Keskiviikon kriisi!

Kevät on selkeästi täällä. Vaikka kaikenmoinen kärpästen surina on (thank god!) vielä korvieni kuulemattomissa, on pörinää ihan riittämiin erilaisten aktiviteettien ja suunnitelmien toteuttamisessa. Koeviikko häämöttää, samoin kuin ensi viikon Enrique Iglesiaksen keikka, synttärit, pääsiäislomakin... Ihana kevät ja sen tuoma energisyys! Edellämainittujen lisäksi saattaa vieläpä olla, että arki-iltoihinikin ilmaantuu lisäohjelmaa.


Ensinnäkin laitoin tänään sähköpostia autokouluun, ja utelin mahdollisuutta hieman eriskummallisiin erikoisjärjestelyihin - nimittäin siihen, että suorittaisin teoriat Helsingissä koulun yhteydessä nyt keväällä, ja kävisin sitten heinäkuussa ajotunnit ja inssin Kotkassa sukulaisten autokoulussa. Näin ajotunnit olisi helpompi hoitaa. Tosin kysyin myös, onko siitä enemmän hyötyä kuin haittaa, jos ei aja ensimmäistä-
kään ajotuntia ennen teoriakoetta... Saapa nähdä... Melkein kyllä itseäkin naurattaa tämä viritys, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se meni? :)

Toisekseen, sain maanantaina yllättävän puhelun. Sinänsä oli melkoinen sattuma, että vastasin, sillä kännykkä oli äänettömällä ja muutenkin mulla on huono tapa jättää vastaamatta vieraisiin numeroihin. No, onneksi vastasin, sillä mulle tarjottiin melko houkuttelevaa diiliä. Mikäli toimisin uuden koiraseurani webmasterina ja tätä ennen huolehtisin sivujen siirtämisestä omalle domainille, saisin takuuvarman paikan sekä agilitystä että tokosta ja vieläpä ainakin osittain maksutta. Virnistelin innosta kuin Naantalin aurinko, mutta pyysin kuitenkin harkinta-aikaa tilanteen realistiseen katsaukseen ennen myöntymistä, sillä mulla on usein vaikeuksia sanoa ei, ja sitten aina myöhemmin kaduttaa. :D Kuitenkin hetki sitten maililaatikostani lähti muuan myönteinen vastaus...

Liekö sitten paljosta suunnitelmien ja tapahtumien määrästä johtuvaa, mutta siinä missä vuosi 2010 oli olevinaan suurten mutta helppojen valintojen vuosi, tämä alkanut vuosi on tehnyt valitsemisesta niin maan vaikeaa - myös sellaisten valintojen osalta, joita ei vielä tarvitsisi tehdä! Tästä hyvänä esimerkkinä on lukion jälkeiset jatko-opinnot: Mulla on ollut jo pidemmän aikaa aika vakiintunut suunnitelma yliopiston ja aineiden osalta, mutta kyseisten laitosten nettisivuja tutkailtuani vaivuin epätoivoon. Tai yksinkertaisesti se ei vaan enää tunnukaan niin takuuvarmalta tulevaisuudelta. Okei, jos menen opiskelemaan unkaria tai uskontotiedettä ja kulttuureja, mitä teen sen jälkeen? Haluanko oikeasti olla joku kääntäjä, tutkija tai alan asiantuntija puhumattakaaan opettajasta? Haluaisin opiskella oppimisen ilosta, mutten jostain syystä näe itseäni missään alojen ammateissa. Höh. Sen sijaan haluaisin yhtäkkiä valokuvata työkseni, toimia ihmisten parissa ihan livenä (minäkö?!) ilman hurjia määriä paperitöitä, nähdä maailmaa, kirjoittaa, luoda jotain itse(!!) ja oppia elämään. Kirjoittamista tai valokuvausta taas ei tee yhtään mieli opiskella. Tiedän, olen vinksahtanut lapsi. :) (Katsokaa perhettäni!)

