon. Välillä raha-asiatkin mietityttävät, mutta onneksi siihen on olemassa lääkettä. Hommasinkin puolelle syyslomalle kokopäivätöitä niin, että
ei tarvitse koko vuotta kesätyöpalkalla elellä. :) Onneksi äiti lupasi sponsoroida sitten aikanaan pennun ostohinnan, niin saan minä vaan keskittyä niihin tonnikuluihin! Katsotaanpa, niin kohta täällä jo on taapero pureksimassa vastaremontoituja seiniä... Lähden nimittäin huomenna seuramestisten jälkeen Miikun luo yöksi, ja sunnuntaina sinne tulevat kaikki Rillan siskot ja veljet. Tiedän, että joko siellä tulee itkut tai sitten pentukuume kasvaa, kun surffaillaan Miikun kanssa pentusivuilla, mutta tunnekuohu tulee varmasti olemaan suuri.

Nyt tämä tyttö lähtee suihkun kautta lukemaan saksan kokeisiin, ja tietysti lierolaisten kanssa harjulle. Miten musta muuten tuntuu, että Sara on viikko viikolta vaan suloisempi ja suloisempi?! Voi yhden kerran, kun se ei olisi semmoinen räksyttäjä, niin se ei asuisi enää päivääkään Loviisassa, vaan mamman kanssa Stadissa!

Erinomainen viikonloppu

2011-09-11T13:42:00.000+03:00

Kuva (c) Lotta Allén-Ollas

Olenpas laiskimus. Ajattelin nimittäin taas kerran jysäyttää pelkät tulokset pöytään ja jättää sen sukkelammat sepustukset sikseen. Eilen kävimme Helsingissä agittelemassa ja tänään sitten taas toistaiseksi viimeisen kerran näyttelyssä Porvoossa. Kummassakin saavutimme tavoitteemme, nimittäin kisoista lähdettiin hakemaan toista LUVAa ja näyttelystä oltaisiin tyydytty laatuarvosanana erittäin hyvään. Kummassakin meni oikeastaan lopulta pikkuisen vielä paremmin. B-radan toiseksi viimeistä estettä ilman olisimme nyt jo kolmosissa, mutta päätimme pitkittää vielä nousua. Olisihan se ollutkin aikamoista nousta kuukauden sisällä! ;)

Tänään sitten käväistiin Porvoossa, ja nyt se on sitten varmaa: näyttelyinnostus on mun osaltani ohi. Fina oli upea vaaleista silmistä ja nenästä huolimatta ja sai lopulta ensimmäisen ERInsä avoimesta luokasta. :) Erin saaneita oli kuitenkin sen verran, ettei sijoituttu, enkä itsekään olisi kyllä sijoittanut meitä. Liikkeissä Fina oli aika hidas lahna, vaikka kuulemma hyvät liikkeet olikin. :) Kumminkin etäisyys edellä olevaan kasvoi koko ajan, ja Fina oli lähinnä oma itsensä: kulki jätkämäisen rentona vailla uljasta ryhtiä. :D No, tässä kuitenkin tulokset ja näyttelyarvostelu! Onpa muuten outoa, kun ERI onkin punainen eikä vaaleanpunainen enää...

agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -2,23 :: tuomari Martti Salonen :: tulos 0 :: sijoitus 2./9 :: LUVA
agilityrata :: ratavirheet 5 :: aikavirhe -0,52 :: tuomari Martti Salonen :: tulos 5 :: sijoitus 3./9

Porvoon koiranäyttely, tuomarina Jukka Kuusisto :: AVO - ERI :: Luustolta ja kooltaan sopiva rubynarttu. Hyvä pää ja ilme. Selässä hieman pehmeyttä. Hieman pitkä lanneosa. Hyvin kulmautuneet takaraajat. Hieman pehmeä turkki. Liikkuu hyvin.

Kirje sinulle.

2011-09-02T17:19:00.000+03:00

Rakas muru,

onnea synttärinäsi. Olisit nyt jo kolmevuotias, iso tyttö kuin mikä! Kesä tuli ja meni, mutta tänä vuonna mökillä oli tavallista hiljaisempaa. Ei ollut kuraisia laitureita, ei vesipedon ininää taikka naapurin pojan kanssa heilastelua. Voi kuule, Onni kävikin sua etsimässä juhannuksena. Noutajapoika oli kovin ihmeissään, kun löysi vain kaksi luppakorvaa. Ja ajatella, Saralla oli vielä juoksukin, ja silti miekkonen etsi vain ja ainoastaan sua. Taisit todella viedä pojan sydämen, sinä rietas puolirepolainen, joka et vesileikeiltäsi ehtinyt kosijalle edes silmääsi vinkata.

No, olit säkin mukana mökillä juhannuksena. Enhän voinut jättää sua kotiin. Lupasin, että pääsisit kesällä taas kirmailemaan vapaana mökin rannoilla ja metsissä, mutta kulta. Anna anteeksi, en voinut tehdä sitä. Olen liian heikko päästääkseni sinut pois kokonaan, ainakin vielä. Sen sijaan saan katsella sinua aina yöpöydälläni. Ja näin synttärisi tultua kaivoin käsiini sinä päivänä parturoimani hahtuvat, ja nuuhkin niitä nenäni täyteen. Itkin yhtäjaksoisesti koko iltapäivän, kun saatoin pitkästä aikaa haistaa sinut, mutten kuitenkaan voinut koskettaa. Niinpä sinulla on nyt täällä Apinaparkissa oma pöytä, jolta vartioit mua ja tekemisiäni kynttilänliekin loisteessa.

Voi, kunpa elämä vain olisi aina reilua. Ensimmäistä kertaa olen nyt syksyllä tuntenut syvää katkeruutta siitä, miten epäreilusti sut otettiin multa. Olit niin mun sielunsisko, toisinaan oltiin semmoisia äidin inhokkeja kumpikin, ja silloin painuttiin vaan metsään kahdestaan. Nyt mulla ei ole ketään kapinakaveria. Kohta mulla tulee olemaan ajokorttikin, ja oltaisiin voitu mennä ihan mihin vaan, ja käydä Miikullakin useammin. Mutta ei. Ja koska tiedät, että olit mulle paras ystävä ikinä, tuskailen joka päivä uuden pennun oton suhteen. En haluaisi pentua, kun ei siitä kuitenkaan mitenkään saa sua, ja kuitenkin kaipaan sun tuomaasi vipinää. Jos vain sä olisit yhä täällä, ei olisi mitään mietittävää, vaan voitaisiin vaan mennä viipottaa. Nyt se on vaan mun mieleni, joka mennä viipottaa.

Kävimme reilu kuukausi takaperin Miikun luona pitkästä aikaa, ja siellä tapahtui jotain aivan mystistä. Menin sisälle, ja Beda tuli esiin - turkki leikattuna ja pörröisenä. Kun se istui siinä lattialla selkä muhun päin ja mä rapsuttelin sitä, luulin hetken rapsuttelevani sua. Beda oli ihan kuin sä! Pystyt korvatkin ja kaikki. Samalla lailla hiljaisesti läsnä...

Kulta. Vietä kiva synttäripäivä! Tuon sitten niin monta kakkua mukanani, kuin kuluu vuosia ennen kuin tulen perässä. Rakastan sua!

Persjättöyhdistelmien käyttöönotto ja muuta agilitaamista

2011-09-01T16:35:00.004+03:00

Vitsivitsivitsi!! Eilen oli parhaat treenit ikinä! Juha oli tehnyt tällä kertaa hieman lyhyemmän radan, joten ensinnäkin kykenin ensimmäistä kertaa oikeasti muistamaan estejärjestyksen. Lisäksi se sisälsi pari tosi hyvää paikkaa kokeilla aikaisemmissa treeneissä opittuja niksejä, ja niinpä niin ikään ensimmäistä kertaa uskalsin ujuttaa takaakierto- ja niisto-persjättöjä jo ihan omaan alkuperäiseen ohjaussuunnitelmaani. Kun vielä Finskillä oli muutaman tylsän päivän jälkeen hirveän hyvä vire päällä, olivat ainekset supertreeneihin kasassa. :) Listaan tuohon radan alle taas vaikeat tai muuten erikoiset ja uudet kohdat, sekä niihin liittyvät Juhan neuvot tai omat niksini...

1 - 2 - 3 :: koira meni ekalla yrittämällä puomin sijasta putkeen. tämä siksi, etten tikannut sitä kakkoselta keskemmälle, vaan putki oli suoraan koiran juoksulinjalla. kun tikkasin Finan vähän oikealle kakkosen jälkeen, sujui moitteetta!

3 - 4 - 5 :: koiran ollessa puomilla tein persjätön ja juoksin edeltä kepeille auttamaan sisäänmenon nopeaksi.

5 - 6 - 7 :: keppien päässä valssi, koiran heitto kutosen takaakiertoon, ja samalla persjättö kutosen edessä kohti seiskaa. toimi heti ja superisti! :)

13 - 14 - 15 - 16 - 17 :: neuvo oli jäädä odottamaan putken ulostulosuun ja hypyn 14 puoleen väliin, ja koiran tullessa käteen lähettää se takaakiertoon, vetää hypyn yli, lähettää uudestaan hypylle 15 takaakiertoon ja samalla tehdä persjättö esteen edessä. näin koira oli mun oikealla puolella hypylle 16 lähetettäessä (koira takaakiertoon kuvassa näkyvän numero 16 puolelta), joka meni jotakuinkin näin: takaakiertoon lähetys oikealla kädellä, niisto hypyn yli vasemmalla ja sitten persjättö ja koira putkeen oikean käden puolelta.

20 - 21 :: A:lta tullessa (ohjaaja sisärataa) koiran lähetys takaakiertoon oikealla kädellä, taas niisto(!?) hypyn yli vasurilla ja samantien persjättö ja täysiä sisärataa pitkin loppuun.

Kun lopulta olimme käyneet radan kokonaan läpi korjauksineen, Juha kysyi: "Otatteko alusta vai tuosta keppien jälkeen?" Mulla revähti reisi jo heti alkutreeneissä, mutta oinaana hammasta purren sanoin ilmekään värähtämättä, että alusta tietysti, ja lopulta vedimme koko radan kerralla puhtaasti muiden ryhmäläisten aplodien saattelemana. :)) Kannatti vetää! Vielä lopuksi Juha painotti, että mun on opittava näkemään kohdat, joissa mun on jäätävä odottamaan Finaa ja kohdat, joissa taas pitää painaa pää kolmanteja jalkana koiraa vedättäen. Siinä mulla on vielä petrattavaa, mutta oon niiiiin tyytyväinen, että kerrankin uskalsin alunperinkin ottaa meille uusia, ns. riskiohjauksia, ja vielä onnistuttiin niissä! Kyllä sen nyt huomaa, miten ohjaus vaikuttaa koiran nopeuteen... En edes malta odottaa ensi viikon treenejä!

Lopuksi on kuitenkin ihan pakko latistaa tunnelmaa itseään ruoskien. Meninpäs liikuntatunnille revähtäneellä reidellä, joka "ei tuntunut niin pahalta", ja nyt saa sitten linkuttaa ja tursotella kylmägeeliä mielin määrin. Niinpä tämän päivän HurHan treenit on pakko jättää väliin. :( Pienet lapsukaiset, tässä seuraa tärkeä opetus x 2: Jos kerran painotat kaikille agilityn olevan täyttä urheilua, valmistaudu ja lämmittele treeneihin niin kuin muihinkin urheilutreeneihin kuuluu. JA! Älä varsinkaan mene revähtäneellä raajalla liikkumaan vielä lisää. Soo soo ja kukas se sieltä peilistä kurkistaa... :P

Tiedonjyviä itutorilta

2011-08-29T18:41:00.004+03:00

Kun pari vuotta sitten marisin ja valitin asuvani pienessä perslävessä nimeltä Loviisa, en voinut kuvitellakaan nykytilannetta. En voinut arvata, että ihana pieni Loviisa olisi tarttunut muhun pitkillä juurilla, jotka välillä jopa kuristavalla otteellaan saisivat mut ikävöimään kotia. Näin muualla asuessa sitä missaa sopivasti kaikki pikku kaupungin huonot puolet, ja ajoittaisilla vierailuilla saan sitten nautiskella pelkistä positiivisista vaikutuksista. Miten ikävöinkään sitä rauhaa ja hiljaisuutta! Iltalenkkejä koirien kanssa, kun tuntiin ei vastaan saattanut tulla yhtä ainoaa ihmistä.

En olekaan koskaan oikein kertonut kotikaupungistani. Se on pieni suuri kylämäinen kaupunki 100km Helsingistä itään, asukkaita reilut 15 000 ja huhun mukaan pinta-alaa enemmän kuin Helsingillä, Vantaalla ja Espoolla yhteensä. Mutta suuri osa siitä onkin sitten metsää taikka peltoa. :) Loviisassa on oikeastaan vain yksi suurempi keskustan läpi ajava katu, jonka risteävillä teillä usein hihitellen valitellaan paikallista ruuhkaa. Itse keskikeskusta on jotakuinkin neliökilometrin sisälle heittämällä mahtuva torin ja puistojen muodostama kokonaisuus, jossa nuoret ajavat, no, ympyrää ja jonka voit kulkea läpi tapaa-
matta neljää ihmistä enempää. Asukkaista reilut 40% on ruotsinkielisiä, joten kielipäätäkin voi kehittää helposti, mikäli on ajatukselle avoin. Näin ollen Loviisassa muutenkin suhteellisen vähäinen lukiolais-
joukko jakautuu vielä rankasti kielen mukaan omiin lukioihinsa, ja entisessä lukiossani opiskelijoita on hyvällä tuurilla sellaiset 75 - eli vain yksi ryhmä joka vuodelle. Tästä aiheutuu sekä hyötyä että haittaa, mutta se on myös syy, miksi välillä ikävöin kotilukiotani. Se oli toisinaan kuin toinen koti ja perhe.

Viikonloppuna Loviisassa järjestettiin vuotuinen Loviisan wanhat talot -tapahtuma (entinen Wanhassa wara parempi), jonka voisi sanoa olevan vanhojen talojen korjausmessut. Toisin sanoen toista kymmentä taloa avaa ovensa vierailijoille, joita tulee joka puolelta Suomea. Pieneen kaupunkiin tulee äkkiä hieman vipinää ja käsityöläiset kojuissaan luovat aivan erityistä tunnelmaa, joka on ainoastaan pakko kokea. Itsekin siis suuntasin kaverini Neten kanssa kaupungille katsomaan, kuinka kaupunki panee parastaan. Siinä sivussa tuli tehtyä hieman kirpparilöytöjä ja vetäistyä masut täyteen kaupungin parhaassa ravintolassa - thaimaalaisessa nimittäin!

Loviisaan liittyy mun kohdalla nykyään myös pieniä rutiineja. Kun menen viikon päätteeksi kotiin, ensimmäinen asia, jonka haluan tehdä, on mennä kauppaan. Ihan tavalliseen markettiin. Kun on ensin päivätolkulla tuijotellut vieraiden ihmisten naamoja ratikassa, kaduilla, busseissa...sitä haluaa aivan ekaksi moikata tuttuja ihmisiä, joita on koko marketti täynnä. Tällaisilla pienillä asioilla täällä pidetään mieli tasapainossa, täällä anonyymilandiassa.

Ennen kuin eilen lähdimme iskän kanssa taas ajelemaan kohti Apinaparkkia, kävin Sara-mummon kanssa lenkillä ihan kaksistaan. Suuntana oli tietty takapihaltamme nouseva harju, ja mummokoira sai erioikeuden kulkea koko matkan vapaana. Tuulimyllyn juurella pelailimme vähän palloa, ja voi, miten melkein-vanhus taas nuortui! Harmittaa, ettei sitä voi oikein ottaa pysyvästi mukaan Helsinkiin - olisi vähän rankkaa ja stressaavaa pienelle vanhalle sydämelle.

Sain juuri kokattua itselleni päivän ensimmäisen aterian ja vähän siivoiltua sotkuja, ja seuraavaksi vuorossa olisi hieman telkun töllötystä ja sitten kevään yo-kirjoituksiin lukemista. Tällä viikolla olisi tavoitteena aloittaa jo seuraava kirja, mutta saapa nähdä. Parempi se kuitenkin on lukea näin vähitellen hyvissä ajoin, kun sitten keväällä ei kuitenkaan lukulomaa tipu. Sain onneksi tiputettua tästä jaksosta espanjan pois, sillä päätin olla kirjoittamatta sitä ja muutenkin olin kurssilla ihan pihalla. :) Nyt mulla on siis viikossa kolme kympin aamua, mutta yritän ainakin yhtenä niistä herätä lukemaan...edes vähän! Tällä viikolla sallin kuitenkin vielä löysäilyn, sillä odotan vaan perjantaita ja ukkelin tapaamista pitkästä aikaa! ♥

Yksi kolmasosaa

2011-08-27T19:20:00.002+03:00

Nyt on sitten ensimmäinen kakkosnolla plakkarissa! Mitään pidempää sepustusta en jaksa nyt tähän hätään väsätä, mutta sen verran voin sanoa, että helle teki kyllä tehtävänsä. Kaksi ensimmäistä starttia menivät hirveäksi haahuiluksi ja siten myös hylyiksi, mutta kolmas kerta toden sanoi - ihme kyllä! Ja ykkösluokan tapaan hypäriltä taas se eka nolla... Kaarroksia oli, mutta se ei haittaa. Muihin ratoihin peilattuna on ylipäänsä ihme, että koira juoksi koko radan... Ja nolla on kuitenkin aina nolla! ;)

Olimme Kivikon kentällä Helsingissä jo yhdentoista maissa, vaikka ensimmäinen starttimme oli vasta kahden jälkeen, ja koira oli kyllä aika puhki vaikka viileässä boksissa saikin loikoilla. :) Tämä siksi, että pääsimme ihanaisen russeli Roopen ja ohjaajansa Katin kyydissä, kun he debytoivat aamulla viralliset kisat. Ja hienosti he sen tekivätkin! Nollat eivät todellakaan ole kaukana! :-) Iso kiitos vielä Katille ja muulle retkiseurueelle!

Tässä vielä tulokset:

agilityrata :: ratavirheet HYL :: aikavirhe HYL :: tuomari Minna Räsänen :: tulos HYL
agilityrata :: ratavirheet HYL :: aikavirhe HYL :: tuomari Minna Räsänen :: tulos HYL
hyppyrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -0,66 :: tuomari Minna Räsänen :: tulos 0 :: sijoitus 2. :: LUVA

Back in business

2011-08-19T22:16:00.002+03:00

Back in business - literally! Taas ollaan Apinaparkissa ja sekamelskaelämä jatkuu lukion, kodin ja ♥:n välillä pallotellen. Stressittömyys, jonka tavoittelusta jo aikaisemmin mainitsin, on alkanut hienosti. Olen ottanut tavoitteeksi tehdä kaikki työt mahdollisimman lyhyessä ajassa ja reilusti ennen deadlineja pois alta, jotta koulujutut pysyvät järjestyksessä, eikä tule viime hetken hikipisaroita. Lisäksi ne kuuluisat ajotunnit olen vihdoin saanut alulle, vaikkakin harrastan vielä kengurubensaa... ;) Tyypillisin ajo-open fraasi on ehkä: "Jarru, jarru, jarru...Jarru. ....Nyt sä et painanut jarrua ja mä jouduin jarruttamaan." :DD Ehkä mä vielä jonain päivänä kuulkaa ajan itse kisoihin! Tai kuten äitini sekosi sanoissaan ja totesi: "Kyllä susta vielä oppilas saadaan..."

Sitten taas koira-asioihin. Meillä on päällä tehokuuri vireen ja nopeuden suhteen. Viretreenit menevät Finalle, juoksutreenit minulle... ;) Kuten ehkä vaativuudesta saattaa jo arvata, yllä on meidän ensimmäisten Agility Akatemian treenien rata keskiviikolta. Oli kyllä melkoista kiemuraa... Mä ja Fina tosin junnattiin jo heti toisella esteellä, kun kolmoselle käännyttäessä Fina karkasi aina laajalla kaarroksella selän taakse lähti nuuskimaan A:lle. Muutamalla terävällä haltuunotolla sain naperoon kuitenkin vauhtia, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Veikkaan, ettei kovin moni jaksa mitään yksityiskohtaista sepustusta, joten kirjaan vain itselleni ylös ne vaikeimmat kohdat sekä Juhan vinkit niihin.

10 - 11 - 12 :: kympin takaakierto putken puolelta kympin ja yhdentoista puolessa välissä haltuun vastakkaisella kädellä, ja kun koira on hanskassa, sitten oikealla kädellä heitto takaakiertoon ja taas vastakkaisella kädellä nenästä kiinni ja putkeen.

12 - 13 - 14 :: heti, kun koira lukitsee putken, ohjaaja juoksee vedättämään puomille esteen 13 vasemmalta puolelta (otin ensin oikealta ja takaaleikkasin puomille, mutta Juhan neuvolla sain ainakin sekuntin ajasta pois ja koira veti täysiä!)

16 - 17 :: ajoissa lähetys takaakiertoon, puolivalssilla koira esteelle 17 (muuten koira ajautuu jo hyppykaaressa seuraavan esteen takapuolelle)

24 - 25 :: pussilta täysillä takaakierto-persjättö -yhdistelmä esteelle 25 - Tämän saimme Finan kanssa ensimmäisellä yrittämällä täysin nappiin! Saimme jopa kaikkien ryhmäläisten aplodit. :)

Juha on huippukoutsi! Ehdottomasti parasta on treenien haastavuus ja se, että virheen jälkeen analyysi, syy ja parannusehdotus tulee kuin apteekin hyllyltä oli tilanne mikä tahansa - ja neuvot ovat aina juuri sinulle ja omalle koirallesi. Lisäksi Juha on vaativa, mitä nimenomaan tarvitsen saadakseni hyvän draivin. Kun vielä pääsimme testaamaan opittua (ja mä jatkoin juoksemisen opettelua ;)) HurHan torstain treeneissä, saimme aivan huippunopean vauhdin. Mun pitää vaan oppia unohtamaan kaikki se varmistelu ja vetää täysillä ja riskillä. Maltan tuskin odottaa ensi viikon treenejä!

Seksto-nollat

2011-08-07T23:21:00.006+03:00

Nollatulos - CHECK :: Serti - CHECK :: Jotain superia - CHECK !!

Takana on elämiemme, sekä Finan että minun, ensimmäinen kunnon kisaviikonloppu ja varsinainen tournee. Takana on kuusi starttia, jotka jakautuivat kahtia lauantaille ja sunnuntaille Lempäälään ja Haminaan. Takana on kuusi starttia, joista viisi kakkosluokassa. Takana on kuusi starttia, eikä yhtään ratavirhettä.

Eilinen päivä oli mahtava. Äiti, Fina, Sara ja minä olimme Lempäälässä agikentän laidalla jo kahdeksan jälkeen valmiina nousemaan kakkosiin. Vain muutamaa juoksuaskelta myöhemmin vastaanotimme sertin nollavoitolla ensimmäisellä yrittämällä, ja tunsimme olomme höhläksi. Mitäs nyt? Kisapäivä venyikin suunniteltua pidemmäksi, iltaan asti, jolloin sitten debytoimme tokaluokan ihanan kiemuraiset radat (vihaan suoria)! Niistä ensimmäisellä juoksin koiran päälle ja toisella unohdin radan niin, että kentän laidallakin kuului: "NO NYSSE UNOHTI RADAN!" :D Näistä huolimatta kumpikin oli lopulta kuin ihmeen kaupalla nollatulos sekuntin yliajalla. Vaikka luvat jäivät harmittavasti omien kömmähdysteni päähän, pokkasimme silti myös toisen ja kolmannen sijan - siis yksi kutakin. Täytyy myöntää, että hieman alkoi pystirivistöä katsellessa naurattaa, että Fina meni sitten ja toteutti tyypillisen "collect them all" -kehotuksen. :-)

Illalla ajelimme sitten mökille Haminaan seuraavaa koitosta varten. Hapsutassut olivat tapansa mukaan ratkiriemuissaan päästessään mökkirantaan pulikoimaan ja mummin jalkoihin kerjäämään kurkunpalasia. Koska tokaluokkalaisia lellitään, ei meidänkään tarvinnut tänä aamuna herätä siipikarjan kiekumiseen, vaan aamupäivällä ehti hyvin pulikoida vielä vähän lisää. :)

Haminassa niin ikään radat olivat kertakaikkisen ihania. Ei liian helppoa, muttei liian vaikeaakaan. Ylitsepääsemättömäksi osoittautuivat ainoastaan ihanneajat. Ensimmäisellä radalla kyseinen killerilinja tosin alittui täpärästi, mutta tällöin ei palkintopaikkaa herunut - eikä siis luvaakaan. Jälkimmäisillä tuli kummallakin himpun verran yliaikaa, mutta Fina teki hienosti ja tarkkaa työtä. Voin vihdoin luottaa siihen, että koira menee ja todellakin suorittaa kaikki esteet, ja näin voin keskittyä täysin omaan liikkeeseeni. Agiradalta irtosi kolmas sija ja hypäriltä viikonlopun toinen nollavoitto!!

Finan nimi on nykyään Jack, ja tässä on hänen pottinsa viikonlopulta :-)

Oli aivan älyttömän huipelia lähteä reissun päälle ja tavata tuttuja ihmisiä siinä samalla. Mennessämme poikkesimme Rillan kasvattajan, Miikun, luona, ja kisakatsomoon sain sankat sukulaisjoukot. Kiitos kaikille yösijoista ja ruuista! Ennen kaikkea kiitos kuuluu kuitenkin äidille, joka kuljetti ja kannusti koko ajan! ♥ Ja superhyper kiitos itse päätähdelle, koirakon tassuvastaavalle, joka tykitti kuusi nollarataa peräkkäin! Liekö kukaan tuntee termiä seksto-nollat, mutta nyt semmoinen piti luoda. Vähän vielä vipinää kinttuihin, niin alkaa niitä luviakin tulla. Tuomarin sanoja lainaten: "Vähän pitää vielä pistää tassua toisen eteen, tai tulee kolmosluokassa paha mieli." Totta puhuen siellä ei ole mitään tsäänssejä, kun nyt jo tekee näin tiukkaa. :D

Fina jaksoi upeasti koko reissun, mutta kyllähän sitä oltiin lopulta aika naatteja molemmat :-)

Tässä vielä tulokset lauantailta Lempäälästä:

agirata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -8,34 :: tuomari Johanna Wütrich :: tulos 0 :: sija 1. :: LUVA => 2.LK
agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe +1,11 :: tuomari Heini Viitaniemi :: tulos 1,11 :: sijoitus 3.
agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe +1,61 :: tuomari Jari Tienhaara :: tulos 1,61 :: sijoitus 2.

Ja tässä tulokset tältä päivältä Haminasta:

agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -1,01 :: tuomari Tuija Kokkonen :: tulos 0 :: sijoitus 5.
agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe +2,65 :: tuomari Anne Savioja :: tulos 2,65 :: sijoitus 3.
agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe +0,15 :: tuomari Anne Savioja :: tulos 0,15 :: sijoitus 1.

Toko night fever

2011-08-04T16:04:00.001+03:00

Finan ehdoton lemppari (ja vahvuus!) on estehyppy (omistaja on noussut suoraan sängystä :-)

Auts. Ei auta itku markkinoilla, mutta onneksi agi, toko ja näyttelyt auttavat treenikuumeeseen! Menin tosiaan minkä lie aivopierun seurauksena ilmoittamaan Finan Porvoon koiranäyttelyyn 11.9. ja tällä hetkellä kärsin valtavasta tokohuumasta. Sairastun tähän perinteiseen tokokuumeeseen vähintään kerran vuodessa elokuun ensimmäisten päivien aikana, kun seuramme järjestää täällä Loviisassa tokokokeen, jossa tulee aina toimittua talkoolaisena (ja johon olen luvannut osallistua jo kolmena vuonna...). Tänä vuonna ajattelin kuitenkin pidentää tätä kuumetta, sillä lisäsin kisakalenteriimme jo varteenotettavia tokokokeita loppusyksylle. :) (Niin, meillä on kalenteri tuolla otsikkokuvan linkissä, näittekö?! Sinne ei kyllä mitään bileitä ilmaannu, vaan koiratouhuja:)) Eihän me olla tokoiltu nimeksikään, mutta alokasluokan liikkeet kyllä osataan - seuraamisia lukuunottamatta.

