Vieraita pusuja nelosessa

Loma häämöttää nenun edessä - enää puolikas ruotsin koe huomenaamusta, ja sitten kummitädin kanssa siivin sinivalkoisin Frankfurtin kautta Unkariin! Sain justiinsa kaikki tavarat pakattua, ja yhdeksän päivän matkatavarat menivät vain 11 kiloon! Oonko mä edes tyttö vai mitä häh? kun ei tarvinnut kenenkään istumalihaksia laukkua sulkiessa vaivata. :)


Se, miksi mun oli vielä yömyöhään tultava tänne kyöpelöimään - hinnalla millä hyvänsä - on kuitenkin mun tämäniltainen ratikkamatkani. Jo toista kertaa tulin kotiin nelkkureissun jälkeen hihittäen ja hykerrellen tietämättä, miten päin oikein olisi (edellisellä kerrallahan törmäsin trämpässä unkarilaisiin). Tällä kertaa tutustuin Rodriqueziin, Rodriqueziin El Salvadorista. Odottelimme molemmat Lasipalatsilla ratikkaa, joka vihdoin pysäkille saapuessaan tursusi kantamuksista päätellen Tallinnan-matkalaisia, ja naurahdettiin siinä toisillemme, kun Sakujen ja muiden helmeilevien ulos purkautuminen vei niin tautisesti aikaa. Kun olin jo mennyt perävaunuun istumaan luurit korvilla, tuli tämä herranen kysäisemään, voiko viereen istua. No voi tokkiisa! Siihen vaan. Ulkomaiseen tapaan tottuneena arvasin heti tyypin olevan normi suomalaista jullikkaa sosiaalisempi, ja laitoin soittimen taskuun äijän sanoessa käsipäivää ja kysyessä mun nimeä. Siinä sitten tuli höpöteltyä ja hihiteltyä kuin vanhat tutut koko matkan ajan, pääasiassa mistä ollaan tulossa (sanoin kyllä, että poikakaverin luota...), kielistä ja Helsingistä koti-
paikkana sekä muusikko-Rodin keikoista ja afterpartyistä, jotka muuten miehestä haistoi - sori vaan, vaikka muuten siis ihan selvillä vesillä liikkui. :)

Me jäimme molemmat pois tässä Puistotien päässä, ja kun taas käteltiin olikivatavatat, antoi herrasmies vielä oikein käsisuudelman. Toivotin hyvät yöt ja sanoin moikkamoit, ja mies-ressukasta näki, että se olis halunnut halata :) ja selkeästi vaivaantui, kun olin samantien lähtemässä. Niinpä vähän aikaa mietittyään, mihinkä suuntaan sitä oikein lähtisi, hänkin tyytyi vaan sanomaan heipat ja jatkoi sitten jalkapelillä Munkkivuoreen. Ihan oli etelän pojassa poikaystäväainesta, mutta valitettavasti ei vaan mun kohdalla, kun minulla jo oma ukkeli on, enkä siitä luovu! ♥ Kuitenkin on ihan super piristävää ja somaa, kun tällaisia insidenssejä välillä sattuu, täällä suurkaupungissa. ;)


Nyt blogitus pimenee reissun ajaksi, ja sen jälkeen tiedossa on taas kuvatulva. Tosin, jos vanhat merkit paikkansa pitää, saatan ehkä juuri ja juuri saada matkapostauksen ensi jouluun mennessä... Nimittäin ehkä se hiihtolomamatkankin postaus saadaan ennen juhannusta kasaan?! :D Wohops.