No... Vaikeaa se on valitseminen myös lähitulevaisuuden asioissa. Seuraavaa kamerainvestointia suunnitellessani en osaa päättää satsatako zoomittomaan makro- & potrettiobjektiiviin (ja jos, niin mikä vaihtoehdoista olisi järkevin?) vaiko päivittäisi rungon uudempaan, ja saisi samalla videokuvauksen järkkäriin? Tai mennäkö kesällä Unkariin, Venetsiaan, Milanoon vai Pariisiin, vai reppumatkailisiko nopeasti kaikissa? Näissä valintaa vaikeuttaa suuresti nimenomaan tuo vaihtoehtojen kalleus, sillä rahalle haluaa tietysti vastinetta, kun näin opiskelijana johonkin päättää suuremmin kolikoitansa kaataa. Etenkin tänä vuonna, kun asiat menevät vielä hieman nurinkurisesti niin, että huvi tulee ennen työtä (kesäkuu lomaa ja juhannuksen jälkeen loppukesä töissä) eli rahat tavallaan tulevat jälkikäteen. Siinä sitä riittääkin pohtimista pennien pyörittelyn suhteen. :D Jotenkin vaan jo tovin verran tuntui kovin aikuiselta, ja nyt olo on kuin pikku rääpäleellä. Henkilökohtainen psyykkinen taantuma (ja noiden investointien jälkeen takuulla myös taloudellinen sellainen)!

Hmmm... Tulikohan nyt kaikki aivojen solmukat kaiveltua läpi...? Ah, vielä yksi juttu, huolista suurin. :) Osaisko kukaan neuvoa, koska olisi paras aika (vuodesta ja päivästä) mennä Korkeasaareen, jos haluaa saada mahdollisimman hyviä valokuvia mahdollisimman monesta eläimestä? Minä ja ukkeli aiotaan tehdä yhdessä kuvausretki eläintarhaan tässä kuluvan vuoden aikana. :)

Tekohengitystä

Arki jatkuu. Olen tässä muutamana viime päivänä selaillut vanhoja valokuvia ja tänään myös tätä blogia, ja huomasin, etten ole kirjoittanut mitään tavallisia arkipäivän kuulumisia pitkiin aikoihin. Asiaa on tästä syystä päässytkin kertymään - eikä toki sovi unohtaa vielä julkaisujonossa olevaa Madeira -merkintää, joka viivästyy aikamoisesti johtuen niistä sadoista läpikäytävistä kuvista... Toisaalta olisi tehnyt mieli kirjoittaa, mutta aloittaminen on ollut niin hankalaa, enkä loppujen lopuksi olekaan tiennyt, mitä sitten sanoisin. Mutta kuten todettu, arki jatkuu.


Kämpän hiljaisuuteen ehdin onneksi tottua jo Rillan sairasviikkoina sen asuessa Loviisassa, joten sitä muutosta vielä kaiken muun päälle ei ole tarvinnut tähän samaan syssyyn kestää. Tänään sitten tuon oman esittelyni päivitystarvetta tsekatessani huomasin, että sentään jotain uuttakin ääntä asunnosta löytyy. Mulla on vihdoin televiissio. Enhän mä sitä vieläkään juuri katso, mutta onpahan nyt tuossa, että voi silloin tällöin jonkun leffan sieltä bongata muun tekemisen puutteessa. Sen sijaan isäukko on aika tiiviisti naama kiinni töllössä kaiken täällä viettämänsä ajan - vaikka toisaalta mitäpä muuta tekemistä täällä on... (Isi, voisit auttaa siivoamisessa, imurointivuoro annetaan!)

Täysi-ikäisyyssynttäri lähestyy sekin, enää muutama viikko. Olen saattanut mainita aiemminkin, ettei
tuo 18 ole mulle mikään taivaaseen tanssittava rajapyykki, vaan synttäri muiden joukossa. Ajokorttia ei ole toistaiseksi tiedossa, sillä aloitin autokoulun ja lopetin sen samantien päätettyäni siirtää sitä vähän myöhemmälle, kenties kesään tai alkusyksyyn. Olen nääs vihdoin hiffannut näiden julkisten hienouden, enkä kesälläkään kortilla paljon mitään tee, kun suurimman osan ajasta olen kuitenkin kotona jumissa töiden takia. Ainoa, mikä vähän harmittaa on se, ettei vieläkään sitten pääse mökille kuin porukoiden kyydillä, mutta hei no big deal. Synttäripäivä sattuu ikävästi maanantaille, mutta Buddy on luvannut yrittää päästä Helsinkiin sillä viikolla taikka seuraavana viikonloppuna Loviisaan, jolloin kemutetaan yhteisesti mun ja siskoni synttäreitä. Niin, ja onhan mulla myös pieni tyttöjen ilta tietty tiedossa "vanhojen kamujen" kanssa. <:)