Finan merkki parin treenikerran jälkeen kuukausi sitten

Finan loistava merkki tänään - huomatkaa sen intopomppu: "Juu mä osaan tän, se menee justiin näin!"

Ja vaikka korkeintaan avon liikkeitä tullaan harjoittelemaan kisamielessä, on hauskaakin hauskempaa harjoitella erikoisvoittajaluokan liikkeitä pikku spanielin kanssa. Tavoitteena on, että ei-tokokoira Fina ei välttämättä osaa alempien luokkien liikkeitä, mutta näyttää isoille paimenkoirille, miten se niin kamalan vaikea ruutu oikein tehdään! Ruutu olikin Rillan lemppari aina, eikä Finakaan kovin masentuneelta kyllä näytä... :)

Tässä tällaista videospämmiä, joka tulee jatkumaan alkuviikosta. Huomennahan me siis pakkaamme kimpsut ja kampsut takakonttiin ja lähdemme kohti lauantaisia Lempäälän kisoja, ja käymme samalla reissulla moikkaamassa Finan Bamse-veikkaa Porvoossa ja Miikkua ja bortsulaumaa maalla. Sunnuntaina auto puolestaan starttaa Haminaan. Jos ei viidellä startilla nousta kakkosiin... No, enpäs sanokaan. :)

This is life! ja muuta syötävää

2011-07-31T14:19:00.002+03:00

On kerran korvapuusteja, jotka nopeasti päätyvät imperfektiin. Kuva © B. Ghimire

Terpparallaa taas! Heti alkuun täytyy todeta, että mitään varsinaisesti maailmanmullistavaa sanottavaa mulla ei ole, kunhan halusin tulla esittelemään, miten makunystyröitä oikein lellitään! :-) Ollaan nimittäin tässä muutaman päivän aikana vietetty keittiössä ja marjapuskissa enemmän aikaa kuin laki sallii. Pääasiassa luonnon antimien kohtalona on ollut päätyä suoraan kädestä suuhun, mutta eilen lähdettiin oikein tarkoituksenmukaisesti hakemaan ruokaa pöytään. Suunnitelmissa oli kotoa lähdettäessä hakea vähän vadelmia piirakkaa ja nokkosia keittoa varten, mutta kuinkas kävikään. Littoistenranta yllättikin oikein toden teolla, kun parin puun juurella oli ennennäkemättömän julmetusti kantarelleja!

Muruakaan ei säästelty, kun Suomen luonto päätti lahjoittaa meille koko päivällisen kaikkine ruokalajeineen aivan jälkiruokaan saakka. :-) Niinpä nokkoskeiton ja sienikastikkeen jälkeen saimme nauttia makoisasta vadelmapiiraasta, ja tänään aamulla väsäsin punaherukoista vielä kerroskiisseliä. Eilinen päivä meni kuin hujauksessa, mutta mikä mieluisinta, missään vaiheessa ei tullut mietittyä sekuntiakaan mennyttä tai tulevaa. This is life!

On jokseenkin huvittavaa ja tietysti ilo olla läsnä, kun iso (pieni) mies normaaliin päiväuniaikaan kiemurtelee paikoillaan ja jankkaa, että haluaa "VADELMIA!!" eikä nukkua - niin kauan kunnes mä annan periksi ja lähdetään metsään. No ei kyllä tarvitse kauaa houkutella. :-) Pahoin (hyvin) pelkään, että tänäänkin päädytään ainakin nokkospuskiin, nimittäin sama laulu oli heti aamusta... :D

Lopuksi haluaisin vielä sen verran vedota kaikkiin arvokkaisiin kahteentuhanteen kuukausittaiseen vierailijaan, että ettehän roskaa meidän Suomea. Metsistä on iloa viimeistään siinä vaiheessa, kun pennoset markettiruokaan on loppu. :-) Kiitos!

Lupauksia

2011-07-27T11:57:00.007+03:00

Jotkut sanovat "Greetings from Asshole", minä sanon "Terveisiä Turusta". Huono vitsi. Neljän työviikon jälkeen (joista yksi tuli muuten vietettyä sairaalassa) loma vihdoin alkoi ja on nyt jotakuinkin puolivälissä. Olen paraikaa siis harjoittelemassa avovaimoilua kolmen viikon mittaisella reissullani murun luo. Mulla on ollut tässä työn alla vähän jos jonkinlaista nysvättävää, minkä takia ei ole yhtään huono juttu, että ukkelini on arkisin töissä. Lukion kirjallisuuskansiostani puuttuu enää kaksi tekstiä, eikä niillä edes ole mikään kiire, sillä laiskuuttani valitsin tuon tuskien kurssin (ainakin etukäteistyön perusteella!) vasta viimeiselle, neljännelle vuodelleni. Siis vielä vuosi aikaa! :D Toki koitan saada sen mahdollisimman nopeasti pois alta, sillä kevään kirjoitukset ovat edessä nopeammin kuin uskallan edes kuvitella, eikä mulla tule olemaan edes lukulomaa. O_O

Kuitenkin olen luvannut itselleni, että pingotus loppuu justiinsa ja tähän. Jos täällä blogissa yhdessäkään sanassa vilahtaa koulustressi, niin saa tulla läpsäisemään. Viimeisten kahden vuoden aikana elämääni ei ole mahtunut mitään muuta kuin opiskelu, ja nyt se saa riittää. Lasken omat odotukseni mahdollisimman alas kirjoitusten suhteen, valmistaudun niihin ajoissa ja teen voitavani. Aion kuitenkin panostaa erityisesti vapaa-aikaan, tai siis niihin harrastuksiin, joita olen haalinut vapaa-ajalleni. :D Tähän mennessä viikottaiseen suunnitelmaan kuuluvat autokoulun ajotunnit, unkarin tunnit ja kahdet agilitytreenit sekä omatoimitokottelut Finan kanssa. Lisäksi ainakin kerran kuussa pitäisi saada junakin alle, että pääsee tänne Turkulandiaan.

Toinen asia, jonka olen itselleni luvannut, on säästökuuri. Ehdoton säästökuuri. Pentukuume kalvaa sisuksissa, ja kasvattajienkin kanssa on jo juteltu, mutta h-hetki on aikaisintaan vuonna 2013. Pennuntulo saa vapaasti mennä vaikka pidemmällekin, mutta tuohon mennessä koitan saada tarpeeksi rahaa kasaan. Siispä ensi kesälle enemmän työviikkoja, ja yritän saada yksittäisiä päiviä pikkulomillekin... Muutenkin nuo koira-asiat ovat aika pinnalla tällä hetkellä. Leirin ja parin viikon takaisen LUVAn jäljiltä mulla on hirveä kisa- ja treenikuume, mitä helpottavat onneksi tulevat suunnitelmat. Tiedossa on paitsi hyvä määrä kisoja (Lempäälä, Hamina, Loviisa-Porvoo -ottelu), myös Porvoon koiranäyttely ja paikka koko syksyksi Oreniuksen Juhan valmennusryhmässä Agility Akatemiassa! Luulen, että näillä eväillä tuo pingotuksen lopettaminen ei ehkä ole kovin vaikeaa... ;)

Nyt täytyy kuitenkin rientää tekemään murulle aamupalaa/lounasta, kun se tulee ruokatauolle. :) Itse jätän väliin seuraaviksi kolmeksi päiväksi ainakin, sillä katsoin sopivaksi ottaa kesäpaaston hyvissä ajoin ennen koulun alkua. Jos homma sujuu yhtä simppelisti kuin viime kesänä, jatkan kyllä suoraan viiteen päivään. Tosin tällä kertaa itsekuria riepomassa on ukkelin valitettavan hyvä kokkaustaito. Että miten sitä malttaa.... :( Se jää nähtäväksi. Heti tuli nälkä. Ai niin, käytiin viikonloppuna yhdessä Tampereella haahuilemassa! Saatiin lainata mummun kämppää, joka oli aivan täydellinen - bussi lähti oven edestä ja vei suoraan keskustaan. Melkein yhtä hyvä palvelu kuin nelosratikassa... ;)

Ps. Finan sivu on nyt uudistettu !! ja käännetty, vihdoin... :)

LUVAllista menoa

2011-07-15T10:49:00.002+03:00

Vihdoinkin! Vain kisakalenterin täytteeksi ottamani startti Helsingissä tuotti tulosta muuttaen meikäläisen agihistorian kirjoja. Nimittäin en ole koskaan aiemmin onnistunut ohjaamaan kumpaakaan cavalieria puhtaaseen suoritukseen ensimmäisellä startilla, ja siksi tähän asti olemmekin osallistuneet vain vähintäänkin kahden tai jopa kolmen startin kilpailuihin. Nyt siis voidaan todeta, että myös vain yhtä starttia varten kannattaa ajaa satakin kilometriä.

Olen silti tyytymätön suoritukseen. Monista hyllyradoista on jäänyt paljon paremmat fiilikset, kuin tästä startista. Video paljastaakin, ettei koira oikein juossut, eikä siten kyllä ohjaajakaan liiemmin. Lisäksi käännökset kolmosesteellä ja vasemmassa takakulmassa putken jälkeen menivät pitkiksi, mikä imaisi sekunteja aivan liikaa, ja jotenkin musta tuntuu, että tehtiin hieno comeback tökstöks -menoon. :) Kepeistä sen sijaan olen tyytyväinen, sillä Fina haki ne hyvin, ja itsekin annoin koiran kerrankin tehdä ne itsenäisesti, enkä mennyt räpylöineni söhlimään... Keskihidasta töksöttelyä, mutta nolla nyt on aina nolla. :) Elokuussa meillä tuleekin olemaan näillä näkymin vain yksi kisaviikonloppu, jolloin kisaamme kumpanakin päivänä: Lempäälässä 6.8. kolmen agistartin verran ja seuraavana päivänä Haminassa 7.8. kaksi agistarttia. Sano minun sanoneen, mutta jos ei tuona viikonloppuna sertiä tule, niin Fina saa vaihtaa ohjaajan parempaan. :)

agilityrata :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -12,12 :: tuomari Seppo Savikko :: tulos 0 :: sijoitus 4. :: LUVA

Agilityliiton leiri 2011

2011-07-05T23:10:00.004+03:00

Silmät tuijottavat tyhjyyteen. Sormet ovat räjähtämäisillään halusta näpytellä, mutta näppäimistö pysyy koskemattomana. Adrenaliini virtaa kropan joka kolkassa, vaatii kirjoittamaan ja kertomaan kaiken, mutta sanoja ei löydy. Olen iiiihan sekaisin agilitystä!

Takana on harvinaisen esteinen viikonloppu. Näistä esteistä kuitenkin tykkään, ja niin tykkää muuan Rusakko Läpsäkorvakin! Koko viikonvaihde kului koirien parissa, kun mä ja kaverini Fanny olimme koirinemme Agilityliiton leirillä Kuopiossa. Sekä lauantaina että sunnuntaina ohjelmassa oli neljä tuntia agilitytreeniä Suomen kärkikouluttajien opissa ja koulutusten väliajoilla toisten treenien sivusta seuraamista tai leirintäalueella koirien kanssa uimista. Taskuun tarttui saavitolkulla intohimon syvenemistä, muutama mun ja Finan parityöskentelyyn U-käännöksen tehnyt vinkki, sekä kilokaupalla rantahiekkaa ja koirannameja. Ainoan miinuksen saa ylevä majoituksemme, kuuden neliömetrin mökki, jossa ei ollut ikkunan ikkunaa ja jonka ovi oli vain reilun metrin korkuinen (kuva täällä). Kun sängyt veivät ruhtinaallisesta pinta-alasta 3/4, kolmelle koiralle jäi ehkä kaksi neliömetriä. Ja koska minkään näköistä henkireikää ei kaninkopissa ollut, jouduimme nukkumaan ovi auki, sillä syystä tai toisesta 50 asteen yölämpötila ei houkutellut. :) Lopulta koko koppero oli kuitenkin pelkkä koominen muru suuressa leirileivässämme, sillä agilityihmiset eivät elämää turhan vakavasti voi ottaa. Humoristisia olivat olleet edellisetkin asukkaat, nimittäin mökin seinät oli koristeltu mm. tekstein: "Ööö...kääpiöiden ovi?!", "Huom! Muistathan lyödä pääsi!" (Fanny muisti!) ja "Kaupungin haravavarastokin taitaa olla isompi?" :DD En epäile, etteikö olisikin...

Lauantaina kahdet parituntisemme vetivät Juha Orenius ja Julia Kärnä. Juhan treeneissä vedettiin vain yhtä rataa useilla toistoilla, kun taas Julian treenit koostuivat useista lyhyistä pätkistä. Sinänsä mulle oli yllätys, että Fina jaksoi vetää läpi kaikki toistot, vaikkakin loppua kohden hyytyen. Juhan treenit kuitenkin saivat alulle täydellisen U-käännöksen mun ohjaamisessani ja Finan vauhdissa - nimittäin ohjausvalintani Finan vauhtiin rytmittäen sain etenemisvauhdin lähes tuplaantumaan! Olen ohjannut Finaa koko ajan vähän liian vaikeasti, liikaa takaa ja liian töksähtelevästi, jonka vuoksi menommekin on ollut yhtä töksähtelyä. Ilmeisesti takaa ohjaaminen on muutenkin siirtynyt pois muodista, sillä nyt itsekin sen todistaneena uskon väitteeseen, että koira on aina nopeampi, jos ohjaaja hieman vedättää. Lisäksi kepeillä tapahtui suuraskel eteenpäin, kun Juha käski mun mennä pois koiran vierestä painostamasta ja lopettaa hidastavan kumartelun - jos täytyy kumartua, se tulee tehdä polvista. Lopulta sain ryhmän ainoana vedettyä nollatuloksen radalta, ha-haa! Julian treeneissä sitten puolestaan opin keilaamaan ja kieli solmussa ehkä melkein saksalaisenkin. ;)

Sunnuntain molemmat treenit meille veti Anna Ström, joka niin ikään jatkoi mun ajatusteni ja radansuunnitteluni muovaamista koiralle sopivaksi. Uskalsin rohkeasti kysyä, että: "Miten olisi tällainen vaihtoehto?" ja Anna uskalsi rohkeasti sanoa, että: "En käyttäisi, hidastaa koiraa." Kyseessä on siis mun päähänpinttynyt tapani yrittää kaikin tavoin välttää ansaesteet kokonaan käyttämällä kaikenmaailman kiemuroita. Täten olen salakavalasti välttänyt myös oman kehittymiseni ohjaajana, kun yritän aina vetää varman päälle. Ja kun vihdoin uskalsin treeneissä ottaa riskejä, niin johan mentiin ja lujaa... Mistä hiivatista mä vaan saisin lisää itseluottamusta? Mitä mun tulee myös alkaa sisäistää on se, että tiukassa käännöksessä työ on tehtävä ennen estettä, jolla koiran olisi käännyttävä, eikä vasta sen jälkeen. Mulla on nimittäin hyvin huono tapa olla ennakoimaton, ja sitten paasata kurkku suorana "Tästästäs!!" Kuitenkin leirin aikana, treenien edetessä, saatoin jo huomata tapahtuneen muutoksen. Rataantutustumisessa mietin aivan erilaisia vaihtoehtoja kuin ennen, ja kiinnitän huomiota ihan uudenlaisiin asioihin.

Leirin ollessa ohi allekirjoittanutta melkein marisuttaa. Juuri, kun päästiin vauhtiin, niin mokoma piti ajaa kotiin. Mua melkein pelottaa koulutusten aikaansaama agilitytsunami - tähän asti olen leirin jälkeen ilmoittautunut jo kuuteen starttiin (lisää tulossa...) ja varasinpa paikan muuan pilviähipovan kalliista valmennusryhmästäkin... Mulla on ollut tajuamattani ohjauksessani sellainen tykki, että omilla jaloilla on täysi työ pysyä perässä. Siispä jumantsuide, nyt mennään eikä meinata!

Vieraita pusuja nelosessa

2011-05-31T00:09:00.009+03:00

Loma häämöttää nenun edessä - enää puolikas ruotsin koe huomenaamusta, ja sitten kummitädin kanssa siivin sinivalkoisin Frankfurtin kautta Unkariin! Sain justiinsa kaikki tavarat pakattua, ja yhdeksän päivän matkatavarat menivät vain 11 kiloon! Oonko mä edes tyttö vai mitä häh? kun ei tarvinnut kenenkään istumalihaksia laukkua sulkiessa vaivata. :)

Se, miksi mun oli vielä yömyöhään tultava tänne kyöpelöimään - hinnalla millä hyvänsä - on kuitenkin mun tämäniltainen ratikkamatkani. Jo toista kertaa tulin kotiin nelkkureissun jälkeen hihittäen ja hykerrellen tietämättä, miten päin oikein olisi (edellisellä kerrallahan törmäsin trämpässä unkarilaisiin). Tällä kertaa tutustuin Rodriqueziin, Rodriqueziin El Salvadorista. Odottelimme molemmat Lasipalatsilla ratikkaa, joka vihdoin pysäkille saapuessaan tursusi kantamuksista päätellen Tallinnan-matkalaisia, ja naurahdettiin siinä toisillemme, kun Sakujen ja muiden helmeilevien ulos purkautuminen vei niin tautisesti aikaa. Kun olin jo mennyt perävaunuun istumaan luurit korvilla, tuli tämä herranen kysäisemään, voiko viereen istua. No voi tokkiisa! Siihen vaan. Ulkomaiseen tapaan tottuneena arvasin heti tyypin olevan normi suomalaista jullikkaa sosiaalisempi, ja laitoin soittimen taskuun äijän sanoessa käsipäivää ja kysyessä mun nimeä. Siinä sitten tuli höpöteltyä ja hihiteltyä kuin vanhat tutut koko matkan ajan, pääasiassa mistä ollaan tulossa (sanoin kyllä, että poikakaverin luota...), kielistä ja Helsingistä koti-
paikkana sekä muusikko-Rodin keikoista ja afterpartyistä, jotka muuten miehestä haistoi - sori vaan, vaikka muuten siis ihan selvillä vesillä liikkui. :)

Me jäimme molemmat pois tässä Puistotien päässä, ja kun taas käteltiin olikivatavatat, antoi herrasmies vielä oikein käsisuudelman. Toivotin hyvät yöt ja sanoin moikkamoit, ja mies-ressukasta näki, että se olis halunnut halata :) ja selkeästi vaivaantui, kun olin samantien lähtemässä. Niinpä vähän aikaa mietittyään, mihinkä suuntaan sitä oikein lähtisi, hänkin tyytyi vaan sanomaan heipat ja jatkoi sitten jalkapelillä Munkkivuoreen. Ihan oli etelän pojassa poikaystäväainesta, mutta valitettavasti ei vaan mun kohdalla, kun minulla jo oma ukkeli on, enkä siitä luovu! ♥ Kuitenkin on ihan super piristävää ja somaa, kun tällaisia insidenssejä välillä sattuu, täällä suurkaupungissa. ;)

Nyt blogitus pimenee reissun ajaksi, ja sen jälkeen tiedossa on taas kuvatulva. Tosin, jos vanhat merkit paikkansa pitää, saatan ehkä juuri ja juuri saada matkapostauksen ensi jouluun mennessä... Nimittäin ehkä se hiihtolomamatkankin postaus saadaan ennen juhannusta kasaan?! :D Wohops.

Paluu palkintopallille

2011-05-23T15:21:00.011+03:00

Historia toistaa itseään seuraavassa sukupolvessa. Fina teki "viime vuoden Sarat" ja liiteli Santalahden Suhinoissa kolmella startilla kolme kertaa palkintopallille, 2., 3. ja 5. sijoille.

Haa, nyt on tämän kesän kisakausi avattu! Takana on Etelä-Suomen ainoan viiden tähden leirintäalueella, Kotkan Santalahdessa järjestetty kisaviikonloppu yhdessä Finan sekä treenikaverini Fannyn ja tämän koiran, Bellan, kanssa. Itse emme kuitenkaan lomakylän majoituspalveluita hyödyntäneet, sillä meillä oli viime vuoden tapaan täysihoito ja kuljetusapu isovanhempieni toimesta. :)

Lauantaina meillä oli Finan kanssa vain yksi agistartti, jolle lähdin täysin tiedottomin fiiliksin. Edellisissä treeneissä Fina oli pelännyt keinua, joka jo yksistään sai mut varautumaan suoraan hylkyyn. Lisäksi noissa Siimeksen Pertin radoissa on aina ollut pari tiukkaa paikkaa... ;) Mihinkään niistä suoritus ei kuitenkaan kaatunut, vaan rimanpudotukseen ja omaan pieneen ohjausvirheeseeni. Tuo rimanpudotus tapahtui jo kolmannella esteellä, mikä luultavasti karisti paineet hartioilta, sillä tekemisen meininki oli aivan mahtava! Fina pinkoi, minkä koivistaan pääsi ja sekä kepit että keinukin menivät loistavasti. Radan jälkeen kymppi ei harmittanut yhtään, vaan hurrasin kuin nollan saaneena. :-) Meidän ei siis tarvitsekaan perua kisasuunnitelmia minkään typerän kiikkulaudan takia!

"Ai mitä? Eikö vai tarttekaan? Jihuu!"

Radan jälkeen lähdimme mummin kanssa suoraan kaupungille aamukahville ja ostoksille, ja illemmalla Fanny ja Bella sitten liittyivät seuraamme Mussalossa. Fannyllä oli myös mukanaan orvokkipurkki, jonka sanoi meidän saaneen 5. sijalla aamun tuloksella 11,93. Mun ohjausvirheeni vei siis vähän yliajan puolelle. Illalla me sitten saunottiin melkein kolme tuntia, kun oli kamalasti kaikkea puhuttavaa, ja käytiin nukkumaan vasta reilusti sunnuntain puolella. Voitte vaan uskoa, ettei herätys kuuden jälkeen ollut kovinkaan mieluinen sen jälkeen. :)

Sunnuntaina ykkösluokkien radat alkoivat vasta iltapäivällä, mutta koska Fannyn piti mennä kisoihin töihin, mäkin menin sään suosiessa mukaan grillailemaan itseäni kentän laidalle. Puolilta päivin kävin kyllä syömässä ja vetämässä tirsat, mikä aiheuttikin pikku paniikin, kun Fanny soitti mulle: "Ootsä jo täällä? Sun rata alkaa ihan kohta!" Väsymys oli tiessään ja puolet kamoista unohtui, kun rynnättiin äkkiä autoon ja kaahattiin kisapaikalle. Luojan kiitos radan rakentaminen oli vielä kesken, ja ehdin hyvin mukaan rataantutustumiseen! :D

Rata oli ihan älyttömän helppo, mutta äkkinäisen säikähdyksen aiheuttama adrenaliinivirtaus jatkui yhä, ja sai mut häsläämään oikein olan takaa. Kaarroksista tuli pitkiä, ja kepeillä Finan täytyi käydä ihmettelemässä numerokylttiä, joten tältäkin radalta rapsahti yliaikaa ja vitonen. Muillakaan ei kuitenkaan mennyt kovin putkeen, sillä tuloksella 6,51 minä ja Fina kivuttiin kakkossijalle! :)

Viimeiseen starttiin olikin sitten totaalisen erilaiset lähtökohdat, sillä kyseessä oli hyppyrata ja hypärinolla Finan kisakirjasta jo löytyy. Kuinka ollakaan Anne Saviojan mielestäni todella mutkikas rata menikin mallikkaasti hyvällä vauhdilla ja virheettä, eli nollapa putkahti väärässä paikassa. Kyseessä oli vieläpä ensimmäinen nollani Finan kanssa, sillä hypärinollan ohjasi vuosi sitten siskoni Ellis. :) Tällä radalla tosin onnistui moni muukin, ja nopealla nollalla päästiin täpärästi palkintopallille, 3. sijalle. Fanny olikin sitten Bellan kanssa myöskin hienolla radalla heti 4. sijalla, ihan superia!

Ei liene yllätys, että Suhinoista jäi äärettömän hyvä fiilis, ja seuraavia kisoja kaavaillaan jo kesäkuulle. Kakkosiin olisi kiva päästä jo pianpian!, nyt kun koira alkaa olla hanskassa. Mikä tuntuu mahtavimmalta, ensimmäistä kertaa tekeminen oli tasaisen varmaa virheistä huolimatta. Aina aikaisemmin vielä Saran kanssa kisatessa Finan kanssa tuli tehtyä vähän jotain sinne päin, mutta nyt Fina alkaa näyttää kenen tyttöjä sitä ollaan. :) Sara-mamma ei tosin näyttänyt olevan tyttärestään kovin ylpeä, vaan kotiin tullessamme ryösti röyhkeästi toisen palkintonamit ja osoitti mieltään haukkuen meidät molemmat loukkaantuneesti pystyyn ja näyttäen Finalle, että jos tänne napero tulet, niin turpiin tulee. :D On se vaan sellainen teräsmummo...

Tässä vielä viikonlopun tulokset! :)

agilityrata la :: ratavirheet 10 :: aikavirhe +1,93 :: tuomari Pertti Siimes :: tulos 11,93 :: sijoitus 5.

agilityrata su :: ratavirheet 5 :: aikavirhe +1,51 :: tuomari Pertti Siimes :: tulos 6,51 :: sijoitus 2.

hyppyrata su :: ratavirheet 0 :: aikavirhe -5,33 :: tuomari Anne Savioja :: tulos 0 :: sijoitus 3.

IHANAA LEIJONAT IHANAA !!

2011-05-16T00:42:00.013+03:00

Niille, jotka eivät sitä vielä tienneet, niin kerrottakoon:
SUOMI ON JÄÄKIEKON MAAILMANMESTARI 2011 !!!

♥ !! ICE HOCKEY WORLD CHAMPIONS 2011 :: FINLAND !! ♥

En tällä hetkellä pysty paljonkaan kirjoittamaan, koska revin toisella kädellä päätäni irti. Totaalisen
k ä s i t t ä m ä t ö n t ä !! Edellisellä kerralla olin hikisesti 2-vuotias, ja silloinkin oli jo naama kiinni televisiossa ja laulettiin "Det glider in" -kappaleen kohtaa "Vi ska kämpa, vi ska ge allt det vi har" jokeltelusanoilla "viskaliska lee, haapeti haa". :DD

Tässä vielä otos omalta Facebook -seinältäni matsin edetessä...

Ei mulla muuta.

Kramppaa

2011-05-04T14:03:00.002+03:00

Nyt, kun takana on kauden ensimmäiset treenit niin LSK:ssa kuin HurHassakin, on helppo sanoa kauden alkaneen erinomaisesti. Finan kanssa on treenattu ahkerasti tokoa myös treenien ulkopuolella, eikä elokuun alussa olevaan Loviisan tokokokeeseen osallistuminen vaikutakaan niin utopistiselta tavoitteelta kuin olin aluksi pelännyt. Koulutusryhmät niin HurHan tokossa kuin agilityssäkin ovat todella kivat, ja kouluttajilta saa erinomaisia käytännön neuvoja. Kun vielä näiden lisäksi päästään silloin tällöin Loviisaankin agitreeneihin, ollaan me kyllä melkoisia onnenpekkoja.

Maanantaina ehdimme jälleen Loviisaan asti treenaamaan. Meitä oli vain kaksi koirakkoa, joten kyseessä oli oikein kunnon personal training. :D Kävimme läpi vain yhtä pitkää, 29 esteen rataa, joka sekä kauhistutti että ihastutti. Kauhistutti siksi, että jo rataan tutustuttaessa kunto meinasi loppua, ja ihastutti siksi, että parempaa ratatreeniä juuri kisojen alle ei olisi voinut saada.

