Kramppaa

Nyt, kun takana on kauden ensimmäiset treenit niin LSK:ssa kuin HurHassakin, on helppo sanoa kauden alkaneen erinomaisesti. Finan kanssa on treenattu ahkerasti tokoa myös treenien ulkopuolella, eikä elokuun alussa olevaan Loviisan tokokokeeseen osallistuminen vaikutakaan niin utopistiselta tavoitteelta kuin olin aluksi pelännyt. Koulutusryhmät niin HurHan tokossa kuin agilityssäkin ovat todella kivat, ja kouluttajilta saa erinomaisia käytännön neuvoja. Kun vielä näiden lisäksi päästään silloin tällöin Loviisaankin agitreeneihin, ollaan me kyllä melkoisia onnenpekkoja.


Maanantaina ehdimme jälleen Loviisaan asti treenaamaan. Meitä oli vain kaksi koirakkoa, joten kyseessä oli oikein kunnon personal training. :D Kävimme läpi vain yhtä pitkää, 29 esteen rataa, joka sekä kauhistutti että ihastutti. Kauhistutti siksi, että jo rataan tutustuttaessa kunto meinasi loppua, ja ihastutti siksi, että parempaa ratatreeniä juuri kisojen alle ei olisi voinut saada.

Fina ohjautui tapansa mukaan aivan loistavasti, ja haki erityisen hienosti kepit ja suhteellisen vaikeat putkikulmat itsenäisesti. Meille rata on sitä parempi, mitä enemmän siinä on kieputusta ja kiemuroita, koska oma nopeuteni ei pitkille suorille riitä. Nollaratoja pitäisi alkaa pikku hiljaa näkyä kisoissakin, ellei keinu olisi yhä niin hurjan pelottava. Ja kun keinu pelottaa, ei Fina meinaa puomillekaan uskaltaa. Se on surkea juttu. Vaikka kuinka saan likan tulemaan keinun yli ja palkattua oikein, se hyppää välillä vieläkin jo ylösnousulta alas. Toivon sydämeni pohjasta, ettei Vihdin kisoissa tule olemaan keinua (todennäköisyys siihen on ehkä 1%). Toisaalta ykkösluokassahan ei tarvitse sijoittua, joten periaatteessa kohtuullisen hitaan ja epävarman keinun ei pitäisi vielä kaataa suoritusta. Joka tapauksessa on kivaa päästä taas kisaamaan - ja mukaan on tulossa ukkelini, jonka pakotan ottamaan pari räpsyä. ;)



Tämänpäiväisiin tokotreeneihin emme pääse, sillä olen sairaana kotona. Mulla on sellainen määrä erinäisiä ja niin toisiinsa liittymättömiltä tuntuvia oireita, että eilen kävin Loviisassa parillakin lääkärillä ottamassa kokeita sun muita. Joitakin tulehdusarvoja oli koholla, ja eilen iltapäivällä palasin sitten Helsinkiin autokoulun teoriatunneille ja äidinkielen ryhmän kanssa katsomaan Idiootti -näytöstä kansallisteatteriin. Koko esityksen alkupuoli meni loistavasti, ja oloni oli aivan normaali. Vähän ennen väliaikaa mua alkoi kuitenkin paleltaa koko ajan enemmän kunnes pian tärisin ihan fyysisesti ja koko keskittymiskyky katosi. Väliajalla menin suoraan opettajan luo pyytäen lupaa lähteä kotiin, ja jo narikoilla tärinä alkoi olla niin voimakasta, että kävely oli vaikeaa. Yritin avata kännykkää, mutta hienomotoriikka ei pelannut alkuunkaan, ja näppäilin puhelinkoodin parikin kertaa aivan väärin. Puhuessa ääni katkeili, pelkoitku alkoi puskea läpi, ihmiset tuijottivat ja koko kroppa jatkoi tärisemistään, ja suunnatessani kohti ratikkapysäkkiä pelkäsin, etten ehkä pääsisi sinne asti. Jalat eivät oikein kantaneet, enkä pystynyt kontrolloimaan raajojani, vaan koitin saada käsiä pysymään paikoillaan kynsiä purren. Välillä silmissä sumeni, ja kun näin matkalla poliisiauton torilla partiossa, meinasin mennä pyytämään heiltä apua ja kyytiä kotiin, mutten lopulta kehdannut.

Luojan kiitos iskä oli jossakin Itäkeskuksen lähellä syömässä työporukan kanssa ja lähti samantien ajelemaan kämpälle. Mä soitin koko matkan ajan vuorotellen kummallekin vanhemmalle siltä varalta, että matkanteko tyssäisi, ja ratikassa itkin ja tärisin koko matkan. Muut matkustajat kuuntelivat ja katsoivat, luulivat varmaan mun olevan kännissä, vaikka puhelimeen puhuinkin kuumeesta. Toivoin enemmän kuin mitään, että joku ihana ihminen olisi tarjoutunut auttamaan, mutta kukaan ei niin tehnyt. Kun sitten vihdoin pääsin kämpälle, rojahdin heti sohvalle, tärisin ja soitin paniikissa itkien äidille ja Buddylle tyyliin "Älä säikähdä, mut nyt ei oo kaikki ihan kunnossa". Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin sairaalaan. Pelkään sairaaloita enemmän kuin mitään, mutta tuollaista horkkaa mulle ei ollut ikinä ennen tullut. Sairaalan sijaan lähdin kuitenkin iskän mukana takaisin Loviisaan, ettei mun tarvitse jäädä yksin, ja täällä ollaan. Tällä hetkellä, kymmenen tunnin unien ja yöllisen migreenin jälkeen, olo on taas ihan normaali. Aikomus on palata taas illalla Helsinkiin ja huomenna kouluun, mutta vieläkin arveluttaa tuo eilinen kohtaus. Onhan mulla ennenkin kuumetta ollut, enkä silti ole noin krampannut. Ja vielä keskellä kaupunkia...


Nyt on pakko mennä tekemään koulujuttuja. Olen ollut tässä jaksossa jo aika paljon poissa, mikä vaan pahentaa oloa. Huomenna on ihan pakko mennä, oli olo mikä tahansa.