Mitä koirailuihin tulee, olen tekohengityksenä alkanut taas elvyttää aktiivisempaa harrastamista Finan kanssa. Tulevana sunnuntaina on kauden viimeiset maneesitreenit, mutta ei hätää. Olen nimittäin ilmoittautunut HurHaan eli Munkkiniemessä, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä olevalla kentällä treenaaviin Hurttaharrastajiin sekä agilityyn että tokoon. Nyt täytyy vain odotella, nappaako koukkuun. Mikäli ei, ei sekään vielä kaada tulevaa kisakautta, sillä mulla on yhä avain Loviisan seudun koirien kentälle, jota voin sitten viikonloppuisin hyödyntää. Tarkoitus olisi siis päästä tämän vuoden aikana ainakin jo kakkosiin (tason puolesta kolmosiin nousukaan ei vaadi erityistreeniä, mutta olen niin älyttömän laiska kisailmoittautumisten kanssa...) agilityssä, ja tokossa puolestaan olisi tosi kiva vihdoinkin debytoida alokasluokassa. Tokon osalta tavoite vaati(s)ikin tehotreeniä, sillä "siinä sivussa, elo pellossa" kasvaneen Finan kanssa ei tokoon olla koskaan kummemmin perehdytty, vaikka rusakko muutamia hassuja juttuja alokkaista jo osaakin.



Pienistä positiivisista jutuista saa melko hyvin koottua yleisen onnellisuuden tunteen raskaasta menetyksestä huolimatta. Pienet pippuricavalierit odottavat aina kotikotona, kun menen Loviisaan (ja piakoin muuttanevat molemmat tänne Helsinkiin), olen vihdoin oppinut venäläisen kaunokirjoituksen, muutkin koulujutut on helppo hoitaa etuajassa pois alta, kunhan itsekurin saa toimimaan, ja viikonloput ovat ihania hengähdystaukoja riippumatta siitä, missä ne vietän. Kuitenkin...

...viime viikonloppuna olin taas Turussa. Me oltiin sovittu, että mä olen perillä viideltä iltapäivällä, mutta yllätin ukkoseni seisomalla paikallisen marketin edustalla jo kahden jälkeen tämän tullessa kaupasta. Hirmu totisen puolikkaani kasvoilla saattoi pinnistelemällä sekuntin murto-osan ajan nähdä yllättyneen "WHAT?!"-ilmeen, kunnes alettiin kumpikin hihittää ja jatkettiin kauppakassien kanssa Tukikohtaan (olkoon se tästä lähtien Buddyn kämpän nimi). Sunnuntaina oli aivan mahtava kevätsää, ja lähdettiin taas kävelylle naapurikunnan puolelle räystäiden tiputellessa vesinoroja. Mulla oli totaalisia vaikeuksia pitää itseni kasassa, kun Buddy innostui imitoimaan leffaääniä tai keksi juuri lukemaan oppineen pikkulapsen tavoin kaikista maailman substantiiveista kadunnimiä suomeksi. Yllätyn joka kerta, miten laaja sana-
varasto ukkelille onkaan kehittynyt vain ympäristöä tarkkailemalla ja miten sujuvia lauseitakin sieltä jo tulee suomeksi. Jostain syystä lausunta ja painotus näyttävät tulevan kovin luonnollisesti, se on tosi jännää. Moni ulkomaalainen kun ei koskaan saa muodostettua kunnon ää'tä edes monen vuoden sujuvan kielitaidon jälkeen. Itse puolestani yritän minäkin pikku hiljaa muutamia nepalin fraaseja opetella - se saakin kunnian olla ensimmäinen euroopan ulkopuolinen kieli kokoelmassani. :D