Fina ohjautui tapansa mukaan aivan loistavasti, ja haki erityisen hienosti kepit ja suhteellisen vaikeat putkikulmat itsenäisesti. Meille rata on sitä parempi, mitä enemmän siinä on kieputusta ja kiemuroita, koska oma nopeuteni ei pitkille suorille riitä. Nollaratoja pitäisi alkaa pikku hiljaa näkyä kisoissakin, ellei keinu olisi yhä niin hurjan pelottava. Ja kun keinu pelottaa, ei Fina meinaa puomillekaan uskaltaa. Se on surkea juttu. Vaikka kuinka saan likan tulemaan keinun yli ja palkattua oikein, se hyppää välillä vieläkin jo ylösnousulta alas. Toivon sydämeni pohjasta, ettei Vihdin kisoissa tule olemaan keinua (todennäköisyys siihen on ehkä 1%). Toisaalta ykkösluokassahan ei tarvitse sijoittua, joten periaatteessa kohtuullisen hitaan ja epävarman keinun ei pitäisi vielä kaataa suoritusta. Joka tapauksessa on kivaa päästä taas kisaamaan - ja mukaan on tulossa ukkelini, jonka pakotan ottamaan pari räpsyä. ;)

Tämänpäiväisiin tokotreeneihin emme pääse, sillä olen sairaana kotona. Mulla on sellainen määrä erinäisiä ja niin toisiinsa liittymättömiltä tuntuvia oireita, että eilen kävin Loviisassa parillakin lääkärillä ottamassa kokeita sun muita. Joitakin tulehdusarvoja oli koholla, ja eilen iltapäivällä palasin sitten Helsinkiin autokoulun teoriatunneille ja äidinkielen ryhmän kanssa katsomaan Idiootti -näytöstä kansallisteatteriin. Koko esityksen alkupuoli meni loistavasti, ja oloni oli aivan normaali. Vähän ennen väliaikaa mua alkoi kuitenkin paleltaa koko ajan enemmän kunnes pian tärisin ihan fyysisesti ja koko keskittymiskyky katosi. Väliajalla menin suoraan opettajan luo pyytäen lupaa lähteä kotiin, ja jo narikoilla tärinä alkoi olla niin voimakasta, että kävely oli vaikeaa. Yritin avata kännykkää, mutta hienomotoriikka ei pelannut alkuunkaan, ja näppäilin puhelinkoodin parikin kertaa aivan väärin. Puhuessa ääni katkeili, pelkoitku alkoi puskea läpi, ihmiset tuijottivat ja koko kroppa jatkoi tärisemistään, ja suunnatessani kohti ratikkapysäkkiä pelkäsin, etten ehkä pääsisi sinne asti. Jalat eivät oikein kantaneet, enkä pystynyt kontrolloimaan raajojani, vaan koitin saada käsiä pysymään paikoillaan kynsiä purren. Välillä silmissä sumeni, ja kun näin matkalla poliisiauton torilla partiossa, meinasin mennä pyytämään heiltä apua ja kyytiä kotiin, mutten lopulta kehdannut.

Luojan kiitos iskä oli jossakin Itäkeskuksen lähellä syömässä työporukan kanssa ja lähti samantien ajelemaan kämpälle. Mä soitin koko matkan ajan vuorotellen kummallekin vanhemmalle siltä varalta, että matkanteko tyssäisi, ja ratikassa itkin ja tärisin koko matkan. Muut matkustajat kuuntelivat ja katsoivat, luulivat varmaan mun olevan kännissä, vaikka puhelimeen puhuinkin kuumeesta. Toivoin enemmän kuin mitään, että joku ihana ihminen olisi tarjoutunut auttamaan, mutta kukaan ei niin tehnyt. Kun sitten vihdoin pääsin kämpälle, rojahdin heti sohvalle, tärisin ja soitin paniikissa itkien äidille ja Buddylle tyyliin "Älä säikähdä, mut nyt ei oo kaikki ihan kunnossa". Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin sairaalaan. Pelkään sairaaloita enemmän kuin mitään, mutta tuollaista horkkaa mulle ei ollut ikinä ennen tullut. Sairaalan sijaan lähdin kuitenkin iskän mukana takaisin Loviisaan, ettei mun tarvitse jäädä yksin, ja täällä ollaan. Tällä hetkellä, kymmenen tunnin unien ja yöllisen migreenin jälkeen, olo on taas ihan normaali. Aikomus on palata taas illalla Helsinkiin ja huomenna kouluun, mutta vieläkin arveluttaa tuo eilinen kohtaus. Onhan mulla ennenkin kuumetta ollut, enkä silti ole noin krampannut. Ja vielä keskellä kaupunkia...

Nyt on pakko mennä tekemään koulujuttuja. Olen ollut tässä jaksossa jo aika paljon poissa, mikä vaan pahentaa oloa. Huomenna on ihan pakko mennä, oli olo mikä tahansa.

W apinaparkin appu

2011-05-02T12:40:00.008+03:00

Apinaparkin wappu oli sanalla sanoen ihana! Loviisalaiset kaverini Nette ja Mira, joista Mira tosin nykyään vaikuttaa Hämeenlinnassa, sekä pikkusiskoni liittyivät yksitellen seuraani perjantai-iltapäivällä kukin nelosratikkaan ohjeideni mukaan hypäten. Ainoa, joka feilasi mission oli Ellis-sisko, joka hyppäsi ratikkaan väärällä puolella tietä Lasipalatsin kohdalla. Puhelussani vielä varmistin siskolta, että lähteekö tuleva ratikka varmasti eduskuntatalon suuntaan, ja tämä vaan hoki närkästyneenä, että joojoo. Hetken kuluttua luuri kuitenkin pirahti soimaan uudelleen, ja sisko sanoi: "Tää ratikka menee kyllä Stockalle." :D

Perjantaina kävimme pienellä Munkkiniemen kävelykierroksella, hamstrasimme Alepan Kinderinmuna-
tarjonnan ja pidimme leffaillan. Lauantaina oli shoppailupäivä, ja sunnuntaina suuntasimme Ullanlinnan-
mäelle, jossa äiti ja iskäkin liittyivät seuraan. Lauantain ostosreissulla kamerakassiini ilmestyi uusi tuttavuus, kun Tamronin 18-200mm objektiivi muutti taloon huuto.netin kautta. Tämän johdosta saan myytyä kittilinssini pois, ja mukana on aina perusputki, joka kattaa niin maisema- kuin zoomiakin vaativat kuvat. Shoppaillessa tapahtui myös jotain muuta, nimittäin ostin kahdeksan kokoa liian suuren uima-
puvun. Kyllä, se on mahdollista. Sovitin oikean kokoista yksilöä, mutta se oli rikki, ja tarkoituksenani oli vain vaihtaa toiseen samankokoiseen. No, ilmeisesti käden koordinaatio ei ihan toiminut, sillä kotona ihmettelin, kun uikkarikangasta on jotenkin kamalan paljon... Ei ihme, että kassatäti vähän katseli mua virnistellen.

Kiitos kaikki apinat! ♥
Laitetaan Apinaparkki wapisemaan ensi vuonnakin!
Lisää wappukuvia löytyy täältä!

Hyvää pääsiäistä everyone!

2011-04-25T17:07:00.009+03:00

Tiputerkut Turusta! Pääsiäisloma vetelee viimeisiään, ja viime viikkoina on tapahtunut ihan hurjasti! Aloitin autokoulun teoriatunnit koululla, uusi jakso kera kahden uskonnon kurssin ja monien kurssivierailujen on saatu käyntiin ja myös koiratreenit ovat alkaneet. Meille kävi jopa niinkin hyvä mäihä, että pääsimme HurHan agi- ja tokoryhmien lisäksi myös jatkamaan Loviisan ryhmässämme, jonka treenit sattuivat sille ainoalle vapaalle arki-illalle. Nyt pystyn siis harrastamaan kummassakin, kun rakas iskä lupautui ajamaan mut ja Finan Loviisaan aina maanantai-iltaisin ja takaisin Helsinkiin aikaisin tiistaiaamuna. Kiitos isi! ♥

Tällä hetkellä majailen -yllätys yllätys- taas Turussa buddyn nurkissa. Lumista ei ole tietoakaan ja lämpömittari näyttää ihanasti kahtakymppiä. :) Eilenaamusta buddy sai tietysti perehdytyksen jälleen yhteen uuteen suomalaiseen traditioon etsimällä Kinderinmunia ympäri kämppää, ja iltapäivällä kävimme kolmen tunnin seikkailulla Littoistenjärven ympäri menevällä luontopolulla. Voi, mitä kaikkea kuvattavaa sieltä löytyikään! Märillä poluilla tepasteli ensinnäkin viisi nyrkin kokoista sammakkoa, joista yksi niistä kantoi kahta muuta. Se se vasta oli näky! Samalle luontopolulle oli toki eksynyt monia muitakin, mm. äiti ja pikkutyttö kissan kanssa, mikä oli mun mielestä aivan tajuttoman hellyyttävää. Kolli köllötteli kivellä aurinkoa palvoen, kun kaksijalkaiset napostelivat eväitään.

Jossain vaiheessa mulle tuli tautinen vessahätä, ja sanoinkin buddylle, että onkohan mahdollista vaihtaa sukupuolta pariksi minuutiksi. Hän katsahti muhun alta kulmiensa ja kysyi miksi ihmeessä, ja kun sanoin kuolevani pissahätään, tämä repesi sellaiseen naurunremakkaan, ettei mitään rajaa. Samassa hän ilmoitti virnistellen itse menevänsä "vessaan" jättäen mut marisemaan, miten epäreilua elämä onkaan. Hetken kuluttua löysimme kuitenkin pienelle yleiselle saunalle järven rannalla, ja voi sitä riemua, kun pihapiiristä löytyi myös ulkohuussi. :D

Ai niin ja sitten mun on pitänyt kertoa teille kummallisesta alastomasta miehestä, joka tykkää esitellä itseään ilmeisesti omalla parvekkeellaan täällä buddyn asuntoa vastapäätä. Yksi iltapäivä mä seisoskelin partsilla pihapiiriä korkeuksista tarkkaillen, ja huomasin, että kaikki sattuivat tulemaan parvekkeilleen yhtä aikaa. Lähes jokaiselle parvekkeelle oli ilmestynyt joku, kuka tupakille, kuka muuten vain haukkaamaan raitista ilmaa. Yhdelle parvekkeelle juurikin tupakalla olevan naisen seuraan liittyi pian varmaankin tämän mies, ja katsoin, että jaa sieltä tullaan saunan jäljiltä vilvoittelemaan. Vielä mitä. Samalla hetkellä tajusin äijän olevan ilkialasti, ja käännyin nolona pois kuin en olisi kuuna päivänä huomannutkaan. Katselin täysin vastakkaiseen suuntaan, kun mies huusi "Joo, kato mun munaaa!" Esitin yhä kuuroa, mutten mennyt sisälle, koska silloinhan mies olisi tiennyt mun kuulleen. Hetken päästä mun mielikuvitus alkoi kuitenkin tehdä tepposia, ja ajattelin, että sillähän saattaa olla vaikka pyssy (ehe ehe, siis oikea!) siellä, ja hilpaisin äkkiä sisälle. Ihmettelen kuitenkin, miksi nainen (vaimo?) ei ollut moksiskaan tästä munamiehestään. :D Merkillistä porukkaa täällä kanssa elelee.

Nyt täytyy lopetella, kun junalle pitää lähteä puolentoista tunnin päästä jo, ja vielä on paljon juttuja tekemättä. En millään haluaisi takaisin arkeen, etenkään, kun olen nähnyt viimeisten kolmen yön aikana kolme painajaista kouluun liittyvistä asioista. Stressiä vissiin pukkaa? :D No, tulevalla viikolla alkaa myös HurHan koiratreenit, ja ensi viikonloppuna Apinaparkissa onkin jo Wappubileet ja -piknikki Neten, Miran ja siskoni Elliksen kanssa. Mutta tosiaan, loman aikana uusin vähän blogin ulkoasua (opin koodaamaan vähän blogisysteemiäkin!), ja aion muuttaa osat teksteistä englanninkielisiksi (blogi pysyy suomen-
kielisenä). Jos ette muuta sanottavaa keksi, niin heittäkäähän nyt edes jotain kommenttia uudesta lookista. ;)

Mad Eira part 1

2011-04-06T16:00:00.009+03:00

Ellis intopinkeenä aamuseiskan paikkeilla.

Nyt on vihdoin aika käydä matkakertomuksen kimppuun, vaikka tiedänkin siitä tulevan pidempi kuin ehkä koko itse matka oli... Siksipä jaankin postauksen osiin, enkä kiertele yhtään, vaan menen suoraan asiaan. Lähdimme matkaan maanantaiaamuna hirveiden paukkupakkasten saattelemana. Lentokenttää kohti ajaessamme kytättiin koko perhe lämpömittaria ja sitä, miten pakkanen laski -27 aina puoli astetta kerrallaan. Jossain vaiheessa joku heitti vitsillä, että kyllä se tästä vielä kolmeenkymppiin laskee, ja niin oli veto käynnissä. Naureskelin myöhemmin, että vain suomalaiset voivat oikeasti olla niin sekopäisiä, että hihkuvat autossa pakkasen kivutessa lukemaan 28.5, sitten 29.0 ja lopulta 29.5. Ja mikä pettymys se olikaan, kun ei sitä viimeistä puolikasta saatu kasaan tsemppauksesta ja hihkumisesta huolimatta, vaan vähitellen kaupunkia kohden mittari alkoi taas laskeutua alas pakkasportaitaan. Höh, matkahan oli suorastaan pilalla. Lentokentällä törmättiin vielä portilla wanhojentanssipariini, joka hän oli isänsä ja kaverinsa kera juuri jätetty lennolta odottamaan seuraavaa konetta ylibuukkauksen takia. :D

Ensimmäinen päivähän nyt menee aina vähän ihmetellessä, mutta jo heti tiistaina oli aikainen herätys aamupalalle ja sieltä kaupunkiretkelle muun suomalaisporukan kanssa. Bussikuski ajelutti meitä ensin ympäriämpäri Funchalia, Madeiran pääkaupunkia (jonka nimi tarkoittaa muuten fenkolia, jota tarinan mukaan kasvoi läjäpäin pitkin rantoja ihmisten ensimmäisen kerran astuessa saarelle. Madeirallahan siis ei ole alkuperäisväestöä, vaan sinne on aikojen saatossa asettunut eurooppalaisia, lähinnä portugalilaisia, sekä afrikkalaisia.), ja tämän jälkeen ajoimme ylemmäs vuorelle kasvitieteelliseen puutarhaan. Puutarhan yhteydessä oli myös pienehkö lintupuisto, jonka asukit pääsivät luteilemaan myös mun kameralinssin edessä. Psst: Kuvat aukeavat suuremmiksi klikattaessa.

Halailevat kaktukset olivat mun mielestä aivan mainiot !! :D Love hurts?!

Tipu, jolta oli jalka hukassa.

Tästä pariskunnasta mulla on ainakin 20 erilaista pusuttelu- ja halailukuvaa :)

Puistokierroksen jälkeen bussikuski kiikutti meidät rotkon reunalle, muttei sentään ajanut sen yli. Rotkon ylittämisestä piti sen sijaan huolen köyden varassa tasapainotteleva gondolihissi, josta oli muuten aikamoiset näkymät vuorenseinämiin ja sata metriä alapuolella virtaavaan jokeen. Kyllä olis heikompi-
hermoisella saattanut vähän puntti tutista. :) Aivan älyttömän upeeta!

Takaisin hotellille päästyämme mentiin koko konkkaronkka hetkeksi altaille (ilman aurinkorasvaa!), ja vaikkei aurinko täydeltä terältä enää paistanut, paloin, kun nukahdin vahingossa. Ihan oikeasti muuten sitten paloin. En ole ikinä palanut kuin korkeintaan nenänpäästä, vaikka ei olisi pisaraakaan rasvaa. Mutta heti ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänä paloin niin pahasti, että en pystynyt nukkumaan parina seuraavana yönä, vaatteet sattuivat, liikkuminen sattui ja iltaisin tuli ihan kuumeinen olo. Naapuri-
huoneissa saatettiin kummastella mun mekastusta, kun pyysin Ellistä rasvaamaan palanutta selkää ja jalkoja rauhoittavalla aloe vera -voiteella, eikä rauhoittumisesta kyllä ollut tietoakaan. Päinvastoin, huusin kuin syötävä. :D

Kivuliasta tai ei, oli keskiviikkoaamuna samanlainen herätys jo ennen kukonlaulua. Tällä kertaa bussi kuljetti meitä kokopäiväretken muodossa ympäri koko saaren länsiosaa pysähdellen aina välillä niin, että meidän suomalaisten valtava turistilauma sai 5-10 minuuttia aikaa keplotella itsensä ulos autosta, räpsiä muutama ikimuistoinen otos ja sen jälkeen pakkautua takaisin bussiin kukin omalle penkilleen. Mun on kuitenkin aivan pakko mainita, että jo ennen kuin kuski tuli meitä hotellilta noutamaan, törmäsin pysäkillä Loviisan lukion kemianopettajaani. :D Pikainen dialogi "Moi!" "Hei! Taas sitä mennään!" sai mut luule-
maan, ettei pakollisen kemian mulle opettanut lehtori osannut yhdistää mua yhtään mihinkään, vaan olisi hihkaissut vastauksen luullen mun olevan joku edellisen päivän retkikaveri. Myöhemmin kuitenkin kuulin muilta loviisalaisilta opettajan kertoneen innoissaan törmänneensä muhun lomamatkallaan. Hehe. :D

No joo, takaisin aiheeseen. Huomasin heti matkan alussa, että vaikka sata kertaa tarkastetut kamera, muistikortit ja akut olivat mukana, oli laturi unohtunut Helsinkiin. Lienee sanomattakin selvää, että jo heti kaupunkiretken jälkeen järkkärin akkupalkit olivat nollassa, mutta onneksi iskällä oli sentään työnsä puolesta iPhone. Maailman ykkösturhakkeena pitämäni kapula olikin yhtäkkiä koko matkan pelastus, vaikkei kuvien laatu tietenkään ole mitään verrattavissa oikeaan kameraan. Toisaalta kyllä yllätyin joidenkin kuvien osalta, sillä valotuksen osuessa kohdalle iPhone tallensi etenkin värien osalta todella syviä ja hyvänsävyisiä kuvia. Kiitos siis isukille, joka lainasi kapulaansa hädän hetkellä. :)

Tähän läntisen Madeiran retkeen kuului vuoristomaisemia, pikku kyliä ja upeita vesiputouksia. Madeiraa tunteville kerrottakoon, että reitti meni suunnilleen Camara de Loboksesta Ribeira Bravan kautta Encumeadan vuoristosolan läpi reilun kilometrin korkeuteen, ja sieltä pohjoisrannikkoa pitkin São Vicenten, Porto Monizin ja Paul da Serran ylängön kautta taas etelärannikon puolelle Calhetaan, Madalena do Mariin ja Ponta do Soliin. Reissun aikana tuli todellakin nähtyä niin karumpaa vuoristoa kuin vehreää kasvillisuuttakin merinäköalasta nyt puhumattakaan. Luonto Madeiralla on käsittämättömän kaunis...

Kaikki tässä välissä olevat neljä kuvaa on iPhonella otettuja ja nämä kaksi viimeistä ovat
aivan mun lemppareita :) Tätä tarkoitin, kun puhuin hyvästä tuurista valotuksen suhteen.

...JATKOA LUVASSA...

ABC - agility, bokeh, Canon

2011-04-04T13:15:00.003+03:00

Toivottakaa tervetulleeksi Apinaparkin uusi vakioasukas! Vesselilapsi muutti tänne eilisiltana, ja likka oli niin intopinkeenä, ettei mitään rajaa. Häntä vaan heilutti koko koirapötköä. :) Tänään käytiin heti aamusta lenkillä vesisateessa, ja täytyy sanoa, että oli ihanaa, kun koira ei laittanut jarruja pohjaan jo heti oven-
suussa. Finahan on ainoa, joka sateessa tykkää tepastella - kuten minäkin! Finalla on kuitenkin ollut tapana osoittaa mieltään yksin jäädessään, joten jännitti vähän, kuinka paljon se karjuu (se oikeesti osaa karjua kuin syötävä) ja mitä kaikkea täällä on silppuna päivän päätteeksi... Tulin hetki sitten saksan kokeesta, ja kahden tunnin jälkeen ainoastaan yhden nenäliinan se on repäissyt keskeltä kahtia (liekö musta tehdyn woodoo-nuken kaulakohta :D). Ja jessus, mikä vispaus taas. Koiralla ei edes jalat kanna, kun kiemurtelee häntänsä tahdissa. :)

Ja mä tosiaan lupauduin Hurttaharrastajien nettivastaavaksi, ja saatiin Finan kanssa ilmainen paikka huhtikuun lopulla starttaavan kauden kisaryhmästä. Tokosta en ole vielä saanut ryhmäjakoja, joten se on vielä epävarma, mutta me ollaan jo aloitettu tehotreenit. Suurin projekti on sivulletulo, mutta tuon karva-
korvan innolla se alkaa jo pikku hiljaa hahmottua. Tähän asti olen treenannut sitä pääasiassa leluriehu-
misen lomassa, mutta tästä päivästä alkaen otan sen myös ruuan saannin ehdoksi. Olisitte vaan nähnyt rusakon jänispompun aamulla, kun se vieterinä hyppäsi 270 astetta yhdellä loikalla perusasentoon tömähtäen. Aika veikeetä. :) Samoin liikkeestä seisominen on uusi jo nyt ohjelmistoon otettu liike. On kivampi mennä sitten kentälle treenimään, kun tokovaihde on ollut päällä jo jonkin aikaa.

Viikonlopun vietin Loviisassa, ja kävin Neten kanssa lauantaina aamuteellä vakiokaffilassa. Otin kame-
rankin mukaan, kun halusin kevään tultua testata joululahjaksi saamaani objektiivia, ja se osoittautui aivan loistavaksi. Suorastaan tämänhetkinen suosikkini. :) Bokeh on tosi kiva, kohde erottuu taustasta selkeästi. Että kiitos vaan Netelle poseerauksista! :D Olen katsellut jo seuraavaa objektiivia, ja mitä todennäköisimmin seuraava hankinta tulee nyt sitten olemaan 50/1.4 - mutta Canonin vai Sigman, sitä en vielä ole osannut tehdä itselleni selväksi. Toisaalta rahatilanne ei vielä salli uuden ostoa, joten sikäli eipä tuolla kiire olekaan. Jos jollakulla on kokemuksia suuntaan tai toiseen, niin laittakaa kommenttia! Kuulopuheiden perusteella vaan on jokaisen kuvaajan must have -putki, bokeh erinomainen ja jos tulee tarvis, niin sille voi sitten kaveriksi hankkia ysikymppisen tai satasen, niin saa paremmat suurennokset. Vielä en kuitenkaan niin paljon makroile, että on kannattavampaa hommata lasi, jolla saa sekä makroja että potretteja. Kyllä kuulkaas voi olla sekavaa näiden lukujen kanssa!

Keskiviikon kriisi!

2011-03-30T21:51:00.013+03:00

Kevät on selkeästi täällä. Vaikka kaikenmoinen kärpästen surina on (thank god!) vielä korvieni kuulemattomissa, on pörinää ihan riittämiin erilaisten aktiviteettien ja suunnitelmien toteuttamisessa. Koeviikko häämöttää, samoin kuin ensi viikon Enrique Iglesiaksen keikka, synttärit, pääsiäislomakin... Ihana kevät ja sen tuoma energisyys! Edellämainittujen lisäksi saattaa vieläpä olla, että arki-iltoihinikin ilmaantuu lisäohjelmaa.

Ensinnäkin laitoin tänään sähköpostia autokouluun, ja utelin mahdollisuutta hieman eriskummallisiin erikoisjärjestelyihin - nimittäin siihen, että suorittaisin teoriat Helsingissä koulun yhteydessä nyt keväällä, ja kävisin sitten heinäkuussa ajotunnit ja inssin Kotkassa sukulaisten autokoulussa. Näin ajotunnit olisi helpompi hoitaa. Tosin kysyin myös, onko siitä enemmän hyötyä kuin haittaa, jos ei aja ensimmäistä-
kään ajotuntia ennen teoriakoetta... Saapa nähdä... Melkein kyllä itseäkin naurattaa tämä viritys, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se meni? :)

Toisekseen, sain maanantaina yllättävän puhelun. Sinänsä oli melkoinen sattuma, että vastasin, sillä kännykkä oli äänettömällä ja muutenkin mulla on huono tapa jättää vastaamatta vieraisiin numeroihin. No, onneksi vastasin, sillä mulle tarjottiin melko houkuttelevaa diiliä. Mikäli toimisin uuden koiraseurani webmasterina ja tätä ennen huolehtisin sivujen siirtämisestä omalle domainille, saisin takuuvarman paikan sekä agilitystä että tokosta ja vieläpä ainakin osittain maksutta. Virnistelin innosta kuin Naantalin aurinko, mutta pyysin kuitenkin harkinta-aikaa tilanteen realistiseen katsaukseen ennen myöntymistä, sillä mulla on usein vaikeuksia sanoa ei, ja sitten aina myöhemmin kaduttaa. :D Kuitenkin hetki sitten maililaatikostani lähti muuan myönteinen vastaus...

Liekö sitten paljosta suunnitelmien ja tapahtumien määrästä johtuvaa, mutta siinä missä vuosi 2010 oli olevinaan suurten mutta helppojen valintojen vuosi, tämä alkanut vuosi on tehnyt valitsemisesta niin maan vaikeaa - myös sellaisten valintojen osalta, joita ei vielä tarvitsisi tehdä! Tästä hyvänä esimerkkinä on lukion jälkeiset jatko-opinnot: Mulla on ollut jo pidemmän aikaa aika vakiintunut suunnitelma yliopiston ja aineiden osalta, mutta kyseisten laitosten nettisivuja tutkailtuani vaivuin epätoivoon. Tai yksinkertaisesti se ei vaan enää tunnukaan niin takuuvarmalta tulevaisuudelta. Okei, jos menen opiskelemaan unkaria tai uskontotiedettä ja kulttuureja, mitä teen sen jälkeen? Haluanko oikeasti olla joku kääntäjä, tutkija tai alan asiantuntija puhumattakaaan opettajasta? Haluaisin opiskella oppimisen ilosta, mutten jostain syystä näe itseäni missään alojen ammateissa. Höh. Sen sijaan haluaisin yhtäkkiä valokuvata työkseni, toimia ihmisten parissa ihan livenä (minäkö?!) ilman hurjia määriä paperitöitä, nähdä maailmaa, kirjoittaa, luoda jotain itse(!!) ja oppia elämään. Kirjoittamista tai valokuvausta taas ei tee yhtään mieli opiskella. Tiedän, olen vinksahtanut lapsi. :) (Katsokaa perhettäni!)

No... Vaikeaa se on valitseminen myös lähitulevaisuuden asioissa. Seuraavaa kamerainvestointia suunnitellessani en osaa päättää satsatako zoomittomaan makro- & potrettiobjektiiviin (ja jos, niin mikä vaihtoehdoista olisi järkevin?) vaiko päivittäisi rungon uudempaan, ja saisi samalla videokuvauksen järkkäriin? Tai mennäkö kesällä Unkariin, Venetsiaan, Milanoon vai Pariisiin, vai reppumatkailisiko nopeasti kaikissa? Näissä valintaa vaikeuttaa suuresti nimenomaan tuo vaihtoehtojen kalleus, sillä rahalle haluaa tietysti vastinetta, kun näin opiskelijana johonkin päättää suuremmin kolikoitansa kaataa. Etenkin tänä vuonna, kun asiat menevät vielä hieman nurinkurisesti niin, että huvi tulee ennen työtä (kesäkuu lomaa ja juhannuksen jälkeen loppukesä töissä) eli rahat tavallaan tulevat jälkikäteen. Siinä sitä riittääkin pohtimista pennien pyörittelyn suhteen. :D Jotenkin vaan jo tovin verran tuntui kovin aikuiselta, ja nyt olo on kuin pikku rääpäleellä. Henkilökohtainen psyykkinen taantuma (ja noiden investointien jälkeen takuulla myös taloudellinen sellainen)!

Hmmm... Tulikohan nyt kaikki aivojen solmukat kaiveltua läpi...? Ah, vielä yksi juttu, huolista suurin. :) Osaisko kukaan neuvoa, koska olisi paras aika (vuodesta ja päivästä) mennä Korkeasaareen, jos haluaa saada mahdollisimman hyviä valokuvia mahdollisimman monesta eläimestä? Minä ja ukkeli aiotaan tehdä yhdessä kuvausretki eläintarhaan tässä kuluvan vuoden aikana. :)

Tekohengitystä

2011-03-23T21:33:00.010+02:00

Arki jatkuu. Olen tässä muutamana viime päivänä selaillut vanhoja valokuvia ja tänään myös tätä blogia, ja huomasin, etten ole kirjoittanut mitään tavallisia arkipäivän kuulumisia pitkiin aikoihin. Asiaa on tästä syystä päässytkin kertymään - eikä toki sovi unohtaa vielä julkaisujonossa olevaa Madeira -merkintää, joka viivästyy aikamoisesti johtuen niistä sadoista läpikäytävistä kuvista... Toisaalta olisi tehnyt mieli kirjoittaa, mutta aloittaminen on ollut niin hankalaa, enkä loppujen lopuksi olekaan tiennyt, mitä sitten sanoisin. Mutta kuten todettu, arki jatkuu.

Kämpän hiljaisuuteen ehdin onneksi tottua jo Rillan sairasviikkoina sen asuessa Loviisassa, joten sitä muutosta vielä kaiken muun päälle ei ole tarvinnut tähän samaan syssyyn kestää. Tänään sitten tuon oman esittelyni päivitystarvetta tsekatessani huomasin, että sentään jotain uuttakin ääntä asunnosta löytyy. Mulla on vihdoin televiissio. Enhän mä sitä vieläkään juuri katso, mutta onpahan nyt tuossa, että voi silloin tällöin jonkun leffan sieltä bongata muun tekemisen puutteessa. Sen sijaan isäukko on aika tiiviisti naama kiinni töllössä kaiken täällä viettämänsä ajan - vaikka toisaalta mitäpä muuta tekemistä täällä on... (Isi, voisit auttaa siivoamisessa, imurointivuoro annetaan!)

Täysi-ikäisyyssynttäri lähestyy sekin, enää muutama viikko. Olen saattanut mainita aiemminkin, ettei
tuo 18 ole mulle mikään taivaaseen tanssittava rajapyykki, vaan synttäri muiden joukossa. Ajokorttia ei ole toistaiseksi tiedossa, sillä aloitin autokoulun ja lopetin sen samantien päätettyäni siirtää sitä vähän myöhemmälle, kenties kesään tai alkusyksyyn. Olen nääs vihdoin hiffannut näiden julkisten hienouden, enkä kesälläkään kortilla paljon mitään tee, kun suurimman osan ajasta olen kuitenkin kotona jumissa töiden takia. Ainoa, mikä vähän harmittaa on se, ettei vieläkään sitten pääse mökille kuin porukoiden kyydillä, mutta hei no big deal. Synttäripäivä sattuu ikävästi maanantaille, mutta Buddy on luvannut yrittää päästä Helsinkiin sillä viikolla taikka seuraavana viikonloppuna Loviisaan, jolloin kemutetaan yhteisesti mun ja siskoni synttäreitä. Niin, ja onhan mulla myös pieni tyttöjen ilta tietty tiedossa "vanhojen kamujen" kanssa. <:)

Mitä koirailuihin tulee, olen tekohengityksenä alkanut taas elvyttää aktiivisempaa harrastamista Finan kanssa. Tulevana sunnuntaina on kauden viimeiset maneesitreenit, mutta ei hätää. Olen nimittäin ilmoittautunut HurHaan eli Munkkiniemessä, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalla kentällä treenaaviin Hurttaharrastajiin sekä agilityyn että tokoon. Nyt täytyy vain odotella, nappaako koukkuun. Mikäli ei, ei sekään vielä kaada tulevaa kisakautta, sillä mulla on yhä avain Loviisan seudun koirien kentälle, jota voin sitten viikonloppuisin hyödyntää. Tarkoitus olisi siis päästä tämän vuoden aikana ainakin jo kakkosiin (tason puolesta kolmosiin nousukaan ei vaadi erityistreeniä, mutta olen niin älyttömän laiska kisailmoittautumisten kanssa...) agilityssä, ja tokossa puolestaan olisi tosi kiva vihdoinkin debytoida alokasluokassa. Tokon osalta tavoite vaati(s)ikin tehotreeniä, sillä "siinä sivussa, elo pellossa" kasvaneen Finan kanssa ei tokoon olla koskaan kummemmin perehdytty, vaikka rusakko muutamia hassuja juttuja alokkaista jo osaakin.

Pienistä positiivisista jutuista saa melko hyvin koottua yleisen onnellisuuden tunteen raskaasta menetyksestä huolimatta. Pienet pippuricavalierit odottavat aina kotikotona, kun menen Loviisaan (ja piakoin muuttanevat molemmat tänne Helsinkiin), olen vihdoin oppinut venäläisen kaunokirjoituksen, muutkin koulujutut on helppo hoitaa etuajassa pois alta, kunhan itsekurin saa toimimaan, ja viikonloput ovat ihania hengähdystaukoja riippumatta siitä, missä ne vietän. Kuitenkin...

...viime viikonloppuna olin taas Turussa. Me oltiin sovittu, että mä olen perillä viideltä iltapäivällä, mutta yllätin ukkoseni seisomalla paikallisen marketin edustalla jo kahden jälkeen tämän tullessa kaupasta. Hirmu totisen puolikkaani kasvoilla saattoi pinnistelemällä sekuntin murto-osan ajan nähdä yllättyneen "WHAT?!"-ilmeen, kunnes alettiin kumpikin hihittää ja jatkettiin kauppakassien kanssa Tukikohtaan (olkoon se tästä lähtien Buddyn kämpän nimi). Sunnuntaina oli aivan mahtava kevätsää, ja lähdettiin taas kävelylle naapurikunnan puolelle räystäiden tiputellessa vesinoroja. Mulla oli totaalisia vaikeuksia pitää itseni kasassa, kun Buddy innostui imitoimaan leffaääniä tai keksi juuri lukemaan oppineen pikkulapsen tavoin kaikista maailman substantiiveista kadunnimiä suomeksi. Yllätyn joka kerta, miten laaja sana-
varasto ukkelille onkaan kehittynyt vain ympäristöä tarkkailemalla ja miten sujuvia lauseitakin sieltä jo tulee suomeksi. Jostain syystä lausunta ja painotus näyttävät tulevan kovin luonnollisesti, se on tosi jännää. Moni ulkomaalainen kun ei koskaan saa muodostettua kunnon ää'tä edes monen vuoden sujuvan kielitaidon jälkeen. Itse puolestani yritän minäkin pikku hiljaa muutamia nepalin fraaseja opetella - se saakin kunnian olla ensimmäinen euroopan ulkopuolinen kieli kokoelmassani. :D

Juttua riittäis vielä ihan hirveästi, ja etenkin se Madeira -postaus syyhyttää oikein kybällä, mutta itsepähän kuvien kanssa junnaan. Kyllä se vielä tämän vuoden puolella saadaan julki... Yllä kuitenkin pientä esimakua tulevasta (aukeaa isompana klikatessa)! ;) Nyt lähden keittämään iltapuuroa ja laskemaan matikkaa. :) Hymynaama tähän siksi, että mä laskemassa matikkaa on yksinkertaisesti naurettavan surkuhupaisa näky. You can ask my Dad.

Aikamatka - kurkkaus takavuosien helmikuihin

2011-03-22T08:59:00.002+02:00

2008

Sara ja Fina kuvauksissa (lemmikkimuotijuttu Lemmikki-lehteen).

2009

Kahden kerroksen väkeä.

Rillan ensimmäinen pentunäyttely Kaapelitehtaalla.

Ystävänpäivän halihetki.

Höyhensaarilla.

Saunatontut löylynlyöminä.

2010

Hölmöjen halvat huvit.

Se talvi uupui kyllä vähän lunta...

"Asento! Alokas Fina, mitä muikistelette siinä?"

Toko-merkin harjoittelua hiihtolomareissulla Himoksella.

Siinä kuussa Sara otti tehtäväkseen elättää koko lauman.

Lapsellisia ajatuksia

2011-03-11T21:22:00.007+02:00

Kooma alkaa väistyä, kaikki se kankeus ja tunnottomuus. Olen ollut suorastaan huolissani ja nolostunut siitä, miten helposti arki on jatkunut -joskin koko viikon toipilaana sängyn pohjalla muun perheen lailla- ja miten vähän on itkettänyt. Pari ensimmäistä päivää ilman Rillaa on ollut helppo muistaa kaikki hyvät ja hauskat hetket lämmöllä ja tositilanteen hyväksyen ilman, että paha olo palaisi. Kun ihmettelin seikkaa, ainoa sille keksimäni peruste oli se, että olen tehnyt surutyötä jo kuukausia etukäteen, koska näinhän se on. Surun ja murheen sijasta olen löytänyt itseni ajattelemasta mitä naurettavampia asioita.

Sinä iltana, kun ajelimme Tellulta kotiin tyhjine takapakseinemme, oli automatka elämäni järkyttävin kokemus. Sen sijaan, että olisin murehtinut omaa menetystäni ja ikävää, pelkäsin kuollakseni Rillan puolesta. Se ajomatka tuntui ikuisuudelta. Ihan niin kuin pienenä saatoin joutua suunnattoman pakokauhun valtaan jonkin kolarin tai jo pelkän poliisiauton tai ambulanssin nähtyäni, olin yhtä lapsellisen kauhuissani. Yritin selittää itkien ja puoliksi anellen äidille, miten mua pelotti ja miten Rillalle tapahtuu pahaa ja laskeskelin, kuinka monta tuntia mulla oli aikaa pelastaa Rilla. Äitikin meni totaalisen sanattomaksi. Typeräähän se olisikin tämän ikäiselle selittää, ettei koiraa kuulunut eikä voinut pelastaa, kun tiesin sen jo itsekin. Vaan kun tieto ja tunteet eivät paljon toistensa mielipiteitä kysele. Eivät etenkään pelkotilassa, jolloin tunne on niin voimakas, että saa koko kropan ja mielen suunnittelemaan selviytymiskeinoja hirveän yliaktiivisuuden vallassa. Tästä syystä ensimmäinen yö ilman Rillaa, mutta kuitenkin tietäen sen nukkuvan Tellun luona, oli äärimmäisen levoton.

Kun saimme sen "viimeisen" puhelun Tellulta, olin ihan turta. Ainoa tunne, jonka tunsin, oli lievä ilo siitä, etten ollut pelon vallassa tehnyt mitään typerää peruakseni sen, mitä tuleman piti ja näin ollen Rillalla on nyt hyvä olla. Tästä lähtien muutkin ajatukseni ovat olleet jokseenkin surkuhupaisia, suorastaan hävettäviä. Olen ollut suunnattoman harmissani siitä, ettei Rillan sinisen varvastäplän talteen ottaminen ollut mahdollista. Käytännön järjestelyjen osalta hautaaminen ei tulisi kuuloonkaan, koska ei Rilla malttaisi pysyä paikoillaan, ja kun päätimme kesällä päästävämme Rillan järven rantaan vapaana juoksemaan, ponnahti mieleeni kysymys - entä jos tulee ukkonen ja likkaa pelottaa?

Tänään ympyrä sitten jollain tapaa sulkeutui, ainakin toistaiseksi, kun olisi pitänyt alkaa siivota. Katselin sairasviikkoni aikana huoneeseeni kertynyttä kaaosta huokaistakseni syvään ennen urakkaan ryhtymistä, mutta lapsenomainen ajatusketju yllätti mut jälleen. Lattian poikki liukuva harmaa villakoira pysäytti kaiken muun aivotoiminnan, ja hetkessä käsitin, että jos nyt imuroin, noita ei enää ikinä tule lisää. Turta jatkumo oli ohitse. Itku ja ikävä vain yltyi ja yltyi, kunnes en enää pystynyt olla huoneessani, vaan menin alas äidin luo. Kun selitin tilanteen äidille, me naurahdettiin ensin molemmat sille säälittävyydelle, että itkimme oikeasti villakoirien loppumiselle, ja sitten purskahdettiin yhtä lailla taas itkuun. Alan vihdoin käsittää, että Rilla ei ole vain hoidossa, vaan se ei oikeasti tule kotiin. Mä antaisin mitä vaan, että saisin koskea tai edes nähdä oman pikku kettuni, edes kerran. Ainoa lohtu, pieni pala totuudesta, löytyy paperipussista, jonne käden työntäessäni voin tuntea hopeaturkin ja jopa haistaa sen... Enkä ole kyennyt imuroimaan.

Moni ihminen on kehunut Rillalle tekemääni kirjoitusta, mutta samalla ihmetellyt, miten pystyin siihen. Ihmettelisin sitä itsekin, jollei kirjoittaminen olisi aina ollut mulle se paras ja melkeinpä ainoa keino purkaa mieltä. Kirjoitetut sanat vaan eivät koskaan katoa edes syvimmässä hiljaisuudessa, eivätkä ne voi valehdella. Puhua voi sivu suunsa, joskus jopa satuttaa, mutta sanoilla voi sitoa haavoja. Sanojen takana on aina jotain. Täällä on kyyneleet ja kamala ikävä.

Nuku hyvin Rilla :: 2.9.2008-9.3.2011

2011-03-09T13:04:00.013+02:00

Moikka muru.

Sä tiiät ja tunnet mut. Kun en osaa sanoa mitään vaikka olisi paljon sanottavaa, tykkään kirjoittaa, ja mä halusin kirjoittaa sulle nyt. Tellu soitti aamupäivällä, mutta ymmärrät varmaan, etten pystynyt itse puheluun vastaamaan. Toivottavasti otit kaiken ilon irti kavereista, etkä kyttäillyt boksiasi koko yötä. Ei kukaan ollut sitä eilenkään sulta aikeissa ottaa, kunhan harmittomasti kävelivät ohitse, pöhnö. Iskä puhui Tellun kanssa, ja kertoi sitten mulle. Mokoma olit kuulemma vielä tänä aamuna lannoittanut Tellun pihan kanniskelemalla hevosenkiekareet pitkin ja poikin. Mitä mä olen sanonut sen kakan syömisestä... Toivottavasti lääkärissäkin oli kivaa. Valitettavasti tällä kertaa sua ei vain kuvattu, mutta toivon mukaan et sitä itse hoksannut, tai sillä ajatuksella me ainakin päätimme sanoa heipat jo eilen Tellun luona. Oon pahoillani siitä, että susta tuli nyt vähän karvapuoli, mutta siitä huolimatta sä olet niin tajuttoman kaunis, että. Toisinaan pelkkä sun kauneutesi on saanut mut liikuttumaan, ja nyt tekisin mitä vaan, että saisin nähdä sut vielä kerran. Sara oli ikkunassa vastassa, kun me eilen tultiin viemästä sua, ja se näkyi tietävän, että tää matka poikkesi toisista. Kyllä sun kääpiökätyrisi kuule ihmettelivät pientä paperipussia, jossa kiikutin tupsut sinusta talteen. Miksi ihmeessä mamma on laittanut Rillan pussiin ja miten ihmeessä se sinne mahtui? Se on meidän salaisuus. Ei kerrota niille, eihän?

Tuntui kamalalta ottaa toisen henki omiin käsiinsä, etenkin sun omasi, kun noin nuori ja eloisa tapaus olet aina ollut. Lääkärin mukaan et olisi kuitenkaan missään tapauksessa syksyä pidemmälle jaksanut, ja silloin sulla olisi ollut jo tosi huono olla. Niin kuin varmaan itsekin huomasit, sun leposykkeesikin oli jo korkea, kun sulla on siellä selässäsi koko ajan jonkinlainen tulehdus päällä. Oon aika huono selittämään näitä juttuja, kun en hirveästi niistä ymmärrä, mut oothan varmaan itse kuullut samat stoorit suoraan lääkäriltä itseltään. Olit poikkeustapaus, sillä kuuleman mukaan bortsuilla ei ole tämä sairaus näin nopeasti koskaan edennyt. Olit sä kyllä poikkeustapaus muutenkin, ihan höveli seurakoira, lammas suden vaatteissa.

Mua harmittaa ihan hirveästi, että on nyt tää nuha ja muu flunssa, niin kuin mä näin sun mun tuhinaani ihmettelevän toissayönä. Olisin halunnut haistaa sun naamaraidan hajun vielä kerran, sellaiseen tuoksuun en ole missään muualla törmännyt. No, tällaista tää elämä on, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Mut kettu, arvaas mitä! Sä tuut vielä takas kotiin ja sit kesän tullen pääset taas mökinrantaan järveä vahtimaan. Pitää vaan malttaa odottaa, että lumet ja jäät sulaa. Mulla on aina ollut sillä lailla, et jos en ole jaksanut odottaa jotain, oon käynyt nukkumaan. Silloin aikaa kuluu paljon nopeemmin ja ihan huomaamatta. Ota säkin pikkutirsat, niin kun heräät, on jo kesä.

Nuku hyvin Rilla, mä rakastan sua ihan älyttömästi!

Sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset Miikulle Rillasta,
ja Miikulle ja Tellulle molemmille kaikesta tuesta ja avusta,
joka ollaan saatu. Ilman teitä en olisi välttämättä koskaan
osannut nähdä oireita tai edes tietää koko sairaudesta, saati
sitten hoitaa sitä. Oon ollut älyttömän onnekas, että mulla
on ollut tällainen tukijoukko koko ajan. Kiitos! ♥

Asemalaiturilla tanssahtelua

2011-03-06T23:27:00.022+02:00

Helou ihmiset. Tulin just Turusta kotiin ja eroahdistus on suurimmillaan, joten ainoastaan yksin hiljaisessa kämpässä istuskelun sijaan ajattelin pitkästä aikaa päivittää blogia. Olin taas koko viikonlopun buddyn luona - joskin oli melkoista sekuntipeliä, että sinne perjantaina ehdin! Pyysin lupaa lähteä koulusta puoli tuntia aikaisemmin junaan ehtiäkseni, ja juoksin pää kolmantena jalkana ratikalle. Nelkku oli juuri lähdössä, mutta ihana kuski näki mun tulevan henkihieverissä ja odotti. :) Luojan kiitos niin, sillä sain juosta myös keskustan päässä lippuautomaatille ja vielä ihan junaan saakka. Mutta ehdinpäs! Eilen oltiin jo aamukahdeksan jälkeen kävelyllä järven rannassa, ja iltapäivällä leivottiin pari pellillistä kaurakeksejä niin, että niihin totaalisen addiktoitunut herraseni osaa niitä vastedes tehdä itsekin. Ei sillä, ettenkö rakastaisi niitä leipoa ja viedä, mutta kun tämä ei malta odottaa aina seuraavaan tapaamiseen. :D

Wanhojen tanssit! Niistäkin on jo pari viikkoa. Vaikka kovasti Loviisassa asuessani ja vielä tänne muutettuanikin suunnittelin skippaavani kaiken tämän pukuloiston, olen näin jälkikäteen äärettömän iloinen, että osallistuin kuitenkin. Etukäteen kauhistelin erityisesti vapaatansseja, sillä enhän tietenkään voinut valikoida tuttuja ihmisiä vailla ketään heistä uhreiksi (koululle tanssiessamme, illalla tietysti hain koko perhettä). Oon kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen, sillä ainakin musta näytti siltä, että nämä valitsemani uhrit rentoutuivat hieman ässäkortin hihasta vetäistyäni. Tuntui, että pikkupojat eivät edes huomanneet tanssivansa, kun alkoivat väitellä mun kanssa futiksen MM-kisojen voittajista ja omista suosikeistaan. :D Kyllä mä näköjään auttavaa tilannetajua omaan...

Loppujen lopuksi päivä oli kerrassaan upea (erityisesti oman tanssin esittäminen oli ihan kokokohta!), eikä se aiheuttanut mulle mitään paniikkia tai stressiä. Puvun kanssa piti tosin vähän säätää, sillä se olikin tanssipäivään mennessä jäänyt isoksi, ja äiti sai pohtia päänsä puhki, miten olkaimeton puku saataisiin pysymään päälläni kaikissa laukka- ja hyppyaskelissa. Loppujen lopuksi päädyttiin muumioimaan mun yläkroppa niin, että ympärysmittaa tuli tarpeeksi täyttääkseen puvun mitat. Päivän päätteeksi ja pari päivää myöhemmin kylkiluut olivat kyllä ihan kipeät ja iho sinersi kireän sidoksen jäljiltä, mutta sekös vaan nauratti. :D

Naurattanut ei kyllä wanhojenpäiväiltana, jolloin muiden matkatessa jatkoille mä nökötin Pasilassa junalaiturilla varpaat jäässä aikomuksenani karata kullan kainaloon vielä yötä vasten. Turun juna myöhästyi kuitenkin 45 minuuttia aina kolme minuuttia kerrallaan niin, ettei välissä voinut mennä asemahalliin siltä varalta, että juna tulisikin tällä kertaa. Lopulta Pendolino oli pasahtanut totaalisen rikki ja saatiin koko laiturilla parinkymmenen asteen pakkasessa värjötellyt väki kömpiä seuraavaan Intercityyn, joka sekin oli puoli tuntia myöhässä. Oltuani perillä yhteensä puolitoista tuntia aiottua myöhemmin, säälin Turun päässä odottelijaa enemmän kuin mitään. Siellä asemahalli oli ystävällisesti sulkenut ovensa yötä vasten, ja koko seuraava yö meni meidän molempien palellessa niin, että kalina vaan kävi, eikä kävelykään tahtonut onnistua kylmettyneiden varpaiden kieltäytyessä liikkumasta.

Nyt lienee parasta mennä nukkumaan. Olen alkavassa flunssassa, ja kaikenmaailman superkaulaliinojen ja -villasukkakerrosten sekä yrttiteen voimin yritän olla ansaitsematta yhtään poissaoloa tulevalla viikolla. Muu perhe potee astetta rankempaa lenssua kotikotona niin, että kun sinne soittaa, ei paljon puhelin-
lankojen vastapäässä henki pihise. Liekö olikin mission impossible tuo hiihtolomamatkan jälkeinen 50 asteen lämpötilamuutos? Reissujuttu muuten tulee kyllä, muttei ajallaan. Kuvia on aika määrä läpikäy-
tävänä sitä ennen. ;) Öitä siis mun puolestani, mutta hei tsekatkaapa vielä lopuksi tämä meidän omatanssivideo! Kuva on alussa vinottain, kunnes rakas siskoseni ymmärtää kääntää kameran vaaka-asentoon. :) Sanokaa mitä sanotte, mutta hubaa oli!

Kulissien takana

2011-02-15T18:53:00.004+02:00

Koskapa Apinaparkkiin on puolen vuoden aikana hyvin harva ehtinyt ihan livenä eksyä huolimatta siitä, että sivua käy lukemassa 3000 lukijaa kuukaudessa, on mun mielestä ihan reilua paljastaa, mitä näiden kulissien takaa löytyykään. Tosiasiahan on se, että kämpän sisustaminen jo itsessään on kestänyt sen puoli vuotta, sillä suurin osa kamoista on tullut rahtina suoraan entisestä huoneestani (jossa nykyään kaikuu tyhjyyttään). Viikonlopuilta Loviisasta palatessani olen kullakin kerralla tuonut aina pari juttua lisää, ja täten tässäkin kuvakokoelmassa sisustus vaihtelee aika paljon.

Asun siis munkkiniemeläisessä kerrostalokaksiossa puoliksi isäni kanssa, kuitenkin pääasiassa yksin. Asunto hankittiin alunperin iskälle "poikamiesboksiksi" eli kakkosasunnoksi työn vuoksi, mutta sattuma sanelikin juttunsa niin, että nyt iskä yöpyykin täällä aina ne pari yötä viikossa ikään kuin mun vieraana soffalla. :D Näin ollen sisustuskin sai mun mukanani oranssi-ruskeat sävyt, missä ei kyllä kenelläkään ole ollut mitään valittamista - päinvastoin.

Olohuone on muutamia koriste-esineitä lukuunottamatta alkuperäisen jätkäboksinlainen, kuten yllä näkyy. Itse en siellä koskaan oleile, eli tavallaan se on iskän huone ruokapöytineen. Mun huoneeni on sitten se väriläiskä, minne kaikki oma toimintani sijoittuu ja missä valtaosa tämän blogin kirjoituksistakin saa alkunsa. Tänne on sitten pitänyt hankkia pari uuttakin juttua pienten mittasuhteiden takia, nimittäin koulupöydän syvyydelle ei 40cm enempää tilaa ollut taikoa. Siitä huolimatta huoneen pienuus on nimen-
omaan yksi parhaista asioista Apinaparkissa, sillä Loviisassa vähintään tuplasti isompi huoneeni oli ja on aivan järkyttävän suuri, ja olisin aina halunnut vaihtaa sen pieneen vierashuoneeseen. Vierashuonetta en koskaan tietenkään saanut, mutta nyt toiveeni pienestä huoneesta on toteutunut.

Pienuuden lisäksi aivan lemppariominaisuuksiani makkarissa ja koko kämpässä ylipäätään on elämäni ensimmäinen henkilökohtainen taideinvestointini Ikeasta (näkyy viimeisessä kuvassa) -joka peittää lähes koko seinän ja luo illuusion avarasta huoneesta ilman yhtään lisäneliötä- ja ikkunalauta! Olen aina unelmoinut joskus saavani ikkunalaudan, jolle mahtuisi istumaan, ja kun täällä sain yhden kerran omani tyhjennettyä kaikesta tavarasta, huomasin sen olevan tarpeeksi leveä vain istuskeluun ja ohikulkijoiden tarkkailuun! :-) Mutta kuitenkin a) näköala ei ole kovin kattava ensimmäisestä kerroksesta... ja b) tällä hetkellä kivisellä ikkunalevyllä lepäävät parhaimmat palkinnot agility- ja näyttelykentiltä kenialaista Nellyä unohtamatta. Taisipa ikkunakyttäily siis jäädä teoreettiselle tasolle.

Lupasin raottaa teille kulisseja, joten tässä se nyt on (äiti silmät kiinni!). Oikeasti viikon 168:sta tunnista 166 tuntia Apinaparkki on ydinpommin pyyhkäisemä purkamattomien (="jo seuraavaa reissua varten valmiiksi pakattujen", kätevää!) matkalaukkujen ja sinne tänne heiteltyjen koulukirjojen iänikuinen kuoleman tanner - mistä voidaan taas päätellä, että miksikäs täällä ei niitä vieraita usein käykään... ;)

Kirjemysteeri

2011-02-14T23:44:00.008+02:00

Tänä päivänä mua odotti eteisen lattialla ihana yllätys. Penkin alla lojui pikkuruinen kirjekuori ylösalaisin, ja totta puhuakseni mä en ensin aikonut edes nostaa sitä, kun luulin iskältä vain jonkun työjutun pudonneen (yleensä taloyhtiön kirjeet pyörii tuossa oven edessä viikonkin verran herraa odottamassa). Kuitenkin läpyskän pienuus arvelutti, sillä harvemmin ne työpaperit A4:sta pienemmissä kuorissa kulkeutuvat. Niinpä kumarruin nostamaan tuon mystisen kirjeen, ja yllätyksekseni näin oman nimeni kuoressa. Ehdin jo miettiä, että mistä tällainenkin on tänne kotoa kulkeutunut, kunnes silmäni lävähtivät auki Apinaparkin osoitteen kohdalla. What?! Mullehan ei siis tule Helsinkiin minkäänlaista postia, sillä tadaa - en vieläkään Postin tietojen mukaan asu täällä ja ilmaisjakelunkin olen luontoa säästääkseni lakkauttanut kotioveni kohdalta.