Juttua riittäis vielä ihan hirveästi, ja etenkin se Madeira -postaus syyhyttää oikein kybällä, mutta itsepähän kuvien kanssa junnaan. Kyllä se vielä tämän vuoden puolella saadaan julki... Yllä kuitenkin pientä esimakua tulevasta (aukeaa isompana klikatessa)! ;) Nyt lähden keittämään iltapuuroa ja laskemaan matikkaa. :) Hymynaama tähän siksi, että mä laskemassa matikkaa on yksinkertaisesti naurettavan surkuhupaisa näky. You can ask my Dad.

Aikamatka - kurkkaus takavuosien helmikuihin

2008

Sara ja Fina kuvauksissa (lemmikkimuotijuttu Lemmikki-lehteen).

2009

Kahden kerroksen väkeä.

Rillan ensimmäinen pentunäyttely Kaapelitehtaalla.

Ystävänpäivän halihetki.

Höyhensaarilla.

Saunatontut löylynlyöminä.

2010

Hölmöjen halvat huvit.

Se talvi uupui kyllä vähän lunta...

"Asento! Alokas Fina, mitä muikistelette siinä?"

Toko-merkin harjoittelua hiihtolomareissulla Himoksella.

Siinä kuussa Sara otti tehtäväkseen elättää koko lauman.

Lapsellisia ajatuksia

Kooma alkaa väistyä, kaikki se kankeus ja tunnottomuus. Olen ollut suorastaan huolissani ja nolostunut siitä, miten helposti arki on jatkunut -joskin koko viikon toipilaana sängyn pohjalla muun perheen lailla- ja miten vähän on itkettänyt. Pari ensimmäistä päivää ilman Rillaa on ollut helppo muistaa kaikki hyvät ja hauskat hetket lämmöllä ja tositilanteen hyväksyen ilman, että paha olo palaisi. Kun ihmettelin seikkaa, ainoa sille keksimäni peruste oli se, että olen tehnyt surutyötä jo kuukausia etukäteen, koska näinhän se on. Surun ja murheen sijasta olen löytänyt itseni ajattelemasta mitä naurettavampia asioita.

Sinä iltana, kun ajelimme Tellulta kotiin tyhjine takapakseinemme, oli automatka elämäni järkyttävin kokemus. Sen sijaan, että olisin murehtinut omaa menetystäni ja ikävää, pelkäsin kuollakseni Rillan puolesta. Se ajomatka tuntui ikuisuudelta. Ihan niin kuin pienenä saatoin joutua suunnattoman pakokauhun valtaan jonkin kolarin tai jo pelkän poliisiauton tai ambulanssin nähtyäni, olin yhtä lapsellisen kauhuissani. Yritin selittää itkien ja puoliksi anellen äidille, miten mua pelotti ja miten Rillalle tapahtuu pahaa ja laskeskelin, kuinka monta tuntia mulla oli aikaa pelastaa Rilla. Äitikin meni totaalisen sanattomaksi. Typeräähän se olisikin tämän ikäiselle selittää, ettei koiraa kuulunut eikä voinut pelastaa, kun tiesin sen jo itsekin. Vaan kun tieto ja tunteet eivät paljon toistensa mielipiteitä kysele. Eivät etenkään pelkotilassa, jolloin tunne on niin voimakas, että saa koko kropan ja mielen suunnittelemaan selviytymiskeinoja hirveän yliaktiivisuuden vallassa. Tästä syystä ensimmäinen yö ilman Rillaa, mutta kuitenkin tietäen sen nukkuvan Tellun luona, oli äärimmäisen levoton.