Tein muuten aikanaan oveen käsin semmoisen kieltotarran, jonka perässä on lohduttava hymynaama posteljoonille, kun mulle tulee aina paha mieli, kun ihmisten mainoskiellot vaikuttavat niin jyrkiltä ja jotenkin tuntuu, että postinjakajat pettyy ja niille tulee paha mieli joutuessaan kantamaan ensin mainokset tänne meille ja sitten vielä takaisin, kun eivät lehdykät olleetkaan tervetulleita. :(

Pari kertaa leiman aitouden tarkastettuani repäisin kuoren innoissani auki, ja sieltä putkahti ihana mummin tekemä ystävänpäiväkortti. Olin niin lähellä kyyneliä, ettei mitään rajaa. Se oli muuten jo toinen kerta tänään - aikaisemmin päivällä tippa tuli linssiin, kun iskä kävi tuomassa mulle kotoa pestyt pyykit ja huikkasi ovelta ystävänpäiväterkut lisäten; "Mulla oli sulle lahjakin, mut se jäi kotiin." Ei lahjasta väliä, mutta se, että ihmiset on ajatelleet mua täällä ja mummi ja pappa saaneet kortinkin tulemaan mulle, jonka ei tästä osoitteesta pitäisi edes virallisesti löytyä. Minkä onnellisuuden tunteen he saattoivatkaan aikaansaada... Oon suorastaan sanaton!

Maailman söpöintä ystävänpäivää kaikille, vaikka henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan joka päivä on se päivä, jona kuuluu osoittaa rakkautensa. Itse kulutin illan yksikseni kämpillä, tosin buddylle syntymä-
päiväksi sen lempikeksejä vääntäen. (Elän siinä toivossa, että englanninkieliseen käännökseen vievän linkin poistettuani olisi liian suuri vaiva hakeutua itse translaattoriin ja että nyt yllärini ei paljastunut... :>) Toinen kun ihastui suvussa kulkeneen reseptin mukaan jouluna leipomiimme kaurakekseihin ihan täysillä. Justiinsa viikonloppuna se nosti aamupalapöytään kaupasta ostetun keksipaketin ja sanoi sitten mulle pettyneesti "they dont taste the same as the ones you had baked"...ja näin junassa muutamaa tuntia myöhemmin istuessani sain oivan lahjaidean... ;)

Pikku remppa

2011-02-13T21:51:00.005+02:00

Heissan matoset. Apinaparkin virtuaaliversio on pikku rempassa tämän viikon. Ulkoasun muutos vaatii vielä pikku hiontaa - kaikki muut linkit paitsi linkit pitäisi kuitenkin jo toimia. Minä -sivu on myös vähän laajempi. Kaikki ilmoitukset virheistä ja häiriöistä tervetulleita (allekirjoittaneen mielenhäiriöistä ei tarvitse enää informoida, ne on jo self-diagnosoitu). Apinaparkki kiittää!

REMONTTI ON VALMIS!

Ps. Ette ole matosia, anteeksi. Tervetuloa uudestaan.

You have got one new mm...style!

2011-02-10T12:49:00.019+02:00

Uu mama, sanon minä. Nyt tuli sitten sekin tehtyä, mihin olen vannonut, etten koskaan sekaannu. Vaatteistä kälätys. Oli vaan niin totaalisen pakko jatkaa samalla teemalla edellisen merkinnän ja eilisen vapaapäiväshoppailun jälkeen. Eilen siis neljän tunnin wanhojentanssitreenien jälkeen riensin keskustaan hommaamaan vaatteita erityisesti hiihtoloman Madeiran matkalle, ja sainkin monta tosi hyvää ja kivasti keskenään yhdisteltävää riepua. Jotenkin tällä kertaa ostosreissu oli paljon aikaisempia miellyttävämpi, sillä katseitani keräsivät ihan uudenlaiset vaatteet - pääasiassa eriväriset paitapuserot ja nuo korallin väriset iiiihanat farkut!! Noista farkuista aloinkin koota useampia vaatekokonaisuuksia erivärisin paidoin, kengin (satuin viime viikolla ostamaan just nappiin niiden kanssa sopivat tennarit) ja laukuin. Samojen paitojen kanssa puolestaan menevät kaikki nykyiset shortsini, ja kun pisteeksi iin päälle saan vielä Bubbleroomista tilaamani kesähatun, niin avot! Kyllä kelpaa Madeiralla köpsytellä. :-)

Toinen juttu, mihin olen hurahtanut täysin, on yksityiskohtien viljeleminen. Monista kommenteista päätellen koulussa jo tavaramerkiksenikin käsitetyistä hiuspinsku-kukista lähtenyt koristelu on nyt alkanut levitä laajemmallekin. Kankaan pätkä rusettivyöksi, erilaisia koruja...uusista tukkakukista puhumattakaan! ;) Eilenkin sorruin taas ostamaan yhdet (alla), jotka menevät paitsi hiuksissa, myös taskukoristeena tai -kuten tänään- lettieni päässä. Oon ihan hulluna noihin! Lisäksi, kun piti vielä jokin kiva mekko saada ja Seppälän muuten perfectistä hellemekosta ei ollut kuin liian isoja kokoja jäljellä, päädyin valitsemaan tuon kuvissakin näkyvän farkkumekon - kivoine yksityiskohtineen tietysti, kuinkas muuten! Haluaisin niin, että olisi jo kesä, ettei sitä tarvitsisi lähteä ulkomailta etsimään.

Nyt näyttää siis siltä, että mulle tämänhetkinen must on kauluspaita, hiuskoristeet, rennot korut ja farkut. Mustien vaatteiden ja hupparien aikakausi on väistymässä värien tieltä, kuka oliskaan uskonut! Nyt aion rohkeasti painaa "julkaise"-nappulaa ja siirtyä huvittuneena pällistelemään elämäni ensimmäistä vaatteisiin ja tyylijuttuihin liittyvää merkintää. Saatan kuolla nauruun tai vähintäänkin hukkua kyyneliin. Please, feel free to join me.

Omituisten otusten kerho

2011-02-08T19:53:00.022+02:00

Varoituksen sana: Tämä merkintä on ehkä blogihistoriani pisin, mutta
tautisen sekopäinen. Apinaparkki & co. ei takaa seurauksia, jos lukeminen pakkoliittää
sinutkin Omituisten otusten kerhoon! Tästä eteenpäin jatkat omalla vastuulla.

Okei, nyt tämä neiti on kadottamassa itsensä täysin tai löytämässä, mistä sitä voi enää tietää yhtään mitään, kun kaikki heittää ihan häränpyllyä! Olen yhtäkkiä alkanut -en vain tykätä, vaan suorastaan- himoita tai muuten kiinnostua intohimoisesti monesta sellaisesta asiasta, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet inhokkilistani kärkipäähän. Olen jo aikaisemminkin maininnut saman ilmiön, jonka ensim-
mäiset merkit sijoittuvat siis lukioajan kouluaineisiin. Historian, uskonnon ja yhteiskuntaopin tunnit ovat äkkiä viikon odotetuimpia ja haluan ottaa niistä jopa ylimääräisiä kursseja - uskonnon vieläpä kirjoittaa!

Nyt samainen omituisuus on alkanut näkyä vähän siellä sun täällä. Kaikki nämä vuodet vihasin ranskan kieltä, se on kuulostanut mun korvissa niiiiiiin niiiiiin rumalta, olkoonkin rakkauden ja vaikka koko universumin kauneimman kielen viittaa kantava, mä en vaan ole sitä voinut sietää. Olen kuitenkin mottoni mukaisesti aina tiennyt senkin valitsevani opinto-ohjelmaani heti mahdollisuuden tultua, ja nyt ensi vuoden kursseja odotellessa huomaan olevani jo ihan innoissani odottamassa, että osaisin tuota ihmemutinaa. Liekö syy siinä, että vilkaisin tässä yhtä ranskalaista blogia ja huomasin espanjan kautta ymmärtäväni valtaosan tekstistä...? Oli miten oli, sama pätee vaatteisiin. Siis v a a t t e i s i i n. C'mon, minä (jolle shoppailu on hirvittävä riesa aina muutaman kerran vuodessa) ja vaatteet samassa lauseessa. Nyt siis olen suorastaan shoppailukuumeessa, ja sen lisäksi vielä mieltynyt ihan uuteen tyyliin, sellaiseen, mitä olen aina ennen kiertänyt mahdollisimman kaukaa. Kun yhtälöön ynnätään vielä tautinen matkakuume... Luojan kiitos rahatilanne toppuuttelee koko kevään ajan, muuten tämä kevään lapsonen voisi olla aika sfääreissä alta aikayksikön!

► Tyyli 1 ► Tyyli 2 ► Tyyli 3 ► Tyyli 4 ► Tyyli 5

Moisista inspiroituneena kävin vaatekaappini läpi, ja panin merkille sen karmaisevan faktan, että 99% siellä lojuvista kledjuista on joko liian suuriksi jääneitä tai muuten vain aivan hirvittäviä. Yllä olevista osan aion pistääkin tilaukseen, mutta kaikkia suinkaan en. Toinen ei niin mukava totuushan on se, että jotta nuo vaatteet näyttäisivät tuolta, täytyisi kropan olla pikkuisen toisenlainen. ;) Hiihtolomareissua silmällä pitäen on kuitenkin pakko jotakin hankkia - tällä hetkellä kesävaatekokonaisuuksia mulla on huikeat yksi kappaletta.

Outous elämässäni ei suinkaan rajoitu vain kummallisiin innostusilmiöihin päiväsaikaan. Myös nukkuessani olen alkanut nähdä mitä omituisempia asioita tai käyttäytyä muuten eriskummallisesti. Viikonloppuna näin ensin unta, että iskäni jutteli erään työkaverinsa kanssa ja työkaveri päräytti jonkun mojovan vitsin. Niinpä heräsin keskellä yötä omaan raikuvaan nauruuni. :D Tämän jälkeen nukahdin uudelleen, pääsin pitkästä aikaa pelaamaan futista ala-asteen luokkakavereideni kanssa, tajusin jo unessa pelatessani kaiken olevan vain unta ja jälleen herätin itseni voimakkaalla makuulta-istumaan-
nousurefleksilläni ja epätoivoisella voihkaisun ja karjaisun sekaisella huudolla: "Mä haluuuuun pelata!" Vaikka polvi ei, onneksi sentään Nukkumatti suo chäänssin aina silloin tällöin.

Viime yönä mua sitten opetettiin levitoimaan. Joku Criss Angelin näköinen hyyppä sanoi mulle mäki-
hyppytornin huipulla, että kun pudotuskohta tulee, mä jatkan levitoiden suoraan eteenpäin, jos vaan uskon tarpeeks lujasti. Muistan vieläkin tunteen, kun ilman suksia mäkeä alas liu'uttuani ylitin pudotuskohdan ja uskottelin itselleni oikeasti uskovani. Ilmeisesti sain huijatuksi luonnonvoimia, ja hirveästä suhisevasta ilmavirrasta huolimatta jatkoin hitaasti ja rauhassa suoraan (tasapaino oli tajuttoman vaikeeta pitää, etenin kuten C.A. tuolla alla olevalla videolla) eteenpäin - kohti kirkkoa! :D Kun sitten laskeuduin, tein sen hautausmaan laidalle niin, että sanonnankin mukaisesti kuolleet nousivat kirjaimellisesti haudoistaan. Nurmi oli täynnä arkkuja, joiden kannet aukesivat ja niistä kustakin pilkisti pää ihmettelemään, että mitäs juuri missasivatkaan. Jatkoa olisi luvannut, mulle olisi ennustettu kuulemma maailman aidoimman horoskooppiennustuksen mukaisesti, mutta sen verran creepy fiilis jäi tuosta ensilennosta, että sanoin kohteliaasti "ei kiitos" ja aloin palata tähän maailmaan. Jotenkin tää symboliikka vihjaisi, ettei ehkä kannata lukea uskonnon kokeeseen just ennen nukkumaanmenoa. :D Toisaalta oli kyllä sen verran siisti se fiilis hyppyrin reunaa ylittäessäni, että ehkä kokeilenkin piruuttani kerrata kirkkohistoriaa vielä tänäkin iltana...

Kummallisia elementtejä kummassakin unessa ovat nuo urheilulajit. Jalkapallohan kuului aktiivisena osana elämääni kahdeksan vuoden ajan ja mäkihypystä puolestaan unelmoin koko pikkutyttöikäni. Ehkä edesmennyt herra Freud on ottanut mut tarkkailukohteeksi johonkin ihmeelliseen tutkimukseensa, jota ei aikanaan saanut päätökseen. Hitsiläinen, kun ei muista niitä kasvoja, joita sieltä hauta-arkuista kurkisteli. Jos vaikka siellä olisi professori itse vilkutellut. :-)

Dolce far niente

2011-02-07T15:34:00.014+02:00

Kevät tulee, kevät tulee! Viikonloppu ja erityisesti perjantainen lomapäivä oli kerrassaan ihana, kun auringon lisäksi asfaltti alkoi paistaa lumen alta. Lähdin heti aamusta Neten kanssa lempparikahvilaani Vaherkylään aamupalalle, tai ehkä pikemminkin brunssille, sillä me molemmat otettiin salaatit (jeps, paasto siirtyykin myöhemmäksi, sillä joku nimeltämainisematon on päässyt laihtumaan liikaa HAHAHA ja nyt on wanhojentanssimekko liian suuri...), leivokset ja kupit kuumaa kuin jossakin lomamatkalla ja oltiin ihan dolce far niente. Tarpeeksi kauan höpöteltyämme otettiin shoppailujalat alle ja koluttiin läpi tyyliin kaikki Loviisan kolme kauppaa. :D No ei vaiskaan, oikeasti pistettiin nokkamme sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei yleensä tule käytyä, kuten kirpparit ja palloiluhalli, jossa kaikki tutut olivat wanhojen-
tanssitreeneissä. En ole koskaan ennen viettänyt Loviisan kaupungilla kuutta tuntia putkeen, mutta sitä se kevät teettää! ;) Teki vain mieli hyppiä, pomppia, kiljua ja nauraa - ja sen sai kyllä Nette huomata! Multa tuli tekstiä niin, ettei tahtonut juuri taukoa ollakaan, kun loin mitä mahtavampia lomasuunnitelmia aina Pariisiin puistonpenkille lukemaan pääsystä kotimaan telttaretkeilyyn. Ja Nette-parka sai lupautua seuraksi jokaiseen päähänpistooni. :-)

Kuten edellisestä voi päätellä, energiani on kulunut kaikkeen muuhun kuin kokeisiin lukemiseen. Niinpä tallustin tänään kertauksen zero-kertoimella taloustiedon kokeeseen, joka osoittautui kuitenkin helpoksi kuin heinänteko, kuten olin ounastellut. Kannatti siis uhrata kullan töistä kotiinodotteluaika lukemiseen joululoman Turun reissulla, niin voi nyt hihhuloida ihan rauhassa. Jäljellä on enää huominen uskonnon koe, johon tosin lienee tarpeellista lukea edes vähän, mikäli sen mielin kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa.

Rillan vointi vaihtelee päivästä toiseen. Perjantai-iltana sain taas videolle pahan näköistä materiaalia huolimatta siitä, että kortisonikuurin pitäisi helpottaa likan oloa. Sen sijaan eilen kettu sai hirveät hepulit kotipihalla ja -kuvitelkaa- leikki Saran kanssa varmaan parikymmentä minuuttia ihan hulluna Wubba -lelusta taistellen. Sitä oli ehkä maailman ihaninta katsoa, kun ei tuo Sarakaan liian usein leluista innostu. :D Kipeänä ollessaanhan Rilla on pariin otteeseen käynyt vallan pikkukätyreiden päälle, joten ei luulisi sen leikkivän hirveissä kivuissa.

Nyt parempien päivien vallitessa lähdettiin sitten tänään heti kokeen jälkeen pitkälle aamulenkille, kun tuo kirpeän kevättalven aurinkokin meitä taas hemmotteli. Päädyimme Munkkiniemenrantaan jäälle, jossa päästin likan vapaaksi ja annoin sen nauttia sydämensä kyllyydestä. Rii innostuikin hanskastani ja riehaantui jopa repimään sitä kädestäni niin, että kotimatkan sain köpötellä toinen handu umpi-
jäässä. :D Kylmyys menikin ihan luihin ja ytimiin saakka, sillä nyt hytisen muka lämpimässä kämpäs-
säni jo kolmatta tuntia, vaikka päällä on kaikenmaailman villasukat ja lämmintä kupposta on kaadettu kitaan kulaus jos toinenkin...

Super-Rilla ja Super-Hanska

Puurtamista piiloon!

2011-02-03T17:42:00.007+02:00

Hohoo, vihdoinkin on lupa istua tekemättä yhtään mitään - ja hyvällä omallatunnolla! Solubiologian koe on onnellisesti ohi, ja kun vielä pari päivää sitten murehdin kurssin läpäisemistä, odotan nyt innolla kokeiden palautusta. Osasin jotakuinkin kaiken mitä kysyttiin, joten lopullinen numero jännittää todella. Se olis sitten vähän kuin biologian opiskelu ohi! Se, miksi nyt on erityisen hyvä syy istua joutilaana, selittyy itse asiassa kuitenkin jälleen kerran persoonallisella järjenjuoksullani. Siinä missä useimmat valitsevat julkisilla matkustustavaksi sen nopeimman mahdollisen, pyrin itse aina järjestämään itseni siihen hitaimpaan vaihtoehtoon. Elämä on muuten useimmiten kaikkien muiden kuin oman itsesi tahdosta täynnä aikatauluja ja on kiirekiire koko ajan - siis pyrin päätöksilläni valinnanvapauden hyödyntämiseen, kun mahdollisuus on. Mikä sen nautinnollisempaa kuin antaa toisen ajaa ja nauttia itse kyydistä koko rahan edestä? Nimittäin jos ei kärsi matkapahoinvoinnista, jota vastaan taistelen tässä kirjoittaessani vakiodösässä (joka taittaa tunnin matkan tupla-ajassa) parhaani mukaan. :D

Havaitsin tässä pari päivää sitten, että edellisestä paastostani alkaa olla jo puoli vuotta. Olin elämäni ensimmäisen vuorokauden (x 5) syömättä mitään, eikä vielä viidenkään päivän päästä tuntunut missään tai nälkä kurninut, kun muisti juoda koko ajan. Toisaalta kesähelteillä auringon antamalla energialla pääseekin aika pitkälle. ;) Tästä syystä aloitin tänään vain nelipäiväisen paaston, joka näin vuorokauden jälkeen on siis vasta aluillaan. Puolen vuoden päästä edessä on sitten se koko viikko, kun aurinko on taas mukana kuvioissa. Semmoiset kaksi kertaa vuodessa selviää kyllä ilman ruokaa - saman rahan voi laittaa vaikkapa niille, joilla paasto ei ole niinkään vapaaehtoista, vaikkakin satoja kertoja pidempi.

Aika menee ihan tajuttoman nopeasti. Kuukauden päästä mä olen asuttanut Apinaparkkia jo puoli-
vuotisen verran ja ainevalinnat ensi vuodelle on jo tehty nekin. Abivuotta siitä ei kuitenkaan mulle tule, vaikka ensimmäiset kirjoitukseni vuoden päästä keväällä kirjoitankin. Onneksi niin, sillä halusin mahduttaa mukaan kieliohjelmaani vielä ranskankin, eli ensi vuonna opiskelen siis oman äidinkieleni lisäksi seitsemää kieltä. Se on jo ihan mukava pohja, kun sitten vuosien varrella alan noita enemmän-
kin haalimaan. Kymppi päräytetään ainakin puhki, se on satavarma. Siihen joukkoon luulisi jo jonkun Euroopan ulkopuolisenkin kielen mahtuvan. Saapa nähdä!

Nyt lopetan kälätyksen - eikä tarvi siellä vetää johtopäätöksiä. Ei tee pahaa, ollaan suoralla tiellä jo. :)

Aikamatka - kurkkaus takavuosien tammikuihin

2011-02-02T12:02:00.014+02:00

2008

Eräänä päivänä Finaa harmitti.

Eikö äiti opettanut, ettei lunta saa syödä?

2009

Päivä, jona ufot kuolivat sukupuuttoon.

Eräänä päivänä Sara ja Fina menivät piiloon. Heitä ei koskaan löydetty.

Eräänä päivänä mulla oli maailman söpöin pikkusisko!

Päivä, jona jäät eivät pettäneet.

2010

Oli kerran Vauhti-Vilperi.

Kun paparazzi yllätettiin.

Olipa kerran menolippu kakkosluokkaan!

Talven vankina.

"Eteenpäin," sanoi mummo lumessa!

Kisavalmius - check!

2011-02-01T14:46:00.011+02:00

Vaikka Rillan tilanne on mikä on, ja vaikka Saran sydän ei enää sykyttele suotuisasti aktiiviharrasta-
miselle, ei saisi unohtaa perheen lupaavaa rusakkoa, jolta ei virtaa puutu. Koska allekirjoittanut on kuitenkin huidellut siellä sun täällä pitkin talvea, ovat maneesitreenitkin jääneet valitettavan usein välistä. Kevään tehdessä (toivottavasti jo pian) tuloaan ovat ainakin agilitykärpäset jo ennättäneen puraista useampaankin otteeseen, ja nyt olenkin liittynyt jäseneksi läheiseen HurHaan eli Hurttaharrastajiin, jotta pääsen kärkkymään Munkkiniemessä alkavia agilityryhmiä ensimmäisten joukossa. Mikäli treenipaikka järjestyy, muuttaa Finakin tänne Apinaparkkiin asustamaan.

Ei kuitenkaan kiirehditä asioiden edelle, sillä paljon ehtii vielä tapahtua ennen kuin kevään agilityryhmät ovat ajankohtaisia. Viime sunnuntaina pääsimme pitkästä aikaa treeneihin Loviisaan, ja jo meno-
matkalla päätin ottaa nämä treenit aivan tosissani - pyrkiä nollaratoihin, eikä niinkään viilaamiseen ja uusien juttujen kokeilemiseen. Näin tulisi kisavalmius tsekattua kaikista parhaiten. No, tosiasiassahan ainoa kisavalmiuttamme rajoittava tekijä on ollut keinu, jota taas ei maneesista löydy, mutta koska kiikkulauta ei ollut enää mörkölistalla syksylläkään, uskallan silti alkaa pikkuhiljaa suunnitella kisa-
kalenteria. Jahka osaan valita edustusseurani lisenssiä varten, laitan lisenssimaksun menemään ja sitten aletaan heräillä taas aikaisiin ykkösluokan kisa-aamuihin. ;) Sunnuntaisten treenien perusteella olemme ainakin ihan valmiita kisakentille!

Yllä oleva rata oli viime treenien harkkaradoista mielestäni haastavampi, ja siksi valitsin sen tähän blogiinkin analysoitavaksi. Jätin Finan ykkösesteen taakse, ja siirryin itse 2. ja 4. esteiden väliin rintamasuunta koiraa kohti. Näin en jäänyt liian lähelle ansaesteenä toiminutta puomia, vaan jo mun aloitussijaintini ohjasi koiran reilusti siitä ohitse. Kutsuin koiran vasemmalla kädellä siirtyen samalla viistoon takavasemmalle lähemmäs kakkoshyppyä ja kiepsautin sen sitten sylikäännöksellä esteen yli. Näin säästyin paikoillani pyörimiseltä ja Fina ylimääräisiä sekunteja kerääviltä laajoilta hyppykaarilta, ja seuraava etenemä 3-4 oli helppo ja luonnollinen. Vitoshypyn yli käytin ennakointia, ja koiran vielä ponnistaessa vitoselle mä peruutin jo kohti kutosta. Jälleen tiukalla sylikäännöksellä yli kutosen, ja seiskan aloittama loppusuora tuhatta ja sataa.

Se, mihin mä olen erityisen tyytyväinen, on Finan saama varmuus puomilla. Aikaisemmin puomi oli kuin toinen keinu, eikä rusakko uskaltanut juosta sitä läpi ennen kuin saattoi olla satavarma, ettei loppupää laskeudu keinulautana alas. Nykytilanteen ansiosta mun on helpompi keskittyä Finan kanssa myös kontaktien hiomiseen. Finan kanssa toimii ihan napakka, hyvissä ajoin tuleva pysäytyskäsky - ilman, että koko alastulo tultaisiin himmaillen. Kontaktivarmuus todellakin edellyttää kuitenkin oikea-aikaisuutta ja kuuluvuutta käskyn suhteen, sillä rusakon jänöjuoksutyylillä alkaa kontaktivirheitä kyllä ropista ja nopeasti, mikäli käsky jää epähuomiossa antamatta. Isot taitavuusplussat Fina saa irtoamisensieto-
kyvystään, jollaista en tiennyt sillä juuri olevan. Likkahan on aina irronnut tosi upeasti eteen ja sivulle, muttei niinkään antanut ohjaajansa edetä itseään edelle. Mitä lie tapahtunut, mutta mun ei enää tarvitse jäädä kontaktille varmistelemaan, vaan voin ottaa tuulispäänä pientä etumatkaa ja antaa vauhtihirmulle kontaktiltalähtöluvan, kun sille on varmasti selvästi jarrutettu. Finalla onkin tosi nice jarrutus, se nimittäin painuu lähes maahan kontaktille, mikä tosiaan tuo tuota jarrutuksen selkeyttä myös tuomarin silmälle.

Loppukommentit suorituksistamme olivat ihmettelyjä siitä, ettei vielä kisakalenterit komeile startteja pullollaan, sekä kehuja siitä, miten hienoa on, että mä olen selkeästi itse opetellut ohjaustekniikkaa ja sitten vielä saanut kaikki koirani opetettua "samoille tavoille". Menoa on kuulemma mukavaa katsella, kun näytän tietäväni miten teen ja mulla on aina omanlaiset koukerot meidän radoilla. Itse suurimmaksi plussaksi näiden treenien osalta nostan kuitenkin nimenomaan tiukat käännökset ja hyvän hallussa-
pidon - vieteripupuseni kun aina aika-ajoin antaa kaasujalan viedä niin, että kartturi jää parin mutkan taakse jälkeen... ;)

Eikä siinä vielä kaikki!

2011-01-24T11:43:00.012+02:00

HUOM! Tämä merkintä on pelkkää

koira-asiaa ja Rillan sairauden pyörittelyä

- siis jos ei nappaa, feel free to skip.

Mietin pitkään, onko Rillan sairaudesta nettiin jaarittelussa mitään tolkkua, tai jaksanko edes vaivautua moiseen vuodatukseen, mutta ihan vain oman mielenterveyteni säilyttämiseksi ja muistin tueksi päätin kuitenkin ryhtyä urakkaan. Sitä paitsi helpompi se on kerralla käydä asia läpi kuin selittää samoja asioita joka päivä itselleen ja jokaiselle kysyjälle erikseen. Niille, jotka tässä vaiheessa hyppäävät kyytiin ilman mitään taustatietoja, selvennettäköön, että jo kertaalleen terveeksi luustokuvatulta 2-vuotiaalta Rillalta löytyi loppusyksystä ikään kuin vahingossa vakava ahtauma alaselästä. Toisin sanoen hermo on puristuksissa ja aiheuttaa jotakuinkin jatkuvaa kipua, jota jo tällä hetkellä lääkitään kipulääkkeillä ja kerran viikossa niskanahan alle pistettävällä injektioruiskeella (Cartrophen).

Likkahan oli tässä taannoin Miikku-kasvattajan luona ns. "kuntoutuslomalla", jonka aikana kroppa päästiin hieromaan pariin otteeseen ja jopa käyttämään fyssarilla. Kun menneellä viikolla kokeiltiin terapeutin antamia lihaskunto- ja venytysharjoituksia, meni Rilla ihan kummalliseksi. Onneksi mulla sattui olemaan kamera kerrankin kädenulottuvilla, ja sain talteen omituisen kohtauksen, jonkalaista pyörimistä ja hyörimistä koira on harrastanut niin kauan kuin jaksan muistaa - joskaan ei koskaan noin rajusti. Ennen tietoa sairaudesta oli kaikki se hyöriminen meille vain ilohepulia ja "överiksi menemistä", mutta heti sairauden ilmettyä alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Siltikin vielä alla olevaa videota koiratutuilleni näyttäessäni en ollut aluksi aivan varma, olisiko kyseessä sittenkään kipukohtaus. Tai mielestäni oli kyllä selkeästikin, mutten uskaltanut luottaa vain omaan arviontikykyyni, koska diagnoosin myötä se on alkanut nähdä peikkoja joka nurkassa, kuten arvata saattaa.

Se, mihin itse kiinnitin kohtauksessa eniten huomiota, on tuo koko videon läpi kuuluva läähätys, maaninen selän kouristaminen ja hierominen, kohdassa 1:00 yritys napata takapäästä kiinni hampailla, sekä totaalilamaantumiset aina vähän väliä. Samoja asioita nostivat tuttunikin esille kielimään kaikesta muusta kuin pelleilystä. Kuvanauhalta jää kuitenkin näkemättä se voima, jolla Rilla itseään paiskoi. Kuten aiemmin olen täälläkin saattanut mainita, Loviisassa Rii tekee samanlaista hinkkaamista hullunkiilto silmissä sohvapöytämme -joka on niin painava, että vaatii kaksi nostajaa- pohjaan niin, että koko pöytä pomppii. Kevyempi pöytä olisi jo lennellyt pitkin seiniä...ja niin on itse asiassa käynyt ruokapöydän tuoleille muutamaan otteeseen. Täällä Helsingissä ei moiseen "sopivia" huonekaluja ole, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun "kohtaus" purkautui lattiaan ja mun omiin jalkoihini noin vahvasti ilman, että kukaan koskee selkään millään tavalla. Videollakin näkyy, miten koira kiehnää ja heittelee takapäätään, mutta se voima, jolla Rilla heitti peppunsa mua vasten oli niin suuri, että mulla oli valehtelematta vaikeuksia pysyä pystyssä kuvatessani.

Samainen video lähti myös Rillan hoitotädille, Tellulle, joka puolestaan välitti sen eteenpäin Rillan selän epämuodostuman löytäneelle lääkärille, eikä analyysi ollut kovin iloista kuultavaa. Lääkärin mukaan näyttää siltä, että likalla on päällä se kivuliain, sillottumavaihe, jolloin selkäranka on ikään kuin romahtamassa, ja sitä tukemaan kasvaa ns. ylimääräistä luukudosta kovaa kipua aiheuttaen. Tämän johdosta saatiin sitten kortisonikuuri - muttei siinä vielä kaikki. Kuuria hakiessa Tellu tunnusteli Rillan selkää, ja löysi sieltä kuumottavan kohdan - selkälihaksetkin ovat tulehtuneet. Syytä on vaikea sanoa, mutta niin sillottumien alkaminen kuin kuntoutusloman aikana lyhyen ajan sisällä niin paljo kropan "muokkaaminen" saattavat hyvin olla laukaisseet tulehdustilan.

Nyt elellään päivä kerrallaan. Rilla jäi Loviisaan lepäilemään, sillä kipeää koiraa ei viitsi rasittaa vielä edestakaisella rehaamisella. Kortisonikuuri näyttää äidin mukaan auttavan jonkin verran, mutta outo katse ja seiniä myöten luimistelu kielivät vielä pahasta olosta. Kuurin jälkeen katsotaan, mitä tapahtuu, ja jos tulehdus alkaa uusiutua tai kohtaukset jatkuvat, on aika tehdä isompia päätöksiä. Mua on jo varoitettu laskemasta liian paljon kortisonikuurin varaan. Totuus on se, ettei koira tuosta parane, ja jos edes jonkinlaista koiranelämää ylläpidetään vain jatkuvilla lääkkeillä ja hoidoilla...äsh. Lisäksi, jos ja kun sillottumavaiheesta päästäänkin yli ja kivut helpottuvat hetkeksi, alkaa ranka taas jossain vaiheessa antaa periksi - ja sillottuminen alkaa uudestaan. Siispä koko touhu tulee joka tapauksessa olemaan jaksottaista läpi koiran elämän - riippumatta siitä miten pitkä se tuleekaan olemaan.

Ähh.... Eihän tästä merkinnästä ota mitään tolkkua. Olen tottunut siihen, että kun alan valmistella lopetuskappaletta, mulla on jonkinlainen hieno loppuajatus tai johtopäätös valmiina sitomaan koko paketin kasaan, mutta pakko se vaan on niellä karmea totuus. Tämä paketti leviää totaalisesti käsiin.

Mottoja vai mottauksia?

2011-01-19T14:26:00.021+02:00

Pölölöö... Joku a) pimahtanut tai b) kajahtanut, sillä ilmoittautui jo kaikkien olemassaolevien suomen, englannin, ruotsin, saksan, espanjan ja unkarin kurssien lisäksi myös jatkamaan kasiluokalla kevyesti aloittamiaan venäjän alkeita. Omastamme poikkeava kirjaimisto menee jo muutamia eri "s"-äänteitä lukuunottamatta ulkomuistista, ja osaisinpa mä nyt ehkä moimoi-mitäkuuluu-hauskatavata-kiitos
samoin-heihei -keskustelun juuri ja juuri käydä, mutta siihen se jääkin. Siispä jos tuon ykköskurssin aikana pääsisi vähän sitä pidemmälle... Kuten mottoni kielten osalta kuuluu - kaikki on plussaa!

Niin, ja ihan kuin ei vielä olis tarpeeksi tekemistä muutenkin. Reissua ja rehaamista kodin ja Apinaparkin välillä (sekä aika-ajoin myös Turun, kuten mm. tulevana viikonloppuna), unkarin kurssia (maaliskuuhun saakka itsenäisesti), nykyisin lähes kolmituntisiksi venyviä wanhojentanssitreenejä kahdesti viikossa, Rillan kuntoutusjutut...

Wanhoista puheenollen - nyt, kun niihin on enää kuukausi aikaa, olen katsellut vähän kampauksia ja löytänyt aika pitkälti hakemanilaisia malleja. Kriteerinä mulla on ollut se, ettei hiuksia vedetä otsalta taakse ja ettei niitä muutenkaan vedetä tiukasti millekään nutturalle, vaan kampaus saisi olla ihan reilusti "auki". Jotakuinkin tällaista: 1 & 2...

Mitä Rillan fyssarikäyntiin tulee, kuten ounastelin, saatiin nippu erilaisia venytyksiä ja lihaskunto- ja tasapainotreenejä, jotka pitäisi nyt oppia liittämään osaksi päivittäistä rytmiä. Lisäksi säännöllinen hieronta ja fysioterapia tulee olemaan loppuelämän juttu suunnilleen rytmillä fyssari, kaksi hierontaa välissä, seuraava fyssari. Vielä toistaiseksi ajokortittomana (ja kortin saamisen jälkeenkin autottomana), viikot yksin asuvana opiskelijana moinen aiheuttaa hieman lisäjärjestelyjä ja äidin ja iskän edessä pahoittelua ja kiemurtelua, mutta minkäs teet. Katsotaan, mihin suuntaan tilanne tästä lähtee suttaantumaan. Neiti itse ei ole kovin allapäin, vaikka jumissa onkin. Fyssari ei kuuleman mukaan ollut pitkään aikaan nähnyt näinkin nuorta ja periaatteessa perustervettä koiraa, joka sitten kuitenkin on näin huonossa kunnossa. Tällä hetkellä varsinaista ahtaumaa suurempia ongelmia tosin aiheuttaa pikemminkin yläselkä ja muu etuosa, jolle likka on jäkittänyt valtaosan painostaan ja täten saanut sen totaalijumiin - enkä minä tietty sitä ole osannut nähdä. Ensimmäinen tehtävä on siis saada koira takaisin tasapainoon ja katsoa sitten, miten lisääntynyt painonlasku alaselkään (ahtaumapuolelle) vaikuttaa kipuiluun.

Kaikesta huolimatta olen kevätkaudelle siirryttäessä laitellut taas viestejä pariinkin lähialueen koiraseuraan treenipaikan toivossa. Finalle nimittäin, jotta pääsisimme metsästämään niitä ensimmäisestä sertistä uupuvia kahta aginollaa. Siinäkin piilee kyllä epäselvyyksiä, sillä pääkau-
pungissamme kerätään koiraveroja, toisin kuin Loviisan nelitassuilta. Toistaiseksi kukaan meistä ei kuitenkaan asu kirjoilla Helsingissä, siispä selvittelyä vaatisi tämäkin asia. Kauheasti tekemistä ja vastuuta pukkaa joka suunnasta, eikä yhtään helpota tieto siitä, että 4kk:n päästä meno sen kun pahenee. Miten joku oikeasti tosissaan odottaa 18 ikävuoden täyttymistä?? Kysynpähän vaan. :D

Höyhensaarten ulosottovirkailijat kiinteistöpalvelusta päivää!

2011-01-12T20:40:00.021+02:00

Uusi vuosi on jo muuttunut nykyiseksi, lomat lusittu ja Höyhensaarten ulosottovirkailijat kiristelevät hampaitaan ja hengittelevät hikisesti niskaan. Joskin missio "Unta palloon" on täällä Apinaparkissa tuikitavallinen ilmiö... Näin vajaan kahden viikon jälkeen vuosi 2011 on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin tavallinen.

Ensinnäkin oudoista oudoin: En nähnyt uutena vuotena yhden yhtäkään rakettia räjähtävän taivaalla, joskaan välkettä ei voinut olla huomaamatta - metelistä nyt puhumattakaan. Toisin kuin voisi luulla, vietin vuodenvaihteen kuitenkin ihan keskustan keskustassa, joten kaipa tämä kielii jotakin Loviisan pienuudesta... No ehkä suurin syy on siinä, että vietin elämäni ihanimman uuden vuoden kaksin sielunsiskoni kanssa kokkaillen, elokuvaa katsellen ja jutellen mukavasti vain lämpöisellä soffalla. :)

Heti tilaisuuden tullen matkustin buddyn luo Turkuun, missä vietinkin koko loppulomani. Kyseisen matkan aikana maailmankatsomustani eniten avartava opetus oli, ettei solu-asunnossa kannata paljon luottaa yksityisyyteen ovessa olevaan lukkoon vedoten. Eräänä aamuna nimittäin, buddyn ollessa juuri silloin sopivasti suihkussa, ovikello pirahti soimaan. Ilmeisesti jähmetyin kauhusta paikoilleni liian pitkäksi aikaa, sillä seuraavaksi kuulin jo avaimen kääntyvän lukossa ja ilmoille kajahtavan huudon: "KIINTEISTÖPALVELUSTA!" Koska oleskelin viikon verran buddyn soluasunnossa maksamatta vuokraa, säikähdin, että nyt sitä tultiin häätämään, mutta ei. Mies asteli kengät jalassa ohitseni suoraan keittiöön mun tuijottaessa sydän hakaten ja silmät lautasina, ja samassa suihkunraikas asunnon oikea asukas astui kylppäristä pelkkä pyyhe lanteillaan ja vähintäänkin yhtä pöllämystyneen näköisenä tuijottamaan tuota kuokkavierasta - joka tosin oli vaihtanut kuokkansa lasersäteeseen. Kumpikin meistä katsoi kysyvästi toisiaan ja sitten laserilla seinille piirtelevää työmiestä, joka sai samassa ulostettua suustaan jopa toisen repliikin: "Nonni, se oli siinä!"

Mies häipyi yhtä nopeasti kuin tulikin. Oven painuessa kiinni ja mun odottaessa herrasen selventävän mulle tilannetta hän kysyikin multa yhtä pihalla olevan näköisenä: "What did he say?" Aloin hekottaa ihan hulluna, ja vastasin, ettei aavistustakaan. Lopulta tyydyimme uskomaan, että mies mittaili asunnon lämpötiloja. Huolimatta suuresta helpotuksesta (siitä, ettei vuokraisäntä tullutkaan heittämään mua pellolle) kyseisen tapauksen jälkeen en enää toikkaroinutkaan kämpässä kuten omassani katsomatta yhtään, mitä päälläni on tai ei ole... :D

Niin ikään alkaneen vuoden kummallisuuksiin kuuluu koirattomuus. Rilla on nimittäin viettänyt ja viettää yhäkin kaksiviikkoista kuntoutuslomaa kasvattajansa luona Lempäälässä. Miikku on hieroskellut pirpanan selkää, hautonut poloista supertakissa ja huomenna likalla on aika fysioterapeutille, jonka lausuntoa odottelen jo innolla. Viimeisimmät viikot Rilla on ollut mahtavassa kunnossa, pirteä ja energinen oma itsensä - tätä edelsi nimittäin parin viikon totaalinotkahdus, jonka aikana koira ei poistunut häkistään kuin pissalle, ja sinnekin se piti houkutella tai jopa repiä boksistaan väkisin, jottei raukalla olisi rakko räjähtänyt. Näiden hyväkuntoisten viikkojen aikana likka on kuitenkin ollut tosi innokas haastamaan sekä Finaa että Saraa villeihin hepulileikkeihin, mitä on aivan ihanaa katsella. Onkin mielenkiintoista nähdä, millainen typy on, jahka palaa lauantaina kotiin. Toivottavasti tällainen pirtsakka jakso jatkuu!

Ihan viimeisimmäksi säästin uutisen, jonka, vaikkakin vain 12 päivän jälkeen, uskallan väittää jäävän yhdeksi koko vuoden 2011 kohokohdista. Sain maanantaina puhelinsoiton, jonka aikana oikeasti tunsin ensimmäistä kertaa totaalisen yllätyksen aikaansaaman sanattomuuden. Muutamia viikkoja takaperin olin lähettänyt (nyt tarkkana aivosolut!) siskoni-entisen-luokkatoverin-valokuvatohuissa-pyörivän-isän houkuttelemana ja hänen avustuksellaan pari valokuvaa (deadlinen jälkeen vieläpä) Kaakkois-Suomen kameraseurojen haastekilpailuun 2010, eikä mulla ollut ollut aavistustakaan, koska tulokset tulisivat julki - saati sitten odottanut olevani listattuna minkäänlaisiin tuloksiin, vaan pikemminkin toivoin vain jonkun ammattilaisen kommenttia kuvistani. Sellaisen totisesti sain - sijoittumalla projisoitavien kuvien sarjassa (arviolta reilut 150 valokuvaa) jaetulle ykkössijalle (!!) tämänkin merkinnän otsikkokuvalla "Köyden varassa". Sarja oli kuulemma vielä kova sen sisältäessä myös ammattivalokuvaajien otoksia. Hihitin ja hahatin henki salpautuneena puhelimen tässä päässä, kun toisessa päässä luettiin tuomarien kommenttia toimivasta yksinkertaisuudesta ja oikeasta suunnasta tulevasta valosta. Puhelun loputtua en voinut olla kiljumatta ääneen (Apinaparkki todistaa olevansa nimensä veroinen!) ja hysteerisenä hyppiessäni löin pääni keittiön lamppuun. :D

Uusi nykyinen vuosi saa mun puolesta jolkotella jatkossakin yhtä railakkaasti. Apinaparkissa ollaan opittu varautumaan kaikkeen ja mihin vaan - koska kaikki ja mikä vaan näyttää tapahtuvan!

Hilleri vs. Kuipeli

2011-01-01T01:58:00.035+02:00

Kaiken joulukuun laiskuuden jälkeen Apinaparkin vakiasukkaan olo on näin uuden vuoden koitettua vielä vähän laiskempi, ja päätin koota kaiken laiskuuteni yhdeksi ainoaksi ponnistukseksi kaiken laiskuuden keskellä ja kirjoittaa tähän laiskan ihmisen blogiini, jonka edellinen merkintä on säälittävästi viime vuodelta.

Vuosi 2010 oli kokolailla ristiriitainen. Toisaalta se hujahti nopeasti ja huomaamatta kuin ohikulkumatkallaan kylässä piipahtaen, toisaalta se on ollut varmasti elämäni tapahtumarikkain ja ennen kaikkea henkilökohtaisella tasolla varsinainen muutosten vuosi. Tein monia vuosia päässäni itäneitä päätöksiä ensimmäistä kertaa konkreettisella tasolla vieden ne loppuun saakka seurauksia sen enempää pelkäämättä - eikä katua ole tarvinnut. Seuraavassa lyhyt katsaus kulutetun vuoden huippuhetkiin - ja niihin huonompiinkin. Aloitan huonoista, ettei heti jää karvas loppumaku näin uuden ja toivottavasti vielä paremman vuoden alussa. :)

Killeri top 10

tuomio Saran sydänviasta, yhteisen rakkaan harrastuksen päätös
uutinen Rillan selän vakavasta epämuodostumasta ja loppuelämän kestävästä lääkityksestä
sairaalassa alasti pyörtyminen ja siellä hoitajien varassa vietetty yö (aika kultaa muistot!! :D)
uutinen rakkaan rehtorimme valitsematta jättämisestä jatkamaan tekemäänsä upeaa työtään
kielten opettajien kokonaisvaltainen puuttuminen Loviisassa (aikomuksena kirjoittaa 5 kieltä)
nykyisen lukioni opon antama alle 24h:n miettimisaika (vaihtaako vai ei, muuttaako vai ei!?)
päätös jättää pieni kotilukio, joka tuntuu yhä kuin toiselta kodilta (sinne päästävä lomallakin!)
karvas, mutta kasvattava pettymys ensimmäisessä jaksotodistuksessa uudessa koulussa
elokuva "Aavikon kukka"
rakkaimman ystäväporukan jättäminen (jokapäiväinen arki ei enää yhteinen)

Huipeli top 10

muutto pois kotoa Helsinkiin, koulun vaihto ja mahdollisuus jopa kahteen unkarin kurssiin !!
kirkosta eroaminen (ei kuitenkaan homokeskustelu -ryntäyksen mukana, vaan jo ennen sitä!)
uusi elämäntapa: present moment living ja ruokavalion muuttaminen kasvisruokiin
Saran kanssa ensimmäisen agility-sertin saaminen + muut upeat nollatulokset
Finan kanssa Loviisan Seudun Koirien historian 1. agimestaruus (F:stä LSK:n agikoira 2010)
päätös lukion suorittamisesta neljässä vuodessa
5. sija yli 30:sta kuvasta elämäni ensimmäisessä valokuvakilpailussa tällä kuvalla
unkarilaistyttö Gerdaan tutustuminen meillä kesällä asumiensa kahden viikon aikana
loppuelämäni ensimmäinen päivä, unohtumaton 19.11., jona pitkä odotus vihdoin palkittiin
se, että kaikkia näitä on ollut ja tulee olemaan jakamassa henkilö, joka on ainoa niitä ja jokaista elämäni millisekuntia jakamaan ♥

Ja mitä uuden vuoden lupauksiin tulee, mulla on kerrankin sellainen, ja se pitää. En nimittäin enää kuuna päivänä yritä ylläpitää omaa joulukalenteria !! ;) Nyt ystäväiset, tehdään tästä maailman paras ja ainoa 1.1.-11 !! Iloista uutta vuotta kaikille! <:)

Apinaparkin Joulukalenteri :: 16

2010-12-16T23:10:00.000+02:00

Joulun tullen lienee järkevää tehdä kaappeihin uutta tilaa ja käydä läpi jo olemassa olevia tavaroita. Itse haalin aikoinaan lähes kaikki Lizzie McGuire -kirjat ja DVD:t, ja näin vuosien jälkeen kaapit läpi käytyäni päätin vihdoin antaa hyvän kiertää. Miltä tuntuikaan nostaa reilusti yli puolimetrinen pino saman sarjan kirjoja hyllyltä ja siirtää se kirpparikasaan!

Joulukalenterin luukku numero 16 aloittaa kaksiosaisen joulujakson muutaman vuoden takaisesta ehdottomasta lempiohjelmastani. :) Ihanaa katsella pitkästä aikaa!

Apinaparkin Joulukalenteri :: 15

2010-12-15T20:49:00.006+02:00

Apinaparkin seinät kaikuvat näinä joulukuun parhalle puoellle ehtineiden päivien aikana melkoisen tiheään tahtiin Jouluyö, juhlayötä suomeksi, englanniksi, saksaksi ja unkariksi aattoa varten harjoitellessa. Ihan vain mielenkiinnosta surffaillessa löytyi netin uumenista vielä kieliä, joita allekirjoittaneen täytyisi ehdottomasti lisätä treenilistalle. Kenties aattona Kissapotissa aattoillan viettävät saavat kuulla tämänkin version? Tai ehkei kuitenkaan. Aika somaa silti. :)

Apinaparkin Joulukalenteri :: 14

2010-12-14T19:14:00.004+02:00

Herranen aika - ihan kirjaimellisesti! On joulukalenterin päivittely ollut vähän huonossa hapessa, kun ei "herrasen ajan" takia tullut viikonloppuna juuri koneella käytyä... Väliin jääneet luukut tulevat kyllä pikku hiljaa, vaan tässäpä 14. luukku a la no one else but me. Tänään jäljellä -päiviä aattoa kohti mentäessä kun laskeskelin, sattui mieleeni muistumaan myös joulun odotetuin ja ainoa MUST SEE televisio-ohjelma tällaiselle ei-television-katsojalle. Niille, jotka nyt sitten eivät osaa parilla kourallisella laskea, kerrottakoon, että tänään jäljellä on enää kymmenen päivää!

Kyllä sitä nyt kelpaa laskupäällä retostella, kun ei matikan koe mennytkään hyllyksi... :)

Apinaparkin Joulukalenteri :: 9

2010-12-09T19:12:00.000+02:00

Yhdeksännen päivän kunniaksi voin heittää viimeisimmänkin kulissin harteiltani. On tullut aika avata kalenteriluukku, josta paljastuu tämän päivän ehdoton my-head-is-a-jukebox -biisi. Kertakuuntelu riittää, ja voit olla varma, ettei rakas ystävämme Fred (Ai että kuka Fred? C'mon who are you?) saa viestiään perille. That would be creepy. What is more, I really really love this! Nauttikaa, ken siihen kykenee. :) Itselläni lähtee jo ainakin neljäs kierros putkeen...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 8

2010-12-08T13:57:00.003+02:00

Terveisiä vaan täältä Apinaparkista. Ikkunasta kun vilkaisee ulos, ei heti uskoisi, että ollaan keskellä kaupunkia. Lunta on tullut viime päivien aikana lähes puoli metriä, ja "parvekkeen katosta" roikkuu rykelmä suunnilleen saman mittaisia jääpuikkoja muodostelmassaan. It's a winter wonderland indeed. Siinäkin mielessä, että liikenteen suhteen on aika hiljaista. Suurin osa Munkkiniemen autoista lepää hautautuneena paksuun lumipeitteeseen niin, että vain muodosta voi päätellä, mikä kinoksen alla lymyilee, ja nekin harvat, jotka ovat jaksaneet nelipyöräisensä kaivaa takaisin päivänvaloon, sutivat tyhjää poikittain tiellä - vain metrin päässä lähtöpisteestä. Ei tarvinnut omaa katua pidemmäs mennä, että löysi samasta risteyksestä neljä kukin eri suunnasta tullutta autoa jumissa. Vaan missä viipyy se kuuluisa Hondamies?

Blogin sivupalkistakin löytyvä "to do" -lista saa kerrankin virnistelemään voitonriemusta, kun ei vielä ole autokoulun oven väliin tullut käpäläänsä sörkättyä. Sillä välin, kun muut (mm. oma rakas iskäni) kiroavat lapioinnin määrää ja siitä johtuvia lihassärkyjä, mä istun lämpimässä olohuoneessani ja koitan keksiä parasta paikkaa joulukuuselle. Sääli, että olen sen jo ehtinyt koristella, sillä 8. päivän kalenteriluukusta löytyvillä unkarilaisilla karva-apureilla näyttää olevan homma aika hyvin hanskassa, enkä itse kovin kummoista kuusenkoristelu -silmää omaa. Voisihan sitä tietysti kysyä, onnistuisiko kynttilöiden viritys yhtä leikiten...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 7

2010-12-07T19:43:00.002+02:00

Linnan Juhlien jälkimainingeissa ajattelin piristää itse kutakin tällä niinkin ratkiriemukkaalla videolla, että taiteilijoilla itsellääkin on Lady Gaga -naamoissa pitelemistä... Ärsyttävä vai mahtava veto? Mä en oikein osaa päättää. Poikkeaapahan tuo nyt ainakin perus "kulkuset kulkuset rekehen rekehen" -lurituksesta, mikä taas jouluostoksia tehdessä alkaa tulla jo torvista ja korvista...

Apinaparkin Joulukalenteri :: 6

2010-12-06T23:42:00.021+02:00

Kello käy, kello käy... Aattoa kohti mennään, vaikka suuri osa suomalaisista keskittyykin varmasti tämän iltaisiin Linnan Juhliin. Mua ei moiset prameudet hirveästi hetkauta, joten asetun niiden joulun pyhiä kiikaroivien pikkukakaroiden puolelle. Tosin pienenä juhlat oli kyllä ihan pakko nähdä, mutta vain, että sai kukkua pystyssä yömyöhään... You know me. :) Tässäpä teille kalenteriluukkua! Enkä siis soita videolla itse, vaan laiskuuttani pongasin luutuupista.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 5

2010-12-05T23:48:00.000+02:00

Terppa. Aattelin vaan mainita, notta muistaasitte käyrä joulupuun hankkimassa ennen kuin nuo mettät on kaikki kaarettu. Eihän joulutunnelmahan iliman kuusta pääse. Kuusen hankkimisehen on monen-
monta erilaasta tapaa, yhtä monta kuin on meitä polkujen tallaajootakin, ja tässä olis ny sitte yks esi-
merkki. Kannattaa toki muistaa, nottei noita joulupuita saa ihan mistä tahansa käyrä poikkasemassa, vaan tarttis olla maanomistajan lupa, jollei raaski kylältä ostaa. Kun se oikia puu on sitte löyretty, niin tarttee muistaa hoitaa se poikkaaseminenki sillai turvallisesti, nottei vaan kukaan jää alle.

Onneksi on meitä onnekkahia, joilla joulupuu on ihan tuiki turvallisesta muovista. Säilyy sitte vuoresta toisehen, eikä tartte sahan kanssa heilua. Notta olokaahan varovaasia siellä kuusimettässä sitte, niin vältytähän suuremmilta vahingoolta.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 3 ja 4

2010-12-04T23:09:00.005+02:00

Joulukuun 3. ja 4. päivä on tullut vietettyä Loviisan ja Porvoon idyllisessä joulutunnelmassa pikkuruisia putiikkeja kierrellen ja joululahjoja hankkien. Vaikka Apinaparkin ympäristö, Munkkiniemi, on mahtavine harrastusmahdollisuuksineen (lue: nelosratikka !!) oiva esimerkki kotoisasta pikkuvilinästä, ei edellä mainittujen kaupunkien atmosfääriä kyllä voita mikään. Tiedän kuulostavani muutaman ikävuosi-
kymmenen yli hypänneeltä kiikkustuolin jalkojen kuluttajalta, mutta etenkin näin joulun alla oikein sielu lepää tällaisissa pikkukaupungeissa. Ja niin on ihmiset olleet kiltistikin täällä suunnalla, kuten Pukki alla väittää... ;) Liekö lahjoja odotettavissa Kissapottiin? Ainakin Beeea-tontun hankkimilla paketeilla täyttyy jo isommankin kuusen alus...

Asiaan!! Saanko esitellä - Apinaparkin joulukalenterin luukut 3 ja 4 !