Kun saimme sen "viimeisen" puhelun Tellulta, olin ihan turta. Ainoa tunne, jonka tunsin, oli lievä ilo siitä, etten ollut pelon vallassa tehnyt mitään typerää peruakseni sen, mitä tuleman piti ja näin ollen Rillalla on nyt hyvä olla. Tästä lähtien muutkin ajatukseni ovat olleet jokseenkin surkuhupaisia, suorastaan hävettäviä. Olen ollut suunnattoman harmissani siitä, ettei Rillan sinisen varvastäplän talteen ottaminen ollut mahdollista. Käytännön järjestelyjen osalta hautaaminen ei tulisi kuuloonkaan, koska ei Rilla malttaisi pysyä paikoillaan, ja kun päätimme kesällä päästävämme Rillan järven rantaan vapaana juoksemaan, ponnahti mieleeni kysymys - entä jos tulee ukkonen ja likkaa pelottaa?

Tänään ympyrä sitten jollain tapaa sulkeutui, ainakin toistaiseksi, kun olisi pitänyt alkaa siivota. Katselin sairasviikkoni aikana huoneeseeni kertynyttä kaaosta huokaistakseni syvään ennen urakkaan ryhtymistä, mutta  lapsenomainen ajatusketju yllätti mut jälleen. Lattian poikki liukuva harmaa villakoira pysäytti kaiken muun aivotoiminnan, ja hetkessä käsitin, että jos nyt imuroin, noita ei enää ikinä tule lisää. Turta jatkumo oli ohitse. Itku ja ikävä vain yltyi ja yltyi, kunnes en enää pystynyt olla huoneessani, vaan menin alas äidin luo. Kun selitin tilanteen äidille, me naurahdettiin ensin molemmat sille säälittävyydelle, että itkimme oikeasti villakoirien loppumiselle, ja sitten purskahdettiin yhtä lailla taas itkuun. Alan vihdoin käsittää, että Rilla ei ole vain hoidossa, vaan se ei oikeasti tule kotiin. Mä antaisin mitä vaan, että saisin koskea tai edes nähdä oman pikku kettuni, edes kerran. Ainoa lohtu, pieni pala totuudesta, löytyy paperipussista, jonne käden työntäessäni voin tuntea hopeaturkin ja jopa haistaa sen... Enkä ole kyennyt imuroimaan.


Moni ihminen on kehunut Rillalle tekemääni kirjoitusta, mutta samalla ihmetellyt, miten pystyin siihen. Ihmettelisin sitä itsekin, jollei kirjoittaminen olisi aina ollut mulle se paras ja melkeinpä ainoa keino purkaa mieltä. Kirjoitetut sanat vaan eivät koskaan katoa edes syvimmässä hiljaisuudessa, eivätkä ne voi valehdella. Puhua voi sivu suunsa, joskus jopa satuttaa, mutta sanoilla voi sitoa haavoja. Sanojen takana on aina jotain. Täällä on kyyneleet ja kamala ikävä.

Nuku hyvin Rilla :: 2.9.2008-9.3.2011

Moikka muru.

Sä tiiät ja tunnet mut. Kun en osaa sanoa mitään vaikka olisi paljon sanottavaa, tykkään kirjoittaa, ja mä halusin kirjoittaa sulle nyt. Tellu soitti aamupäivällä, mutta ymmärrät varmaan, etten pystynyt itse puheluun vastaamaan. Toivottavasti otit kaiken ilon irti kavereista, etkä kyttäillyt boksiasi koko yötä. Ei kukaan ollut sitä eilenkään sulta aikeissa ottaa, kunhan harmittomasti kävelivät ohitse, pöhnö. Iskä puhui Tellun kanssa, ja kertoi sitten mulle. Mokoma olit kuulemma vielä tänä aamuna lannoittanut Tellun pihan kanniskelemalla hevosenkiekareet pitkin ja poikin. Mitä mä olen sanonut sen kakan syömisestä... Toivottavasti lääkärissäkin oli kivaa. Valitettavasti tällä kertaa sua ei vain kuvattu, mutta toivon mukaan et sitä itse hoksannut, tai sillä ajatuksella me ainakin päätimme sanoa heipat jo eilen Tellun luona. Oon pahoillani siitä, että susta tuli nyt vähän karvapuoli, mutta siitä huolimatta sä olet niin tajuttoman kaunis, että. Toisinaan pelkkä sun kauneutesi on saanut mut liikuttumaan, ja nyt tekisin mitä vaan, että saisin nähdä sut vielä kerran. Sara oli ikkunassa vastassa, kun me eilen tultiin viemästä sua, ja se näkyi tietävän, että tää matka poikkesi toisista. Kyllä sun kääpiökätyrisi kuule ihmettelivät pientä paperipussia, jossa kiikutin tupsut sinusta talteen. Miksi ihmeessä mamma on laittanut Rillan pussiin ja miten ihmeessä se sinne mahtui? Se on meidän salaisuus. Ei kerrota niille, eihän?

Tuntui kamalalta ottaa toisen henki omiin käsiinsä, etenkin sun omasi, kun noin nuori ja eloisa tapaus olet aina ollut. Lääkärin mukaan et olisi kuitenkaan missään tapauksessa syksyä pidemmälle jaksanut, ja silloin sulla olisi ollut jo tosi huono olla. Niin kuin varmaan itsekin huomasit, sun leposykkeesikin oli jo korkea, kun sulla on siellä selässäsi koko ajan jonkinlainen tulehdus päällä. Oon aika huono selittämään näitä juttuja, kun en hirveästi niistä ymmärrä, mut oothan varmaan itse kuullut samat stoorit suoraan lääkäriltä itseltään. Olit poikkeustapaus, sillä kuuleman mukaan bortsuilla ei ole tämä sairaus näin nopeasti koskaan edennyt. Olit sä kyllä poikkeustapaus muutenkin, ihan höveli seurakoira, lammas suden vaatteissa.

Mua harmittaa ihan hirveästi, että on nyt tää nuha ja muu flunssa, niin kuin mä näin sun mun tuhinaani ihmettelevän toissayönä. Olisin halunnut haistaa sun naamaraidan hajun vielä kerran, sellaiseen tuoksuun en ole missään muualla törmännyt. No, tällaista tää elämä on, kaikkeen ei voi vaikuttaa. Mut kettu, arvaas mitä! Sä tuut vielä takas kotiin ja sit kesän tullen pääset taas mökinrantaan järveä vahtimaan. Pitää vaan malttaa odottaa, että lumet ja jäät sulaa. Mulla on aina ollut sillä lailla, et jos en ole jaksanut odottaa jotain, oon käynyt nukkumaan. Silloin aikaa kuluu paljon nopeemmin ja ihan huomaamatta. Ota säkin pikkutirsat, niin kun heräät, on jo kesä.

Nuku hyvin Rilla, mä rakastan sua ihan älyttömästi!

Sanoinkuvaamattoman suuret kiitokset Miikulle Rillasta,
ja Miikulle ja Tellulle molemmille kaikesta tuesta ja avusta,
joka ollaan saatu. Ilman teitä en olisi välttämättä koskaan
osannut nähdä oireita tai edes tietää koko sairaudesta, saati
sitten hoitaa sitä. Oon ollut älyttömän onnekas, että mulla
on ollut tällainen tukijoukko koko ajan. Kiitos! ♥

Asemalaiturilla tanssahtelua

Helou ihmiset. Tulin just Turusta kotiin ja eroahdistus on suurimmillaan, joten ainoastaan yksin hiljaisessa kämpässä istuskelun sijaan ajattelin pitkästä aikaa päivittää blogia. Olin taas koko viikonlopun buddyn luona - joskin oli melkoista sekuntipeliä, että sinne perjantaina ehdin! Pyysin lupaa lähteä koulusta puoli tuntia aikaisemmin junaan ehtiäkseni, ja juoksin pää kolmantena jalkana ratikalle. Nelkku oli juuri lähdössä, mutta ihana kuski näki mun tulevan henkihieverissä ja odotti. :) Luojan kiitos niin, sillä sain juosta myös keskustan päässä lippuautomaatille ja vielä ihan junaan saakka. Mutta ehdinpäs! Eilen oltiin jo aamukahdeksan jälkeen kävelyllä järven rannassa, ja iltapäivällä leivottiin pari pellillistä kaurakeksejä niin, että niihin totaalisen addiktoitunut herraseni osaa niitä vastedes tehdä itsekin. Ei sillä, ettenkö rakastaisi niitä leipoa ja viedä, mutta kun tämä ei malta odottaa aina seuraavaan tapaamiseen. :D