Apinaparkin Joulukalenteri :: 2

2010-12-02T22:34:00.020+02:00

Luukku auki! Arvaattekos, mikä päivä tänään on? Jos päässä pyörii huutomerkkien sijasta vain kysymystä ilmaisemaan kehitettyjä koukeroita, kehottaisin katsastamaan päivän nimipäiväosastoa. Anelma. Unelma. Ai ei vieläkään leikkaa? Mikäli rakkaat almanakkanne ihan tosissaan nykyajan globaalissa maailmassa eivät suostu näyttämään kuin suomenkielisiä nimiä, olette pahasti maailman-

menosta jäljessä. Täytyyhän jokaisen tietää, että tänä päivänä nimipäiväänsä viettävät myös mm. Vivien, Aranka, Elisa, Elsa, Lucius, Blanka, Aurelija, Balbiny, Pamela ja Meta. Ai että mitä sitten? No eipä mitään. Mulla ei siis tosiaan ole nimipäivää, mutta välttääkseni identiteettikriisin olen muokkaillut naapurimaan nimipäiväkalenteria, katkonut Beatasta ja Beatricestä turhat loput pois ja ominut näin yhden päivän vuodesta nimelleni, joka on lyhyempi kuin Erkin laskuvarjohyppy.

Moni on kysynyt tässä vuosien varrella mun nimeni alkuperää. "Mikä sun oikee nimi on?" Ihan oikeesti Bea. "Ai." Joo. Nämä ihmettelyt on saaneet mut seikkailemaan netin ihmeellisessä maailmassa, ja esimerkiksi Wikipediassa Bea ei olekaan nimi, vaan kuollut kieli, jota on puhuttu Intian Andamaaneilla. Se siis selittää tämän päättömän kieli-innostukseni, jonka johdosta mottoni on oppia niin monta kieltä kuin vain saan mahdollisuuden opiskella. Miten muuten sitten vanhempieni mulle valitsema nimi selittää persoonallisuuttani? Totuushan on se, että Bea on lyhenne latinalaisesta nimestä, Beatrixistä, tai sen muista variaatioista. Beatrix puolestaan tarkoittaa matkaajaa tai matkustajaa, minkä perusteella ei ole ollenkaan ihme, että tunnen olevani kotona missä vain ja että 27h automatka ei tunnu mielessä eikä persuksissa. :D Ei nimi miestä pahenna! Mutta voiko se vaikuttaa itse kunkin persoonallisuuteen?

No, tämän merkinnän ideana oli vaan sanoa, että oman nimen alkuperän ja tarkoituksen selvittely voi olla hyvinkin mielenkiintoista hommaa. Haastankin mahdollisimman monen joulukuun 2. päivän kalenteriluukun avaajan tekemään saman, ja vaikka lisäämään jännimpiä löydöksiä tuonne kommentti-
lootaan. Nyt tämä tyttö lähtee korkkaamaan nimpparikakkua ja odottelemaan tammikuun 2. päivää, jolloin mulla taas on nimpparit Saksan kalenterin mukaan. On tällä olemattoman nimen omistamisella siis puolensa... Riippuu vaan miltä kantilta asiaa tarkastelee. Jotkut sanovat, että mulla ei ole nimi-
päivää - mä sanon, että niitä on monta! Ja vieläpä oikein kansainvälisellä tasolla... Siihen niitä kieliä sitten tarvitaankin! ;)

Entä mitä kalenterista tänään löytyykään? -Itseään identiteettikriisin keskellä etsivä kaimani - esimerkki siitä, miten mullekin olisi takuulla käynyt, jos en olisi päättänyt pakkovääntää itselleni nimipäivää. The question is - where is Bea? No need to answer to that. Jätskikakkua tuhoamassa, tekaistun nimipäivän kunniaksi.

Apinaparkin Joulukalenteri :: 1

2010-12-01T21:48:00.003+02:00

Morjesta pöytään. Olet juuri avannut Apinaparkin joulukalenterin ensimmäisen luukun, vaan sorry no bonus - suklaatia täältä ei löydy. Siispä suuntaapa keskustaan, missä Markku-setä hoitaa uuden kotikaupunkini jouluesittelyn puolestani. Don't you forget to drop into the Referee Church! :D

Päätön kana kaulapannassa.

2010-11-25T13:22:00.015+02:00

Munkkiniemessä raikuu. Hirmuinen antarktisilta alueilta kotoisin oleva eskimokoira vaanii joka nurkassa ja haukkuu taatusti jokaisen elollisen pystyyn lopuksi varmistaen vielä, että elotonkin ympäristö pani merkille hänen korkeutensa saapumisen näille huudeille. Käytiin aamupäivällä mummon kanssa riehumassa puistossa, enkä voi lakata yllättymästä kerta toisen jälkeen, miten vuodenpäivät soffan pohjalla hornaava karvakasa voi muuttua hetkessä ikivetreäksi koikkaloikka-kenguruksi. Ei tarvita kuin ripaus lunta ja pikkupakkanen, niin hihnan toisessa päivässä nykii ja
tempoo edestakaisin sinkoileva ja liukasteleva päätön kana.

Koeviikon suhteen aletaan olla voiton puolella - enää kielten kokeet jäljellä. Kummatkin reaalikokeet, historia ja mantsa, menivät oikein nappiin esseeaiheiden sattuessa juuri oikeiksi. Oikein nautin riipustelusta, kun sai selittää sen, mitä parhaiten osasi! Matikka puolestaan meni...no sanotaanko
odotetunlaisesti. ;) Sain vain puolet tehtävistä tehtyä loppuun asti siinä missä loppujen kanssa sain itseni niin solmuun, ettei sellaisia umppareita ihan helpolla avatakaan. (Ei edes, vaikka mun toive-
ammattini skidinä oli umpisolmujenaukaisija! :D) Pitäähän sitä nyt antaa opelle vähän virkistävää vaihtelua kokeiden tarkistukseen...

Historian suhteen mulla on tapahtunut lukiossa jokin ihmeellinen ahaa-elämys. Ensin inhokki-
aineestani alkoi pikku hiljaa löytyä mielenkiintoisia juttuja, sitten se jo nosti itsensä suosikkieni kokoelmaan, ja eilen löysin itseni ympyröimästä kurssitarjottimelta alustavasti pari ei-pakollista, mutta sikamielenkiintoiselta vaikuttavaa kurssia! Mmmmmitää. Hävettää oikein myöntää, että odotan noita kursseja ihan intopinkeenä. :D Ihmeiden aika ei ole ohi.

Vielä viimeinen juttu, mikä mun täytyy tänne rustata itselleni muistiin, on oma innovaationi eilispäivältä: hunajatonnikala! Jos vaan ei vierasta mitä sekopäisempiä makuyhdistelmiä (kuten halloweenina tutuksi tullut lakristilastike-, nuudeli- ja soijarouhemössöyhdistelmä), suosittelen ehdottomasti kokeilemaan! Ensin vaan pannulle vähän sellainen sopivan kokoinen nokare voita kuumenemaan ja sitten siihen purkki tonnikalaa paistumaan. Lopuksi vielä pari-kolme ruokalusikallista hunajaa ja wir sind fertig! Ehdottoman uusi lisäys lempparimakujeni joukkoon. Mitähän sitä tänään syötäisiin?

Koronkasvu vihdoin laskusuuntaan

2010-11-23T19:44:00.004+02:00

Se on oikeesti kumma juttu, että mitä kauemmin edellisestä postauksesta on, sitä korkeammaksi kasvaa kynnys kirjoittaa. Johtunee sepitettävän asian määrän kasvusta. Blogimerkinnät ikään kuin kasvaa korkoa! Aikas huisi ajatus - ja näin talousjuttujen vihaajana äärimmäisen epämiellyttävä sellainen.

En halua ottaa valehtelun riskiä, joten en väitä Rillan voivan hyvin, kun en tiedä koirani voinnista tuon taivaallista. Kettu on ollut vaihtarina Loviisassa kaksi viikkoa mun koeviikkojen takia, ja itse olen viettänyt aikaani eilen kahdeksan vuotta ikämittariinsa pasauttaneen Sara-mummon kanssa täällä Apina-
parkissa. Se, mitä olen itse Rillaa seuraillut ja millaista viestiä olen kotirintamalta saanut, saa mut kovasti ahdistuneeksi. Vaikkei koira edelleenkään elehdi selkeästi kipua näyttäen (esim. kilju tai aristele), se hinkkaa selkäänsä sohvapöytään ja ruokapöydän tuoleihin päivittäin niin, että ne pomppivat ja hyppivät miten sattuu, ja lisäksi sen käytös vaihtelee päivittäin uneliaasta hissukasta täysenergiseen duracell -pupuun. Mä en vaan tiedä, kumpi noista on se kivuton, terveempi tila - jos kumpikaan. Vai ovatko ne molemmat ihan normaalia koiran elämää? Mielessä on alkanut pyöriä myös kysymys: jos koiraa ei voida parantaa, vaan ainoa suunta, johon tilanne saattaa muuttua on huonompi, ja jos on pienikin mahdollisuus, että koiraan sattuu aina tietyissä tilanteissa tai koko ajan ja sen riekkumista tulee rajoittaa...olenko vaan ilkeä antaakseni sille mahdollisesti 5-6 lisäelinvuotta syödä lääkkeitä?

Tapaus Rillaa lukuunottamatta kaikki muu luistaa paremmin kuin koskaan. Apinaparkki näyttää tätä nykyä todella kotoisalta, kun teimme iskän kanssa viime viikolla koko illan shoppailureissun Ikean ja Bauhausin kautta ja sain pienen soman koulupöydän ja lisää säilytystilaa, sekä paljon tunnelmaa tuovia sisustusjuttuja. Niitä kanssani tuli koko viikonlopuksi jakamaan eräs tärkeä henkilö, jonka kanssa nautittiin unohtumattomasta, tunnelmallisten talvipäivien hiljaisuudesta ja herkullisesta omatekoisesta ruuasta. :)) Kun vielä koeviikon avauskin sujui täydellisesti historian kokeen onnistumisella, voin vilpittömästi sanoa eläväni elämäni parasta aikaa sen käännekohdassa.

Joulunpyhiä lähestyessä motivaatio koulutyöhön luonnollisesti laskee hieman, ja sen sijaan odottelenkin nyt jouluvalmisteluja ja useita ihania ihmisiä vierailemaan täällä Apinaparkissa. Vaikka ulkona pakkanen kiristyy ja sängystä aamuisin ylös pääseminen muuttuu päivä päivältä rankemmaksi operaatioksi, on hereilläolon ihanuus kuitenkin sen verran arvokasta, ettei sitä sovi tuhlata. Sanoo siis hän, joka tänäänkin nukkui 1,5 tunnin sikeät päiväunet...

Rakas, anna autan sua.

2010-11-07T00:54:00.002+02:00

Apinaparkissa on ollut viime päivien ajan aika hiljaista. Rilla oli koko viikon hoitotätinsä hoivissa Kotkassa, ja tämä vei sen keskiviikkona muiden koirien mukana selkäkuvauksiin. Selkähän likalla oli jo vuosi sitten tutkittu terveeksi, joten sikäli tartuimme mahdollisuuteen vain "varmuuden vuoksi". Rillan takaselkä nyt on aina välillä mennyt jumiin ja kävely vetänyt vähän vinottaiseksi, joten siksi ei uusintakuvauksesta voinut olla haittaakaan.

Järkytys olikin melkoinen, kun äiti tuli kyynelet silmissä kertomaan mulle uutiset: Rillasta ei tullutkaan harrastuskoira, eikä edes tavallinen kotikoira. Siltä on löytynyt paha ahtauma takaselän nikamista ja lääkitys alkaa välittömästi, samoin kuin säännölliset hieronnat. Ensireaktioni oli puhdas pakokauhu - olenko mä tehnyt jotain väärin Rillan ollessa kasvuiässä, olenko mä saanut koirani selkärangan vakavasti epämuodostuneeksi? Kuuleman mukaan vika on kuitenkin ehdottomasti synnynnäinen, ja muita lyhyemmän selkänikaman sekä puristuksissa olevan hermon olisi pitänyt näkyä jo vuosi sitten tehdyissä tutkimuksissa. 'Mitä saa ja mitä ei saa tehdä'-listan jatkuessa kymmeniä minuutteja alkoivat silmät sumeta ja todellisuudentaju häipyä. Yhtäkkiä kaksi vuotta kanssani elänyt terve koira muuttui parantumattomasti sairaaksi kotikoiraksi, jonka elämän kivuttomuudessa ja pituudessa mä tulen olemaan suuressa roolissa.

Lienee sanomattakin selvää, että kaveriviikonlopun sijasta lähdin viikonlopuksi Loviisaan. Tänään aamulla, kun haimme Rillaa Kotkasta, sain tuntea ensimmäisen askelen kohti suurta vastuuta opetellessani painamaan lääkeneulan rakkaan koirani niskanahan läpi. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun neula lävisti Rillan ihon. Eläimen hauraus ja toisesta huolehtiminen ei ole koskaan ollut niin konkreettista. Hetken kuluttua hyppäsimme autoon mukanamme pussillinen lääkkeitä, neuloja ja ruiskuja - ja Rilla boksissaan takakontissa ja minä takapenkillä koko ajan toivoen, että olisin itsekin mahtunut kevythäkkiin koirani kanssa.

Rilla oli ja on tietysti oma höveli itsensä innoissaan kiljuen ja loikkien ja ympäriinsä hyörien ja pyörien. Sama koirahan se on, eihän muutos kuvauksissa tapahtunut. Kuitenkin on työn ja tuskan takana nähdä koira samana. Etenkin iltapäivällä, kipulääkkeen alettua vaikuttaa, nähtävissä ollut ero oli huikea. Nieleskellen oli pakko todeta karvas totuus siitä, että koira näytti ensimmäistä kertaa koskaan liikkuvan niin vapaasti ja rennosti. Aivan kuin rautakangen sijasta koiran selkä olisikin muuttunut joustavammaksi ja vapauttanut koko eläimestä esiin täysin uuden puolen. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Kahden vuoden aikana mulle "normaali" Rillan kävelytyyli sai hetkessä uuden merkityksen osoittaen, että koira ei ollutkaan tönkkö vain koska "ainahan se on sellainen ollut". Niin ikään iltapäivällä Rii antoi ensimmäistä kertaa nyplätä takaselkäänsä hännäntyvestä ilman niin kutsuttuja riemupomppuja ja -kiemurteluja. Nyttemmin viisaampana tiedän niiden olleenkin siis koko ajan kipu-sellaisia... Jälkikäteen, kun alkoi esimerkiksi Rillan näyttelyarvosteluja silmäillä, huomasi heti jokaisen tuomarinkin huomanneen koiran ei-niin-normaalit liikkeet - vaan kun ei auta jälkiviisaus... Miten silti voikin tuntea itsensä niin typeräksi ja sokeaksi?

Joka tapauksessa uutinen muutti kaiken aivan ylösalaisin. Harrastusten loppuminen ei äkkiä paljon harmitakaan, kun on koiran elämä kyseessä, ja entistä tiiviimpi huolenpito on jo tämän päivän aikana syventänyt mun ja Rillan suhdetta aimoharppauksella. Jossain vaiheessa päivää huomasin liikuttuvani aina Rillan nähdessäni, etenkin sen katsoessa mua silmiin ja puskiessa tuoksuvan otsansa mua vasten. Lisäksi koiran kutsumanimikin näyttää kovaa vauhtia vaihtuvan Rillasta "Rakkaaksi".

Edessä olevat ajat tulevat olemaan vaikeita, pitää opetella aivan uudenlaista koiranomistajan arkea. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että opin näkemään kun koiraan sattuu ja etenkin kun koiraan sattuu liian paljon. Silti suurin työmaa mulla on omien ajatusteni järjestelemisessä siihen malliin, että tajuan koiran olevan yhä se sama koira ja että elämä jatkuu - joskin vähän erilaisena.

Nudististeja ja nuudeleita

2010-11-01T15:28:00.021+02:00

Morjensta pöytään taas. Vähänkö oli huba viikonloppu! :D Tuli pervoiltua ja sekoiltua oikein huolella. Noh, pannaan halloweenin piikkiin... Lauantai-iltana jouduin pieneen pulaan, kun suihkuun aikoessani seuraani liittyi muuan herrashenkilö. Meillä oli vieraita kylässä, ja heidän pieni poikansa piti itsensä kiireisenä ihmetellen pesukoneen ja kuivausrummun nappuloita ja selittäen mulle, kuinka molemmat koneet oli saatava päälle juuri nyt! Koska mä en ole kovinkaan luonnollinen lasten kanssa (siis sama kuin näkisit kissan nuolemassa peppunsa lisäksi pari hiirtäkin puhtaaksi), yritin huutaa äitiä apuun ajatuksen voimalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Tomera pikkumies väänteli ja paineli nappuloita, ja mä kääntelin kaikki takaisin pois päältä perässä. Saman teki herra ja sitten taas minä, ja pian koneet vilkuttelivatkin riemukkaina erroria... :D

Kun ajatustenvälitystoimisto lopetti lakkoilunsa, äiti vastaanotti avunhuutoni ja tuli vihdoin pelastamaan mut, ja pääsin suihkuun. Sain juuri kasteltua hiukset, kun kuulin kodinhoitohuoneen oven aukenevan ja jähmetyin kauhuissani paikoilleni. Pikkumies asteli muina miehinä pesuhuoneeseen jatkamaan keskenjääneitä monologejaan mun kanssa. Sillä hetkellä toivoin enemmän kuin ikinä, että a) olisin jollain ilveellä voinut nähdä oman ilmeeni ja b) että kylppärinovessamme olisi ollut lukko. Lapsiparka, joutua nyt heti elämänsä alkutaipaleella pervoilun uhriksi. Olen niiiiin pahoillani! ...ja niiiiiiiiin häpeissäni.

Nudistiepisodin jälkeen vietettiin Neten kanssa halloweenia varsin taiteellisten päivällisluomustemme kera ja röhönaurettiin sängyllä loikoillen. Oli muuten kuulkaa ensimmäinen halloween, kun kykenin oikeasti syömään ruokani ilman oksentamista. :D Lakristikastike yhdessä intialaisen tikka masalan kanssa ei ole yhtään hullumpi makuelämys - suosittelen!

Myöskin kuntoiluprojektini edistyy toistaiseksi loistavasti (185 880. kerta toden sanoo?!). Vain kolmessa päivässä olen juossut jo reilut 12 kilometriä, mikä on sentään viidesosa koko kuukausitavoitteestani. Lisäksi 100 vatsaa-100 punnerrusta on toteutunut joka päivä lukuunottamatta sunnuntaita, joka oli varattu ainoastaan palauttavalle kävelylenkille ja agilitytreeneille. Niistä puheenollen: Allekirjoittanut saa taas katua tekosiaan, nimittäin koirallensa "kiroilun" opettaminen ei välttämättä olekaan maailman viisain ajatus. Finasta on kuoritutunut varsinainen agilitymonsteri! Se kirkuu ja karjuu koko radan ajan kuin mikäkin isompikin agilitystara vimmassaan. Eipä sillä, kyllä neiti aika stara onkin - voisi vihdoin alkaa suunnitella takaisin kisakentille paluuta. Etenkin, kun saimme vielä talvitreenipaikankin (Fina & Rilla vuorottelevat)! Mä vielä näytän, että on elämässä muutakin kuin koulu, vaikka sitä on kieltämättä viime aikoina joutunut todistelemaan ihan itselleenkin... Dejó, magyar nyelv kutsuu taas Kaisaniemen-
kadulle. Viszlát mindenkinek!

Operaatio liikaenergia

2010-10-29T15:13:00.011+03:00

Voihan jippiaijjee. Tiedättekö, millaista on olla kipeänä ja omata samaan aikaan varmaan viiden ydinvoimalan tuottaman määrän energiaa? Liikuskellaan aika lähellä sekoamista. Mulla ei ole aavistustakaan, mistä olen moisen määrän yhtäkkistä virtaa saanut, mutta sen olen huomannut, että olen sen kanssa todellisissa vaikeuksissa.

Jo parin päivän ajan oon selaillut netistä erilaisten urheiluseurojen ja liikuntakurssien aktiviteetti-
tarjontaa, mutta tietystikin tässä vaiheessa vuotta syyslukukausi alkaa jo lähestyä loppuaan. Kevääseen asti ainakin on pärjättävä omillaan, siis tottahan toki mun on hyödynnettävä äkkinäistä energisyyttäni. Saattaa kuulostaa sairaalta, no ja sitä mä parhaillaan ikävä kyllä olenkin, mutta eilen vielä juostuani 6km lenkin Rillan kanssa ja tehtyäni läksyt, ruokaa, 40 punnerrusta ja 100 vatsalihasta olin yhä vähällä alkaa kiipeillä seinillä. Kuin rangaistukseksi sainkin sitten täksi päiväksi lepopäivän jonkinlaisen lentsun kourissa, ja sitä energiaa kun piisaisi... Muiden elämien tuijottelu ikkunasta ei oikein ole mun heiniä, vaikka aika passiivinen oonkin. Siis saisinko omani takaisin, kun kerrankin saattaisin jopa saada jotain aikaiseksi?

Johtuen siitä, että Apinaparkissa ei ole toiminnassa olevaa televisiota, enkä täten pysty kanavasurffailua harjoittamaan, käytän sen sijaan parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi energiani kanavointia. Siispä kun ei fyysinen aktiviteetti ole tällä hetkellä kovinkaan hyvä ajatus, aloitin jo kokeisiin lukemisen (koe-
viikkoon lienee vielä kuukausi). Satunnaisten päiväunien välissä sain vihdoin väsättyä myös Rillalle oman sivun tänne Apinaparkin virtuaaliversioon. Jeijee. Kaikista kettumaisinta tässä venyvässä päivässä on se, että iskäkin tulee työmatkaltaan vasta iltamyöhään, eli olemme kotona Loviisassa vasta yöllä. Takana ja vielä saman verran edessä on koko päivä parkissa pelkästään nenäliinojen ja koulu-
kirjojen kanssa. Ai että on mukavaa.

Huomenna, sentään, mulla on kivakiva päivä tiedossa, mikäli Herra Lentsu sen mulle viitsii sallia. Aamun unkarin kurssin jälkeen tarkoitus olisi nimittäin lähteä Kotkaan shoppailemaan ja ottaa myöhemmin illalla vastaan hyvää seuraa halloweenia juhlistamaan. Sitä ennen mun on keksittävä, miten saan aikani kulumaan. No, alkutöikseni otin vastaan muutaman toivottavasti edes vähän helpottavan haasteen, nimittäin kunhan tästä paranen, aion...

juosta yhteensä 50km kuukaudessa
tehdä 100 vatsalihasta päivässä
tehdä 100 punnerrusta päivässä
venytellä niin, että vielä ennen kuolemaani ehdin koskettaa varpaitani

Nyt on pakko lopettaa tähän - en meinaan ole Apinaparkin ainoa, jolla olisi energiaa, mutta ei tekemistä. Täytynee suoda hörökorvalle pari lohduttavaa rapsutusta. Samassa veneessä ollaan, E-kerholaisia. Halutan virraton tammikuu! Tai jos nyt edes flunssaton...

185 880. kerta toden sanoo?

2010-10-25T21:27:00.017+03:00

Historiankirjojen päivitys jatkuu Munkkiniemen Apinaparkissa. Kello on puoli yhdeksän maanantai-iltana, ja mä olen ehtinyt käydä koiran kanssa lenkillä, istua puoltoistatuntia unkarin kurssilla ja sen myötä harrastaa vähäsen nelosratikkaa, tehdä läksyt ja istua koneella oikein kyllästymiseen asti. Taitaakin olla ensimmäinen kerta, että tähän aikaan päivästä saa katsella kelloa täysin toimettomana. Mutta onpahan aina vain parempi syy tehdä poikkeuksesta sääntö, sikälimikäli kuin sellainen on ylipäätään mahdollista.

Ei vaan ihan oikeasti. Ajattelin aloittaa uuden elämän 185 879. kerran elämässäni. Tulis vieläpä tasaluku, jos tällä kertaa lykästäisi. Ho-hoo! Mun on pakko onnistua. Loppujen lopuksi tavoite ei ole edes kovinkaan haastava: läksyt ajoissa tehtyä, pari iltaa viikossa koululukemiselle (toinen hissalle ja toinen mantsalle), pari iltaa juoksulenkille ja jokailtainen kidutus - ei sänkyyn ennen kuin naurulihaksia on treenattu 100 toistoa. Harmi, ettei täällä ole moottoroitua sänkyä, sellaisella kun nuo sit-up:it tuntuvat jotenkin paljon rentouttavammilta... ;) Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä, yritän pitää lääväni siinä kunnossa, että kun kutsun koiraani sen lempinimellä Sika, tiedän, etten puhu itselleni. En ole mikään siisteysintoilija, kuten lukijakuntaan kuuluva rakas äitini varsin hyvin tietää, mutta vastaan-
otettuani ensimmäiset oikeat vieraani huomasin nauttivani tunnelmallisesta, siististä, asunnosta jouluvaloineen ja sinne tänne ripoteltuine pehmolel...krhm, siis koriste-esineineen! :D

Mulla oli tuossa aika mielenkiintoinen tilanne päällä sellaiset parikymmentä minuuttia sitten. Ei pelkästään opiskelijabudjetin takia, vaan johtuen rakkaudestani jo pikkulapsena nautittuun aamu- ja iltapuuroon rupesin väsäämään itselleni iltapalaksi ruispuuroa, muttei senkään annettu olla liian helppo rasti. Paketin mukainen 2-3 minuutin mikrossakeittoaika venyi ainakin 12 minuuttiin ennen kuin maitohiutale -sekoitus alkoi edes vähän muistuttaa mitään puuron tapaista, vaikka mikro oli täydellä teholla. Viimeisellä minuutilla puuropahanen päätti vielä kiehauttaa itsensä ja hypätä lautaselta mikron lattialle, vaikka se, jolla alkoi siinä vaiheessa oikeasti keittää, nökötti kyllä siinä mikron ulkopuolella valmiina reklamoimaan vellifirmalle vääristä kypsennysohjeista. Taitaisivat kuitenkin lähettää vain korkeintaan pari ekstrapakkausta samaisia kiusanhenki-hiutaleita vapaailtojeni ratoksi kanssani tappelemaan. Siis ehkä unohdamme reklamaation. Ei ole kasvisravinto helppo tie, ei.

Osaako kukaan arvata, mistä on kyse, jos kuvailen vieressäni nököttävän sairastuneen palohälyttimen ja viimeisiään vetelevän herätyskellon sekoituksen? Sille, joka koskaan haluaa jakaa asuntonsa kämppiksen kanssa, suosittelen lämpimästi kämppäkaverikandidaatin karvaisuuden tarkistamista ennen sitovimpien sopimusten kirjoittamista. Kun asuntosi kanssasi jakavan olion pystyt korvat kääntyvät vihjaileviksi nuoliksi osoittamaan kohti ruokasäkkiä, voit olla varma, että sopimusta kirjoittaessasi olet joko erehtynyt tai sitten erehtynyt pahasti. Ei vaiskaan, olen tosi ylpeä hurttasestani, joka on vihdoinkin oppinut tavoille, mitä hihnassa kävelemiseen tulee. En mä Apinaparkissa haluaisi ilman Riimua asua, en ikinä. ♥ Siis ehkä koirapoloinen on ruokansa ansainnut...tänäkin iltana.