Wanhojen tanssit! Niistäkin on jo pari viikkoa. Vaikka kovasti Loviisassa asuessani ja vielä tänne muutettuanikin suunnittelin skippaavani kaiken tämän pukuloiston, olen näin jälkikäteen äärettömän iloinen, että osallistuin kuitenkin. Etukäteen kauhistelin erityisesti vapaatansseja, sillä enhän tietenkään voinut valikoida tuttuja ihmisiä vailla ketään heistä uhreiksi (koululle tanssiessamme, illalla tietysti hain koko perhettä). Oon kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen, sillä ainakin musta näytti siltä, että nämä valitsemani uhrit rentoutuivat hieman ässäkortin hihasta vetäistyäni. Tuntui, että pikkupojat eivät edes huomanneet tanssivansa, kun alkoivat väitellä mun kanssa futiksen MM-kisojen voittajista ja omista suosikeistaan. :D Kyllä mä näköjään auttavaa tilannetajua omaan...

Loppujen lopuksi päivä oli kerrassaan upea (erityisesti oman tanssin esittäminen oli ihan kokokohta!), eikä se aiheuttanut mulle mitään paniikkia tai stressiä. Puvun kanssa piti tosin vähän säätää, sillä se olikin tanssipäivään mennessä jäänyt isoksi, ja äiti sai pohtia päänsä puhki, miten olkaimeton puku saataisiin pysymään päälläni kaikissa laukka- ja hyppyaskelissa. Loppujen lopuksi päädyttiin muumioimaan mun yläkroppa niin, että ympärysmittaa tuli tarpeeksi täyttääkseen puvun mitat. Päivän päätteeksi ja pari päivää myöhemmin kylkiluut olivat kyllä ihan kipeät ja iho sinersi kireän sidoksen jäljiltä, mutta sekös vaan nauratti. :D

Naurattanut ei kyllä wanhojenpäiväiltana, jolloin muiden matkatessa jatkoille mä nökötin Pasilassa junalaiturilla varpaat jäässä aikomuksenani karata kullan kainaloon vielä yötä vasten. Turun juna myöhästyi kuitenkin 45 minuuttia aina kolme minuuttia kerrallaan niin, ettei välissä voinut mennä asemahalliin siltä varalta, että juna tulisikin tällä kertaa. Lopulta Pendolino oli pasahtanut totaalisen rikki ja saatiin koko laiturilla parinkymmenen asteen pakkasessa värjötellyt väki kömpiä seuraavaan Intercityyn, joka sekin oli puoli tuntia myöhässä. Oltuani perillä yhteensä puolitoista tuntia aiottua myöhemmin, säälin Turun päässä odottelijaa enemmän kuin mitään. Siellä asemahalli oli ystävällisesti sulkenut ovensa yötä vasten, ja koko seuraava yö meni meidän molempien palellessa niin, että kalina vaan kävi, eikä kävelykään tahtonut onnistua kylmettyneiden varpaiden kieltäytyessä liikkumasta.

Nyt lienee parasta mennä nukkumaan. Olen alkavassa flunssassa, ja kaikenmaailman superkaulaliinojen ja -villasukkakerrosten sekä yrttiteen voimin yritän olla ansaitsematta yhtään poissaoloa tulevalla viikolla. Muu perhe potee astetta rankempaa lenssua kotikotona niin, että kun sinne soittaa, ei paljon puhelin-
lankojen vastapäässä henki pihise. Liekö olikin mission impossible tuo hiihtolomamatkan jälkeinen 50 asteen lämpötilamuutos? Reissujuttu muuten tulee kyllä, muttei ajallaan. Kuvia on aika määrä läpikäy-
tävänä sitä ennen. ;) Öitä siis mun puolestani, mutta hei tsekatkaapa vielä lopuksi tämä meidän omatanssivideo! Kuva on alussa vinottain, kunnes rakas siskoseni ymmärtää kääntää kameran vaaka-asentoon. :) Sanokaa mitä sanotte, mutta hubaa oli!