Paluu päivänvaloon

2010-09-29T22:16:00.020+03:00

Long time no see! Eräs nimeltämainitsematon Apinaparkkiin itsensä pysäköinyt on vastikään alkanut opetella elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä, ja tästä syystä blogin paluu päivänvaloon tapahtuu ilman sen suurempia takaumia huolimatta siitä, että raportti uupuu pari viimeisintä viikkoa. Syysloma kului kuitenkin rattoisasti, puoliksi Ruåtsissa ja puoliksi koto-Suomessa, jossa vanha kouluni veti mua jälleen puoleensa kera ihanien kamujeni ja tuttujen rakkaiden opettajien. Sattuipa niinkin, että kaikki tätä nykyä Helsingissä opiskelevat entiset loviisalaiset lomailivat kaikki yhtä aikaa ja hyökkäsivät sattumalta samana päivänä Loviisan lukioon siellä vielä raatavia härnäämään. Siellä me sitten istuttiin koko porukka oppituntien aikana tyhjillä käytävillä, ketkä maailmaa parantaen ja ketkä osoittaen typeryytensä yrittäen epätoivoisesti keksiä vastauksia erilaisiin arvoituksiin ja kompakysymyksiin... Ympäri mennään, yhteen tullaan vai mitähäh? Ei sitä Loviisa-identiteettiä kuulkaa niin vain pois pyyhitäkään! ;)

Toinen jakso on alkanut ja mä oon enemmän kuin tyytyväinen lukujärjestykseeni, joka näyttää -kuten kaikissa kakkosvuoden muissakin jaksoissa- vain viittä kurssia ja ihanasti vapaata. Rennoiksi en kyllä tälläkään kokoonpanolla voi arkipäiviäni haukkua, kun silmissä vilisee hurttaa ja staroja, migreeniä ja siivousta, läksyjä ja lukemista. Niin ja projekteja kanssa! Vapaat illat ovat harvinaista herkkua, joskin jotakin sellaista, mistä parasta aikaa nautin. Ei juurikaan läksyä, vaan Rillan kanssa täällä Donitsien Niemimaalla tutkimusmatkailua ja villasukissa vajaan 50 neliön parkkipaikkani ympäriämpäri töppöstelyä. Siinä missä pirttini muuten oli melkoinen sairaalamaisuuden esikuva tänne muuttaessani, on joka sunnuntai-iltainen uusi muuttokuormani alkanut saada valkoisesta luolasta kodintuntuisem-

man. Sen sijaan Loviisan päässä rakkaampaakin rakkaampi hieno huoneeni huutelee ruumiinosiensa perään - kaljuuntuminen ei liene kenestäkään järin kivaa, talvea kohti nakuuntumisesta puhumattakaan.

Tänään, hyvät ystävät ja vähemmän sellaiset, minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa historiallisen hetken siunaantuneen tänne Apinaparkkiin. Päivä on paistanut ehkä risukasaan, muttei suinkaan kotini sisätiloihin ennen tätä päivää. Uusi, suuren luokan muutos on seurausta niin ikään historiallisesta hetkestä, kun isä ja tytär pesivät pari ikkunaruutua vapaailtansa iloksi parin pizzalaatikon äärellä. Mihin moinen, kirjaimellinen valaistuminen johtaa, on vielä epäselvää, mutta useimpien arvioiden mukaan tästä lähtien Apinaparkin ikkunasta saattaa nähdä jonkun möllöttävän ulos kadulle ihmetellen edessään avautuvaa ennennäkemätöntä maisemaa. Villeimpien veikkauksien mukaan tämä tytär-osapuoli saattaa jopa vastedes kyetä avaamaan verhot!

Hai hai. Oli kuvassa, tekstin alussa, päivänvaloon liukuen kuten nyt bloginikin. Hai hai on myös tässä, tekstin lopussa, verhojen ollessa yhä kiinni ikkunaan tuijottaessani. Voinette päätellä kontekstista, mitä hai hai haluaa sanoa, vaikkette vilkuttavaa kättäni suljettujen verhojen vuoksi näekään.

Enkä mä muuten edes vilkuttanut.

Viikko 5

2010-09-26T20:25:00.025+03:00

Viikonloppu: Loviisan seudun koirien agimestaruuden voitto Finan (

LSK:n agilitykoira 2010)

kanssa.

Maanantai: Unkarin kurssi.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Saksan aine ja kuuntelu.

Torstai: Ensimmäinen koeviikko alkaa. Ruotsin koe.

Perjantai: Psykologian koe, jonka jälkeen Pasilan rautatieasemalle. Lappeenrantaan kummitädin luo.

Viikonloppuna osallistuimme Loviisassa seuramme agilitymestaruuskilpailuun, sekä Loviisa-Porvoo -ystävyysotteluun. Koska edellisestä treenikerrasta oli yli kuukausi aikaa, ei rima ollut symbolisellakaan tasolla kovin korkealla, vaan kuinkas kävi. Loviisa voitti naapurikaupunkinsa (ei tosin meidän tulosten ansiosta :D) ja mestaruuskisoissa nopean nollaradan tehnyt Fina voitti kaikkien kokoluokkien parhaana ja tuli Loviisan seudun koirien vuoden agilitykoiraksi 2010! Rillan kanssa meillä kyllä riittää vielä tekemistä, napero nimittäin oli ihan villikko. "Jeejee mamma täälläkin on este, oho, näitkö mamma täällä oli tämmöinen tuomarikin, et kyllä näytä tommoista käsimerkkiä meille, ai mitä nytkö sinne, enkä tule siltä puolelta, näin päin on kivampi hypätä"... :) Treenipaikatta on niin kovin vaikeaa tuota agilityä treenailla.

Maanantaina sattui eräs hullunkurinen juttu, kun istuin kaverini kanssa ruokalassa. Olimme juuri puhuneet ruokalasta, sen hyvästä ruuasta, mutta äkäisestä henkilökunnasta, kun joku heitti mua jollakin. Käännyin katsomaan lattialle, jossa näin kovan leivänkannikan, mutta heiton tulosuunnassa ei näkynyt mitään erityistä. Hetken ihmeteltyäni hoksasin, että ohitseni oli juuri pyyhältänyt yksi keittäjistä suuren leipälaatikon kanssa, josta sieltä sitten yksi päätyi syliini. Johan irtosi naurut, kun saatiin ihan konkreettisiakin todisteita henkilökunnan mielipiteestä mun ruokailuuni. Mutta ei kai sitä nyt ihan ruualla tarvitse alkaa heitellä?! :D

Koeviikon alettua alkoi olla viimeiset mahdollisuudet tehdä muutoksia kurssivalintoihin, joten tiistaina varasin taas ajan opolle. Kerroin hänelle päätökseni neljän vuoden opintosuunnitelmasta pitävän, ja niinpä aloimme karsia kursseja tämän vuoden osalta ja jakaa niitä tasaisemmin. Samalla teimme myös alustavan kirjoitussuunnitelman, mikä miellyttää mua kovasti. Ensimmäisiin kirjoituksiin on vielä 1,5 vuotta aikaa, viimeisiin 2,5. Huh, mikä helpotus. Nyt saan myös mahdollisuuden valita kieli-
ohjelmaani ranskan ja venäjänkin (toivottavasti), jolloin kielivalikoimani nousisi jo kahdeksaan kieleen. Mottoni suhteen näyttää erittäin hyvältä (siis oppia elämäni aikana niin monta kieltä kuin vain saan tilaisuuden opiskella)! Toistaiseksi koko tämän vuoden lukujärjestykset ovat selvillä, ja kaikissa jaksoissa mulla on vain viisi kurssia. Ah ihanuutta.

Keskiviikkona oli saksan open vuoro pitää oppilailleen kuuntelu- ja ainekirjoitustunti. Omalta osaltani kyseinen tunti meni kyllä melkoiseksi hakuammunnaksi. Ainekirjoituksen maksimisanamäärä oli nimittäin 60 +/- 10%, ja tehtävänannon mukaan aineesta tuli tehdä vaihto-oppilaan haastattelu vaihtarin vastaukset mukaan sisällyttäen. Myöskin kysymysten aiheet oli annettu valmiiksi suomeksi. Mitään varsinaista ongelmaahan tuossa ei vaikeutensa puolesta ollut, päinvastoin, mutta tehtävää hankaloitti runsaasti se, että jo kysymykset täyttivät tuon 60 sanaa ennen yhtäkään vastausta! :D Siispä tökstöks -tekstiä tynkine vastauksineen. Arvatkaa vaan, oliko sellaista ainekirjoitusta sydäntäraastavaa palauttaa...

Sitten se alkoi. Koeviikko. Pitkästä aikaa saan taas kertoa "ensimmäinen kerta täällä" -tyylisesti, nimittäinen elämäni ensimmäisestä neljän tunnin kokeen koeviikosta. Muutos oli melkoinen Loviisan parintuntisten kokeiden jälkeen, mutta onneksi torstainen eka koe oli sentään se kivoin - ruotsin koe. Mä suorastaan nautin kielten kokeista, joskin täällä olosuhteet söivät hieman tuota vapauden ja ilon tunnetta. Suuressa juhlasalissa pidetty koe oli nimittäin vähintäänkin poliisilaitosmeininkiä kaikkine valvojineen ja sääntöineen. Ensimmäisen puolitoistatuntisen aikana en uskaltanut nostaa katsettani koepaperista edes kelloa vilkaistakseni, ettei vaan kukaan olisi epäillyt mun bluffaavan. No, minkäs teet kun synnyt vellihousuksi, mutta se kyllä menee jo naurettavaksi, jos koetilannetta pelkää enemmän kuin itse koetta...

Torstai-ilta ei ollut mikään maailman esimerkillisin kokeisiinlukemisen kannalta. Mä hädin tuskin avasin psykologian kirjaani, vaikka niin kovin olin suunnitellut tekeväni muistiinpanoja ja jopa niitä vihaamiani maindmäppejä. Päätin kuitenkin pitää itseni stressittömänä. Tämä siksi, että mulla oli loppujen lopuksi koko ajan tunne, että osaan kaikesta jotakin, ja että olen oppinut kurssin aikana hirmuisesti. Siispä jos en sitä paperille saisi väännettyä, niin olkoon niin - ei se mun arvosanani opettajaa kiinnosta, enkä mä sitä varten opiskele. Tykkään psykologiasta ja opiskelen sitä itselleni. Vahinko vain, että tämä asenne tapaa unohtua aina kummasti kokeen lähestyessä, ja syvällinen opiskelu muuttuu nopeasti unohtuvaksi pänttäämiseksi... Mutta ei tänä torstaina. Ei tänä torstaina, jolloin aktiiviset mesekeskustelut maapallon toiselle puolelle matkaavan henkilön kanssa voittivat kirjan kiinnostavuudessaan 6 - 0.

Aamuni alkoi kahdelta yöllä, jolloin heräsin pää täynnä psykologisia termejä ja vailla ripettäkään väsymyksestä. Viiden tunnin makoilun jälkeen vääntäydyin perjantaiaamuun ja koeviikon pelätyimpään kokeeseen. Loppujen lopuksi koe ei kuitenkaan ollut kovin vaikea, vaan pikemminkin erikoinen - nimittäin suhteellisen tieteellinen essee tuli pohjata kahteen hieman ironiseen lehtiartikkeliin. Onnekseni tiesin juuri esseen aiheesta eniten koko koealueen mittakaavassa, mutta tuo nimenomainen oheismateriaaliseikka sai esseeni kuulostamaan pikemminkin tarinalta jatkuvine taustamateriaaliin viittauksineen. Arvosanaksi on siis odotettavissa lähes mitä vain. Noh, kaikki olemattomat kymppihaaveet voin kyllä surutta unohtaa. ;)

Kokeesta ulos astellessani raitis ilma tuntui erityisen ihanalta, kaikki aistini olivat jollakin tapaa herkempiä, ja vapauden tunne valtasi koko kroppani. Puoliksi ääneen nauraen ja hihitystä tihkuen kipaisin kämpälle pakkailemaan tavaroitani. Viikonlopun ohjelmaan kuului nimittäin rentoutumisilta kummitädin luona Lappeenrannassa, jonne myös siskoni tuli Loviisasta linja-autolla. Onnekas, allekirjoittanut kun joutui painavien kapsäkkiensä kanssa ravaamaan ratikasta toiseen Mannerheimin-
kadulla ja sitten vielä Pasilan rautatieasemalla odottelemaan herra Pendoliinoa. Vajaan kolmituntisen junamatkan jälkeen jälleennäkemisen riemu oli suunnaton, kun siskoni hyppäsi ulos bussista ja saatoimme jatkaa matkaamme kohti Pikisaarta. Kotoisan leffaillan kruunasi pizzanpyörittäjäiset, joissa jokainen teki itse oman plättynsä ja koristeli sen makunsa mukaisilla täytteillä. Niin hyvää pizzaa en olekaan koskaan ennen syönyt, en edes pizzerioissa - liekö siis ollut pizzaa ollenkaan?

Viikko 4

2010-09-17T14:25:00.028+03:00

Viikonloppu: Wanhojentanssipuku suorastaan kävelee vastaan. Rilla muuttaa Munkkiniemeen.

Maanantai: Englannin aineiden palautus. Wanhojentanssi-info juhlasalissa. Unkarin kurssi.

Tiistai: Ruotsin aamutunnit peruttu. Väliaikainen kämppäkaveri saapuu.

Keskiviikko: Saksan aamutunti peruttu.

Torstai: Äidinkielen puhe. Englannin suullinen mainosanalyysi. Kämppis lähtee, mummi saapuu.

Perjantai: Nälkäpäiväkeräykseen osallistuminen. Viikonlopuksi Loviisaan.

No stress, got a dress! Toissaviikonloppuna tosiaan sattui sattumalta pieni sattumus, kun satuin sattumalta sattumaan erääseen satumaisen kauniiseen mekkoon Kotkan Halosella, tarkemmin sanottuna äidin kenkäostoksilla. Piruuttain sovittaminen osoittautuikin pirun pirulliseksi ystävällemme Visalle, joka sai luvan kärsiä ja kitistä mun ensimmäisestä ja viimeisestä mekonsovituksestani. No, ainakaan mun ei tarvitse kärsiä ja kitistä kurttuisten mummelien bailupäivän lähestyessä. :)

Maanantain koulupäivä oli rento. Tunti toisensa perään ja lopuksi tanssiaisinfo, jossa valittiin erilaisille tehtäville vastuuhenkilöt. Ei liene yllätys, että istuin visusti käsieni päällä ja välttelin vastuuta. Tunnetustihan vastuun mukana tulee tehtäviä ja velvollisuuksia ja sama pätee myös toisin päin. Ihminen on kuitenkin aina vain ihminen, ja ihmiset tapaavat tehdä virheitä. Maailma puolestaan on julma paikka, jossa virheistä rangaistaan. Siispä ratkaisu ongelmaan: välttele vastuuta.

Edellisviikolla stressaamani englannin ainekirjoitus pelasti muuten jo koeviikkoja pelokkaana vilkuilevan alkuviikon. Opettaja nimittäin sanoi palautustilanteessa, että aineeni olisi mennyt jo pistemäärältään ja sisällöltään helposti laudaturina ihan oikeissa kirjoituksissakin. Siis että mitä. :) Iiiiihanaa! Ehkä tämä stressitasoja nostatteleva enkku-perfektionismi ei olekaan niin paha juttu. Ainakaan ihan aina.

Maanantai oli myös karvaisen kämppikseni ensimmäinen päivä uudessa kodissaan, jossa hän näyttäisi viihtyvän oikein mainiosti. Mitään vinkumista ei ole koskaan kuulunut ainakaan mun lähtiessä tai tullessani, joten luotan jonkinlaiseen konstanssiin siitä, ettei asiassa tapahdu muutosta siinä välissäkään. Koska maanantai on ilkeä päivä koiralle illan unkarin kurssin takia, korvasin koirapolon yksinolon vielä samana iltana reippaalla juoksulenkillä, jonka aikana tutustuin lähikortteleihin ja kävin pidemmälläkin. Hassua, että vaikka en ole kovinkaan montaa kertaa nokkaani nelosratikkaa pidemmälle ehtinyt työntää, oon jo löytänyt lempipaikkani - korkean kallion meren äärellä, josta ei kukaan kulje ohi ja jossa voi laulaa ääneen maisemaa tuijotellessaan. Shh...se on sitten salaisuus.

Koska tiistaiaamun ruotsin tunnit oli peruttu, sain nukkua kuninkaallisen paljon. Keskimääräisesti 4-5 tunnin yöunilla kuninkaallisen paljon on näin ollen kaikki viiden tunnin ylittävät nukkumistunnit. Eli siis kuninkaallista, kuulitteko?

Iltapäivällä sain sitten seuraa, kun enoni avovaimo tuli muutamaksi koulutuspäiväksi stadiin ja mä sain kunnian hostata häntä sen aikaa. Allekirjoittanut kokki-kolmonen pääsi vauhtiin intialaisten mauste-
mixiensä kanssa ja onnistui siinä sivussa antamaan karvakorvalleen muka-luunkin. Järsk, järsk ja luutöhnää matot koppuralla.

Niin ikään keskiviikkona oli tunteja peruttu, mikä teki päivästä täydellisen on-off -version. Tunnin välein juoksin koulun ja apinaparkin väliä, mikä oli aika huvittavaa - harva sitä kuutta kertaa koulumatkaansa päivän aikana kulkee. Töks. Töks. Siinä se keskiviikko sitten jo menikin.

Kauhutorstai osoitti, että pelot ovat voitettavissa erityisen hyvin, jos ne onnistuu nakittamaan samaan syssyyn. Tässä tapauksessa kyseessä oli kaksi suullista esitystä luokan edessä, siis kaiken kansan nähtävillä, mikä ei tunnetusti ole mun vahvimpia puoliani. Etenkään silloin, jos asetelma on valmiiksi minä ja muut jo pelkän aiheenkin pohjalta - kuka hullu menee luokan eteen heristelemään nyrkkiä kaikille, jotka lataavat musiikkia netistä. Sellainen hullu, joka on itsekin niin tehnyt. Mikä kuitenkin lohdullista, tämän kokemuksen jälkeen englannin mainosanalyysi tuntui helpolta kuin heinänteko. Totta puhuakseni yllätin itseni huomaamasta, että englanniksi kälättäminen oli paljon helpompaa ja rennompaa ja sitä paitsi paremmin kommunikoivaa kuin saman hoitaminen omalla äidinkielelläni. Jo joskus muutama kuukausi takaperin äidinkielen ainetta kirjoittaessani huomasin parin kappaleen jälkeen vaihtaneeni kieltä englantiin unohdettuani suomentaa ajatukseni. Kun verbaalinenkin kommunikointi alkaa kompuroida suomen kielellä, alkaa kyllä hiukan jo arveluttaa...

Koulun jälkeen majoitusvieraani oli jo lähtenyt kotiinsa, mutta uutta pukkasi. Niinpä lähdin kaupunkiin mummia vastaan, mummia, joka palkkasi itse itsensä palkattomaksi siivoojaksi apinaparkkiin. Se tuli todistettua perjantaina, jolloin hyppytuntimenuseen kuului lettuja ja ennen Loviisaan lähtöä oli kämppä puunattu seiniä myöten. Älkää multa kysykö, mutta sen vaan sanon, että ei siinä kiellot auta, kun eläkeläinen haluaa purkaa energiaansa.

On muuten hassua, miten vaikeaa voi olla auttaa. Senkin huomasin perjantaina, oi opettavainen perjantai totta tosiaan, kun säästöpossun ryöstettyäni olisin halunnut lahjoittaa kymmenen euroa nälkäpäiväkeräykseen samaan aikaan, kun itse jätin lounaani syömättä. Kaikki keräyslippaiden kanssa kaupanovilla päivystäjät kuin myös koululla niin kovin mainostetut lippaat itse olivat kaikki "jo ehtineet lähteä", kun minä kymmenen euroni kanssa ravasin pitkin Munkkiniemeä rahoilleni vastaanottajaa etsimässä. Lopulta päädyin kotiin, tietokoneeni ääreen ja keräyksen sivuille puhelinlahjoitukseen. Pääsinpäs eroon kymmenestä eukosta, jotka taskussani kilisivät ja kolisivat malttamattomina eläkeläisretkeä maailman ääriin odotellen. Taas nähtiin, miten teknologia pelasti päivän, maailman ja muutaman ihmisen lahjoittaen yhdelle perheelle kokonaisen kuukauden ruuat. Samalla hinnalla, millä täällä yksi ihminen syö tuskin yhtäkään ateriaa. Nälkäpäiväkeräys on jo ohitse, mutta nälkä ei taatusti. Suosittelen kokeilemaan, toimisiko teknologia muidenkin mattimyöhäisten kanssa. Kai kaikki meistä voi ainakin yhden ateriansa antaa jollekin toiselle?

Viikko 3

2010-09-10T14:20:00.032+03:00

Viikonloppu: Loviisassa vanhassa lukiossa leirikoulussa olleita kavereita moikkaamassa.

Maanantai: Unkarin opiskelu alkaa virallisesti Suomi-Unkari Seuran alkeiskurssilla.

Tiistai: Tapaaminen opon kanssa neljän vuoden opinto-ohjelmaa koskien.

Keskiviikko: Ruotsin referaatin ja äidinkielen mielipidekirjoituksen deadline.

Torstai: Englannin ainekirjoitus. Ilotulituksen SM-kilpailut rannassa.

Perjantai: Ensimmäinen ryhmänohjaajan tunti. Viikonlopuksi Loviisaan.

Loviisassa kavereiden kanssa vanhassa koulussa vietetyn viikonlopun jälkeen mulle iski totaalimasennus. Laiskottelin alkuviikkoon asti, jonka seurauksena sunnuntai-iltana kämpille palattuani tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle minä hetkenä hyvänsä. Hommaa oli enemmän kuin laki sallii, aikaa päinvastaisesti samassa suhteessa, aivan liian vähän. Itkuraivari ei ollut kovin kaukana.

Luojan kiitos maanantai kuitenkin pelasti koko viikon. :) Marisin ja valitin äidinkielen luokassa vieressäni istuvalle tytölle hommien hurjaa määrää ja vapaa-ajan puutetta ottaen huomioon, ettei mulla tässä jaksossa pyöri kuin viittä suhteellisen helppoa ainetta, ja aloimme puhua neljännestä lukiovuodesta. Ajatus moisesta lisäajasta oli ollut mulla jo Loviisassa, mutten ollut ottanut sitä koskaan kovin tosissani - "vain harvathan tuohon ratkaisuun päätyvät". No tietysti, jos oppilaita on ylipäätäänkin vain harva, kuten eräässä pikku lukiossa. :D Silti tänne muutettuani alkoi tuntua, että pidempi ohjelma todellakin saattaisi ratkaista kaikki ongelmani pelosta numeroiden laskemisen ja stressin, sekä vapaa-ajattomuuden osalta, mä kun haluan panostaa kaikkiin aineisiin ja oikeasti oppia. Niinpä päätin mennä heti seuraavana päivänä opon juttusille hakemaan kolmatta näkökulmaa tilanteeseen. Sitä ennen vuorossa oli kuitenkin jotakin, mistä olin unelmoinut kauemmin kuin jaksan muistaa...

...nimittäin unkarin kurssi, vihdoinkin! Lähdin kotoa ajoissa, päräyttäen nelosella Aleksanterinkadulle ja sitten hölmönä kartan kanssa Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskukselle. Vaikka hölmö olenkin, ei karttatyöskentely tuottanut mulle vaikeuksia, onhan sitä tullut partion mukana vaikeammissakin maastoissa möyrittyä... Ovenkahvaan tarttuessani huokaisin vielä syvään ennen kuin astuin sisään. Tätä oli odotettu! Opettajan ja muiden opiskelijoiden saapumista odotellessani mä pääsin pikku taivaaseen, kun kuulin keskuksesta saatavan lainata unkarilaisia kirjoja, lehtiä ja elokuvia. Hymy taisi olla silmissä asti. :)

Ekalla oppitunnilla emme ehtineet aakkosia ja ääntämistä pidemmälle, mitkä nehän monen muun muassa ovat mulle jo aikapäiviä sitten pureskeltua kauraa. Siitä huolimatta päätin pysyä alkeiskurssilla, sillä en halua myöhemmin huomata missanneeni jotakin oleellista - kaikki on plussaa ja kertaus on opintojen anya! Kotiin iltahämärissä hipsiessäni pujahdin myös pariin kauppaan Loviisan kotiin jääneitä vaate- ja meikkivarastoani, sekä kämpillä tyhjyyttään huutavaa jääkaappia täydentämään. Aijai, vinkui Visa.

Tiistaina jatkoin opinto-ohjelmani suunnittelua opon kanssa. Selitin hänelle perusteet neljännen vuoden harkitsemiselle ja kerroin tavoitteeni lukiossa, jonka jälkeen opo oli hyvin vakuuttunut suunnitelmastani. :) Iloinen ja alati hymyilevä "kaikki on mahdollista" -opo on todella saanut mut viihtymään Munkki-

niemessä - kaikki onnistuu, koska vain. On ihanaa, että mulla on syvä motivaatio opiskeluun, on täysin ymmärrettävää, että haluan tehdä valintoja päästäkseni tavoitteeseeni, eikä ole tarkoitus, että kukaan uupuu urakkansa alle, sanoi hän. On ihanaa, että on tuollainen opo, sanon minä.

Kuten edellisen viikon merkinnässäni psykologian tunneista kerroin, teimme keskiviikkonakin käytännön esimerkkejä, kokeita, tunnin aiheeseen liittyen. Tehtävänä oli kirjoittaa omaa nimikirjoitustaan paperille laskien samanaikaisesti jostakin suuresta luvusta aina -3 alaspäin, tarkoituksena osoittaa, miten vaikeaa onkaan suorittaa useita tehtäviä samanaikaisesti tarkkaavaisuuttaan jakaen. Kun tämä vielä onnistui (oman nimikirjoituksen kirjoittaminen jokseenkin automatisoitunut), oli Michael Jacksonin nimen kirjoittaminen samalla tekniikalla ja vielä opettajan tekemillä nimenhuutoärsykkeillä aivan mahdotonta. Toista tehdessä toinen tehtävä yksinkertaisesti katkesi tyystin!

Illalla iskä parkkeerasi hänkin apina-asuntooni, ja kävimme oikein kunnolla ruokakaupassa Sellossa. Saimmekin hyvän läjän muonaa kantimiksemme. Itse asiassa oli jopa ihan hölmön tuntuista latoa jääkaappiin tavaraa, tähän asti kun siellä on ollut vain neliskanttinen olio nimeltä Valo, eikä hänellä ole juuri kavereita ollut. :(

Yksi huono juttu tässä itsenäistymisessä on, nimittäin itsekuri. Tai oikeammin sen puuttuminen, ainakin nukkumaanmenojen suhteen. :D Torstaina meinasin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan todellakin nukahtaa tunnille. Onneksi istun äidinkielen luokassa aivan perällä, joten kukaan muu ei huomannut, vaikka hengitykseni alkoi muuttua syväksi ja rauhalliseksi, silmät alkoivat lupata, kroppa veltostua...

Ei hätää äiti, en nukahtanut! ;) Onnistuin jopa noiden tuntien jälkeen kääntämään etukäteen stressaamani englannin ainekirjoituksen puolelleni, kun sain juuri oman näköiseni kirjoitelman valmiiksi, ja poistuin luokasta hymyssä suin. Ketään tuskin yllättää, jos paljastan, että kolmen tunnin vapaa keskellä koulupäivää kului syviin päiväuniin... Ruotsin tunnille takaisin pakottauduttuani huomasin nukkuvani vielä. Ruumis toi minut kouluun, mutta kaikki sisälläni oli umpiunessa. Se tuntui muuten tosi söpöltä. :)

Iltakävelyksi lähdimme iskän kanssa Munkkiniemen rantaan katsomaan ilotulituksen SM-kilpailuja, joita olimme jo monena vuotena aiemminkin aikoneet lähteä Loviisasta käsin katsomaan, muttemme koskaan ennen päässeet tänne saakka. :D Nyt siis tapahtui siinäkin asiassa muutos. Pauke ja räiske oli kyllä melkoinen, mutta kaunista oli, täytyy myöntää.

Perjantain ohjelma antoi "pitkästä aikaa" lisäystä 'ensimmäinen' -juttujen listalleni, nimittäin tällä kertaa ryhmänohjaajan tunnin muodossa. Koeviikon järjestelyistä kuullessani tuli taas ikävä Loviisaan, jossa kaikki oli niin kovin helppoa ja meitä suorastaan hoidettiin kuin päiväkodissa. Täällä kaikki kuulostaa aina niin kylmän armottomalta. :D Äidinkielen tunnilla vierustoverini joutui taas kuuntelemaan valituksiani, mutta ihmiset! Mä valitan ja marisen paljon, mutta teen sen aina naurusuin. :) Hyvää viikonloppua kaikille Helsingin ja Loviisan välissä. Muut tehkää mitä tykkäätte. :D